Siskolle

Synnyit 1977, minä neljä vuotta aiemmin. Seitkytluku on mulle kyllä aika hämärän peitossa, jos omaa lapsuutta miettii. Muistan lapsuudesta välähdyksiä, enkä muista mitään siitä, kun synnyit ja sisaruutemme alkoi. Olen nähnyt kuvia siltä ajalta, kun olit varmaankin vielä taapero, ja kuinka kylvimme yhdessä vaahtokylvyssä nauraen makeasti. Muistan, että isoveljen asemani oli huolehtia siskosta ja olin varmaankin sinulle myös jonkinlainen tuki ja turva, kun menimme yhdessä perhepäivähoitopaikkaan. Aloitin koulun Kannelmäessä ja tulin koulupäivän jälkeen iltapäiväksi samaan hoitopaikkaan.

Kasikytluvulla muutimme Kajaaniin, jossa vanhemmat olivat lähellä omia vanhempiaan ja meidän kainuulaistuminen alkoi. Siltä ajaltakin muistan pääasiassa joitain välähdyksiä, jotka ovat painuneet syvälle mieleen – millaistakohan sisaruutemme silloin oli? Varmaankin aika tyypillistä, nahistelimme, mutta myös välillä leikimme yhdessä, mm. ensimmäisessä kodissamme Rastaantiellä, kun roikotimme jotain pehmoeläintä yläkertaan vievien portaiden välistä ja jaksoit olla siitä loputtoman innostunut. Sitten muutimme Riekkolaan ja olikohan silloin, kun saimme molemmat omat huoneet. Muistan siltä ajalta pääasiassa tilanteita, joissa olin yksin tai kaverien kanssa kokien jotain mullistavaa, kuten ensimmäiset omat musiikkinauhoitukset tai pelikokeilut ennennäkemättömillä kotimikroilla tai kun vaikkapa tein legolinnoituksiani ja kuvittelin itseni niiden maailmaan, tai kun löysin divarit ja haalin sarjakuvia kaapin täydeltä välillä vaihtaen läjän niitä taas uusiin löytöihin. Olet kertonut joskus yhteisistä leikeistämme, mutta ehkä meidän yhteytemme tuossa vaiheessa oli ennenkaikkea perheside ja sisaruussuhde – elimme samassa kodissa, samojen vanhempien ja sukulaisten ympäröiminä.

Kasikytluvun lopulta muistan taas itsekin yhteisiä juttuja; Kuinka sinäkin kiinnostuit musiikista, joka oli minusta upeata, koska musiikki oli itselle aina niin iso juttu. Oli hauskaa, että sinullakin oli omia kasetteja, joita kuuntelit ja diggailit. Jouluisin meillä oli jossain vaiheessa perinne, että hankimme toisillemme lahjoja, joiden pitää olla tosi halpoja, joten ainakin kerran koitin tehdä hauskan yllätyksen ja piilotin purkkapaketin pehmusteläjän sisälle isoon pahvilaatikkoon ja sitten oli hauska kattoa ilmeitäsi, kun avasit sitä. Sen muistan, että saatoimme tuohon aikaan jo jutella enemmän asioista kuin aiemmin, ja aloin kunnioittaa sinua omana itsenäsi omine mielipiteinesi enkä vaan ”pikkusiskona”. Ehkä lapsuudessamme koin, että veit huomion vanhemmilta minun kustannuksellani, ja että ehkä siksi minä koin ajautuvani myös enemmän omaan maailmaani kuin sosiaaliseen käyttäytymiseen. Toki minulla oli aina muutama hyvä kaveri, joiden kanssa jaoimme yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta läheisiä ystäviä minulla ei silloin vielä ollut, enkä muista, että sinunkaan kanssa olisi silloin hirveästi syvimpiä tuntoja jaettu.

Sisko ja sen veli kasarin-ysärin vaihteessa, kuva: Tuuli T.

Ysikytluvun alettua elin itse murrosikää ja myös aikuistumisen ensi hetkiä, vaikka aika hakemistahan se pitkään oli. Samoihin aikoihin sinäkin koit vaikeita murrosiän hetkiä ja paineita koulun ja ystävien kanssa. Uskoakseni silloin lähennyimme, vaikka olin itse tekemässä lähtöä kotoa. Muistan, että olit minulle rakas, kuten olet nyt. Aloimme molemmat eriytyä vanhemmista omiin ympyröihin, minä muutin lopulta pois kotoa ensimmäisen pitempiaikaisen tyttöystävän kanssa ja sinä lähdit opiskelemaan. Muistan ajatelleeni, että elät mielenkiintoista elämää, kun opiskelit Voionmaan opistossa tai kun muutit Helsinkiin. Minä sen sijaan olin jämähtänyt Kajaaniin, koitin yhteiseloa avoliitossa jo toisen kerran, välillä vanhempien luo palattuani. Kun olin jälleen yhdessä tunnemyrskyssä ja keskellä kriisiä, miettien mitä oikein teen, muistan ajatelleeni, että en osaa kertoa tästä kenellekään muulle kuin Mallulle, joten kirjoitin sinulle kirjeen – olit ainoa, jonka uskoin ymmärtävän minua, ja tukevan minua elämänvalinnoissani. Luonasi Helsingissä oli aina mahtava käydä ja olin ylpeä ja onnellinen siitä, että minulla on sinunlainen rohkea, herkkä ja rakastava sisko. Kun sitten törmäsin Lauraan, niin ei mennyt kauaa, että halusin päästä luoksesi Helsinkiin hänen kanssaan, koska tiesin, että tietäisit meidät nähtyämme minun olevan todella onnellinen.

Elämämme ovat olleet pitkään erillään eri puolilla Suomea, vaikka asuimme toki jonkin aikaa lähekkäinkin samoilla hoodeilla. Meillä on myös ollut pitkiltä tuntuvia taukoja yhteydenpidossa, ja olemme nähneet vain loma-aikoina, jos aina silloinkaan, mutta aina sinut kohdatessani on sisälläni lämmin olo. Sen sijaan oli hirvittävin tunne ikinä yrittää kaukaa puhelin korvalla kuunnella ja lohduttaa sinua, kun menetit Riston kanssa ensimmäisen tyttäresi. Olen ollut sitäkin onnellisempi seuratessani sinua myöhemmin syntyneiden tyttäriesi kanssa. Olin otettu ottaessani vastaan pyyntösi alkaa nuorimman tyttäresi kummiksi – vaikka olihan se tähtiin kirjoitettu, kun meillä on sama syntymäpäiväkin. Mietin toki samalla ristiriitaisesti, että mitä minulla on kummisetänä annettavaa, koska haluaisin olla mukana hänen elämässään, mutta miten se tulee onnistumaan asuessamme eri puolilla Suomea perheinemme. Toisaalta olen varma siitä, että kummius on yksi lisätekijä näinä elämiemme ruuhkavuosina, että pysymme yhteyksissä, emmekä myöskään menetä sitä sisaruusssuhdetta, joka meillä on menneinä vuosina ollut, ja jonka pohjalta sinua sisko niin kovasti rakastan, kunnioitan ja arvostan.

Kummitytön 1v, kummisedän 40v - kuva: Marianne Leinonen

Nyt kun täytät 40 vuotta, mietin, miten pitkä matka mekin on jo yhdessä ja erikseen tällä pallolla tallattu. Muistan kesät Leinolassa, jolloin pyöräilimme yhdessä Helmi-mummun luo syömään vanhempiemme ollessa töissä – eka päivänä keitettyä pottua, toisena pottumuusia, kolmantena pottuvelliä ja välissä vähän lettujakin samoista aineksista. Muistan yhteiset joulut, jolloin vietimme perhejuhlaa - olimme perheen kesken yhdessä koko illan. Muistan hetket, jolloin jaoimme toisillemme tunteitamme ja ajatuksiamme elämästä. Muistan halaukset aina kohdatessamme ja erotessamme. Toivottavasti elämä on sinulle hyvä vielä pitkään ja saamme jatkossakin nähdä mahdollisimman usein niin hyvissä - kuin huonoissa, niitäkään kun ei elämässä voi välttää - merkeissä, aina toinen toistemme ilona, tukena ja turvana. Me Leinoset, sisko ja sen veli.

Se, mitä tapahtuu toisaalla

Olen kotipoika. Viihdyn parhaiten kotioloissa, mutta toisaalta, kun juttelimme töissä kollegan kanssa, niin totesin, että en välttämättä aina. Hän kysyi vieläpä työstä - ja minähän en ole mikään työn orja saatana. Sattumoisin pidän kuitenkin työstäni ja se on minulle paljon, paljon enemmän kuin vain rahan ansaintaa tai työpaikka. Kummeksuin nuorempana ihmisiä, joilla on työura ja/tai -putki jossain firmassa. Luulisi eläkkeellepääsyn kiinnostavan, kun ryynäsivät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ja miksi? Tosin ei eläkkeelle siirtyminenkään aina hääviä ole. Luovuin ajatuksesta eläkepäivien ihanuudesta, kun kuulin yhden sympaattisen kollegan kuolleen syöpään vuoden päästä siitä, kun jäi eläkkeelle. En tuntenut häntä hyvin, joten en tiedä, oliko hänellä syöpä jo aiemminkin, mutta jotenkin tuo oli semmoinen tieto, että ajattelin, että vittu, en halua ainakaan eläkkeelle. Kun yksi sympaattinen töistä tuttu ukkeli jäi äskettäin eläkkeelle, kysyin, että eikö huvittaisi tulla vielä takaisin, jos pyytävät (koska kyseessä on niin kokenut ja tärkeä tekijä), niin hän hyvin lyhytsanaisesti torppasi nämä ajatukset. Ei nyt ehkä sanonut "vitut", mutta melkein. Meni ehkä kuukausi, niin äijä tuli takaisin, tosin projektihommiin ja osa-aikaisena. Kyl se vaan on niin, että jos sulle soitetaan, että Me Halutaan Sut, Me Tarvitaan Sua, niin jos ei nyt aivan leipääntynyt ole tai jotain muita suunnitelmia ole tehnyt, niin kyllähän se jatkaminen on jos ei nyt "järkevää", niin ainakin mielekästä. Meidät ihmiset on rakennettu myös niin, että me tarvitaan semmoista tekemistä, missä koemme olevamme hyviä ja tarpeellisia.

Sen sijaan, että nyt tässä perjantai-iltana tätä kirjoittaessani ajattelisin, että oispa kiva olla töissä ryynäämässä, arvostan sitä vapautta minkä työni mahdollistaa. Työyhteisö, lähimmät toisistaan oikeasti välittävät ja huolehtivat kollegat, liukuva työaika eikä niskaan hengittäviä pomoja. Kohtalaisen pitkä kokemus samoista hommista (14. vuosi samassa paikassa), mutta vaihtelevat ja myös uusiutuvat työtehtävät sekä mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa tehdä töitä ja joita "palvella". Olen asiakaspalvelija ja pidän siitä roolista. En pidä kiireestä tai valtavasta työkuormasta tai yksitoikkoisista työtehtävistä tai varsinkaan palaverissa istumisesta, mutta pidän monenlaisista tehtävistä työssäni ja varsinkin asiakaspalvelusta, ongelmien ratkaisusta ja auttamisesta. Se antaa minulle monesti enemmän kuin normiarki kotona, jossa minua tarvitaan - tai tarvittaisiin - yhtä lailla...

Tätä kirjoitan omassa yksinäisessä ylhäisyydessäni, kun rakas vaimo ja nuorin poikanen ovat Stadin matkalla ja muut poijat mummoloivat. Ehkä se on se ihmisten puute, tarpeettomuuden fiilis, mikä aiheuttaa sen, että en osaa tästäkään hetkestä nauttia. Toki yritän, tein vain itselleni ruokaa välittämättä kenenkään makutottumuksista tai inhokeista tai tykkäämisistä, ja ostin mielenkiintoisia oluita, tein yhden olutbloggausvideon ja huudatan kovalla Bad Religionia laulaen välillä Stuck a Nerveä ynnä muita klassikoita. Aika uskomattomia muuten nämä Greg Graffinin sanoitukset välillä:
I look to tomorrow for salvation
But I'm thinking altruistically (=epä-egoistisesti)
And a wave of overwhelming doubt
Turns me to stone

Tässä jökötän enkä muuta voi. Tai voin, koska minulla ei ole tänään lapsia hoidettavana. Ajattelin, että lähtisin elokuviin katsomaan Blade Runner 2049:iä, mutta en jaksanut (ja miks vitussa BioRex ei saa näyttää Tokasikajuttua ensi illassa, onko sekin Finnkinon ahneiden paskojen syytä?). Tunnin päästä ois Maria P:ssä jotain bluesin tapaista funk ja reggae -mausteilla, mutta ei jaksaisi. Eniten harmittaa, että kun mietimme tätä päivää aiemmin, olisin voinut lähteä Helsinkiin, mutta en jaksanut ajatella matkustamista...haluaisin olla siellä, siskoni luona, juhlimassa ja halaamassa ja nauramassa yhdessä ja nauttimassa elämästä sellaisen ihmisen kanssa, joka on aina ollut elämässäni, vaikka olemmekin siirtyneet toisaalle. Kirjoitin kuitenkin aiemmin viikolla jo siskolle, joten toivon, että kun panen sen kohta tänne blogiin ja linkin siskolleni synttärionnitteluiden kera, voin olla siellä, ainakin ajatuksissa, vaikken muuten.

Syytön, syyllinen, totuus?

Uutisten seuraaminen on raskasta. Tietoa tulee joka tuutista, jonka lisäksi "tietoa" tulee lisää joka toisesta. Vanha sanonta siitä, kuinka "totuus on sodan ensimmäinen uhri" tuntuu aina toteutuvan - joka kriisistä, sodasta ja konfliktista puhuttaessa. Välillä mietin, voiko uskoa edes näkemäänsä. Videoissa tai dokumenteissa saatetaan esittää vain toisen osapuolen hirmutekoja tai saada konflikti näyttämään vain siltä, että X pommittaa meitä, koska Y on pyytänyt siltä tukea ja dokumentin pommitettu Z-väki joutuu syyttöminä kokemaan edellisten väkivaltaiset iskut. Haluaisin olla syyttömien, siviilien ja "oikeamielisten" puolella, mutta mistä helvetistä voin tietää, kuka on ja mitä. Järki sanoo vaikkapa, että koska Venäjä pommittaa Syyriassa, on se siellä vain omien intressiensä takia ja tukemassa liittolaistaan, ei tekemässä hyvää tai "oikeutettua". Pommit pudotetaan "kapinallisalueille", joilla kuolee siviilejä, koska he ovat kapinallisten "ihmiskilpiä" tai tukijoita. Parempi kysymys kuin miettiä "syyttömyyttä" on miettiä syyllisyyttä: Venäjä syyllistyy väistämättä kapinallisia pommittaessaan myös siviilien ja infrastruktuurin tuhoamiseen, joten se ei ole syytön osapuoli. Sodassa on kuitenkin Syyrian hallintoa vastaan sotivia "kapinallisia", jotka eivät ole sen syyttömämpiä tehdessään omia iskujaan hallitusta vastaan. Totuus onkin karkeasti yleistettynä se, että syyllisiä ovat kaikki, jotka jatkavat sotaa (tai antavat sen jatkua, koska joko hyötyvät siitä tai eivät hyödy sen lopettamisesta) eivätkä puutu sen syihin vaan pahentavat pohjatonta humanitaarista kriisiä, jonka takia maa on tuhottu ja ihmiset ajettu pakolaisiksi.

En kuitenkaan ajatellut uutisten ja totuuden kadottamisessa tai syyllinen vs. syytön -keskustelussa vain Syyriaa (tai vaikkapa Israelin miehitystä Länsirannalla tai Turkin harjoittamaa kurdien sortoa - joitakin pitkäaikaisia ja hankalia konflikteja mainitakseni) vaan uusimpia uutisia Espanjan Kataloniasta, EU:n sisältä, maasta, jossa pitäisi vallita parlamentaarinen demokratia ja länsimainen sivistys. Uutiskuvat ja muut videot katalaanien itsenäisyysäänestyksen väkivaltaisuuksista ovat olleet järkyttäviä ja ihmisten pieksentä aivan hirveätä katsottavaa.

Periaatteessa "ymmärrän" sen, että hallitus pyrkii estämään valtion hajoamisen, ja "separatismin" nousun - varsinkin kun Katalonia on Espanjan rikkain alue ja miksipä Espanjan valtio/hallinto nyt haluaisi tuhota talouttaan, joka saattaisi johtaa kierteeseen, joka murskaisi mennessään ehkä koko EU:n talouden. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että tätä ei voida estää - tai siis sovitella - rauhanomaisesti, parlamentaarisen demokratian keinoin. Sen sijaan ihmisiä vastaan pannaan poliisit, joiden pitäisi nimenomaan suojella tavallisia ihmisiä väkivallalta! Ihmisiä revitään, hakataan, heitellään, pamputetaan, potkitaan ja ammutaan kumiluodeilla. Kaikkea muuta paitsi kumiluoteja olen nähnyt erinäisissä videopätkissä, joissa tilanne on ollut jokaisessa se, että kansalaiset protestinomaisesti, mutta täysin rauhanomaisesti ja ilman väkivaltaista provosoimista istuvat, seisovat tai laulavat äänestyspäivän tilaisuuksissa - ja aina tilanne päättyy siihen, että poliisit käyvät raa'asti päälle ja poliisien harjoittama yksipuolinen väkivalta alkaa.

Ovatko itsenäisyyttä vaativat katalaanit sitten syyttömiä kohteluunsa? Ainakaan he eivät ansaitse oman valtion taholta väkivaltaa. Sananvapautta ei voi loputtomiin tukahduttaa vapaassa maassa, jos se on rauhanomaista ja perustuu kansalaisten tahtoon. Pelkään pahoin, että Espanjan hallinto aiheuttaa väkivallalla nimenomaan sen, mitä se ei halua: Separatismin nousun, joka tulee johtamaan lisääntyneen väkivaltaan muuallakin kuin Kataloniassa.  Espanjan hallinnon pitäisi nyt myöntää oma syyllisyytensä omien kansalaistensa väkivaltaiseen kohteluun, pyytää anteeksi ja pyrkiä sovintoon. Totuus on, että katalaanien itsenäisyysliike ei tule kuolemaan niin kauan kuin sille annetaan tällainen "syyttömien marttyyrien" viitta, eikä välttämättä sittenkään, mutta vain aika näyttää, mihin tuo konflikti johtaa. Pelkään, että monet syyttömät, jos kohta syyllisetkin, tulevat kärsimään prosessin aikana, ennenkuin rauha palaa Espanjaan ja Kataloniaan.

20 vuotta

20 vuotta sitten elämäni oli sekavaa nuoren aikuisen elämää, vaikka en minä aikuinen silloin ollutkaan kuin iän puolesta. Asuin toki omillani (kun äiti "pakotti" - mistä olen muistaakseni kiittänytkin jälkikäteen :D), mutta aika holtitonta itsensä etsimistähän se aika oli. Olin 24-vuotias, mutta en tiennyt yhtään, mitä elämältä haluaisin. Opiskelin tradenomiksi, kun en muutakaan keksinyt, vaikka sekin vitutti. Juopottelin vähät rahani jo ennakkoon ja kun sain opintolainan, ensimmäinen tehtävä oli maksaa kaverille juomavelat, jotta saattoi jatkaa entiseen malliin, ja kierre oli valmis. Sitä samaa olivat ihmissuhteet, kiertämistä ja etsintää. Olin jo ehtinyt asua kahden naisen kanssa avoliitossa, mutta juopottelu ja "hankaliin" naisiin törmääminen eivät auttaneet rauhoittumaan [enkä sano, ettenkö itse olisi yhtä lailla syypää eroihin - en vaan löytänyt sellaista "vastinparia" elämälleni, jonka kanssa olisin voinut asettua]. Sitten tapahtui jotain yllättävää, missäs muualla kuin Tuomon luona, jossa suurin piirtein asuin puolet ajasta - eli aina, kun juopoteltiin ja teimme sitä usein. Toki olimme vielä nuoria ja viriilejä, emme vetäneet väkeviä tai muita aineita, ja molemmilla oli opiskelut kesken, joten rappioromantiikkaa oli vain fiiliksissä - emme ajatelleet olevamme pohjalla tai mitenkään luovuttaneet.

Olin ollut ahdistunut ja masentunutkin aiemmin armeija-aikaan, mutta tuossa vaiheessa, viisi vuotta myöhemmin, eli 20 vuotta sitten, oli jo pitkään tuntunut vähän samalta ja ahdistus hiipi usein rintaan; suunta oli kadoksissa, ajelehdin ja join, mietin kaiken tarkoitusta ja etsin jotain, valoa pimeydestä. Silloin törmäsin Lauraan, nuoreen punkkarityttöön. Tapasimme Tuomon luona ja olin tietysti tuhannen päissäni ja vielä keskellä yhtä epätoivoista ei-mihinkään edennyttä suhdetta. Sen verran jarrut toimivat, että päätin päättää tuon suhteen ennenkuin tapaan Lauran uudestaan, ja muutenkin, mitä siitäkin nyt muka tulisi: Ikäeroa kahdeksan vuotta ja minä aivan sekaisin. Päätin, että jos taas kerran jotain yritän, niin olen rehellinen. Se riitti ja Laura oli kai tarpeeksi herkkä nähdäkseen heti lävitseni - halusimme molemmat olla toistemme lähellä, läsnä, yhdessä ja yhtä. Aloimme välittömästi seurustella ja kolmen viikon päästä olimme jo kihloissa, vaikka rikki meneviä kivisormuksia jouduttiinkin ostamaan useaan otteeseen - ehkä se oli enne siitä, että tiemme ei tule olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista :D

Olin kuin olinkin löytänyt valon pimeydestä, tumman ja pehmeän valon. Vapauduin, luovuin paineista, ja antauduin suhteelle, jossa saatoin löytää itsestäni uusia puolia, kasvaa ja rakastaa. Pääsin voimieni tunnossa ja vapauden löytäessäni eroon konventioista, sovinnaisuudesta, ja minua pitkään vaivanneista asioista, kuten kirkosta, armeijasta ja lihansyönnistä. Lauran kanssa saatoin toteuttaa itseäni, tulla sellaiseksi, joka halusin olla.

Löysin siis sattumalta tai kohtalon myötä elämäni naisen, vaikken tuota toki vielä 20 vuotta sitten tiennytkään, saati sitä, että sekin löytöretki olisi varsin kuoppaisella tiellä kulkemista, joskin aina elämänmakuista. Ainakin se on ollut täynnä rakkautta, vaikka sekin on ollut monesti koetuksella. Silti minusta tuntuu, että elämä on kohdellut minua hyvin siitä lähtien, kun törmäsimme toisiimme. En voisi kuvitella sen menneen yhtään paremmin, vaikka olisihan se silti helpommin saanut mennä. Meillä on kuitenkin paljon, mistä iloita ja olla onnellisia, eikä mitään ole menetetty. Minä tahdon uskoa siihen, että voitamme kaikki eteen tulevat vaikeudet ja 20 vuoden kuluttuakin voin yhä mennä nukkumaan vaimoni viereen ja sanoa "hyvää yötä rakas", kuten aion tehdä nytkin, lauantaina 30.9.2017, päivää ennen kuin tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun yhteinen taipaleemme sai lähtölaukauksen.

Elon kuvat on

Vaimoni pitää päiväkirjaa, johon hän kirjaa katsomansa ohjelmat, elokuvat ja sarjat. Ainakin näin hän minulle kertoi. Ilmeisesti niiden avulla hän voi palata tunnelmiin, joissa oli ohjelmia katsellessaan. Ja mikäs siinä - eipä meillä paljon muita harrastuksia olekaan, tv-sukupolven lapsilla.

Koska en keksi mitään muutakaan sanottavaa elämästäni, kirjoitan samasta aiheesta. Sen sijaan, että töllöttäisi, voisi toki uppoutua myös kirjoitetun sanan maailmaan, mutta se on nyt jollain pimeän ajan tauolla. Sain kyllä lukulasit - keski-ikä here I come - mutta lukeminen ei ole vielä alkanut innostaa uudestaan tarpeeksi ja syksyllä aloitetut kesken olevat kirjat ovat kesken yhä. Toki olen lukenut nuorimmaiselle iltaisin kissakirjoja niin paljon, että silmät onkin sitten jo väsyneet ja ei ole jaksanut enää keskittyä "omalla ajalla" mihinkään. Ainoa, mikä on tällöin enää maistunut, on ollut joku mielenkiintoinen sarja tai elokuva. Tavallisesti olen sarjaorientoitunut, mutta Quarryn jälkeen ei ole löytynyt uutta niin mielenkiintoista, että olisin jäänyt koukkuun. Marco Polo on yhä alkutekijöissään ja Peaky Blindersin kolmoskausi odottaa katsojaansa. Vaimon kanssa katselin osin sivusilmällä norjalaista nuortensarjaa Skamia (suom. Häpeä), joka alkoi kiinnostaa jo itseäkin, kunnes loppui. Siispä elokuvien pariin.

Häpeä on kamala tauti, mutta Skam on ihqu sarja / Skam

The Revenant oli komiaa katseltavaa. Ei niinkään Leonardo DiCaprion tai Tom Hardyn ansiosta, vaikka herrat helvetin hienot roolisuoritukset tekivätkin. Leon kovin rooli, ehdottomasti. Mutta ennenkaikkea kai tässä nyt on virtuaalihattua nostettava näille herroille: Ohjaaja Alejandro González Iñárritu ja kuvaaja Emmanuel Lubezki loihtivat sen verran mahtavat menot ruudulle, että heikompaa olisi voinut hirvittää. Minua vaan ihastutti. Elokuva kertoi ainakin ihmisen sitkeydestä/heikkoudesta, sosiaalisuudesta/itsekkyydestä ja väkivaltaisuudesta/välittämisestä. Se oli ylistys luonnolle, luonnonvoimille ja ihmiselle yhtenä osana sen palapeliä. Toki se oli myös historiallinen kuvaus ääriolosuhteista samalla, kun käytiin läpi perinteisiä ihmislajin pakkomielteitä: Rasismi, ahneus, viha, kosto, sovitus, elämäntarkoitus. Elokuvan loppukuvasta tuli mieleen yksi meidän kaveriporukalla tehdyn leffan loppukuva, joten hyvällä tavalla nauratti, vaikka ei kait siinä elokuvan lopussa sinänsä naurun aiheita enää hirveästi ollut. Upea leffa, jonka merkitys itselle on kolahtanut, jos leffan loputtua jo alkaa miettiä, että tuo olisi kiva katsoa joskus uudestaan, esimerkiksi hieman isommalta kankaalta...

Koskessa on kiva lillua / The Revenant

Katseltuani Revenantin päädyin googlaamaan leffan pahista Tom Hardya, joka kai "tunnetaan" nykyään paremmin Mad Maxina (loistava leffa muuten, viime vuosien ehdotonta kärkeä ja tuo uudelleenkatseluhalu on senkin osalta korkealla) tai jopa naamioituneena Batman-pahiksena Balena, vaikka itselle näyttelijä on jäänyt mieleen Peaky Blinders -sarjan juutalaisgangsteri Alfie Solomonsina. Hyvänä aasinsiltana löysin sitten miehen upean soolosuorituksen leffassa, jonka oli käsikirjoittanut ja ohjannut Peaky Blinders -luoja Steven Knight.

Katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa / Locke

Locke oli hämmentävän upean vangitsevaa katseltavaa. Elokuvan tapahtumat on kerrankin helppoa tiivistää yhteen virkkeeseen: Mies ajaa autolla ja puhuu puhelimessa. Siis oikeasti! Leffassa ei tapahdu mitään muuta. Voin vakuuttaa, että se ei kuitenkaan ole tylsä, paitsi jos et jaksa keskittyä siihen, mitä päähenkilö Locke sanoo, mitä hänelle sanotaan ja miten hän reagoi äänenpainoillaan, ilmeillään ja eleillään käymiinsä keskusteluihin. Uskomattoman hieno pieni elokuva, jonka parissa vilahtaa vajaa puolitoistatuntinen ihan huomaamatta. Päästyäni Steven Knightin kerronnan makuun päätin etsiä käsiini myös miehen esikoispitkän, eikä tarvinnut katua sitäkään.

Elä helevata tuu niin lähelle miäs... / Redemption

Redemption oli sykähdyttävä tarina, jossa sekoittui rikosdraama, toiminta ja ihmissuhde-elokuva kivaksi keitokseksi. Sattumat ja epäloogisuudet antoi helposti anteeksi, koska elokuvakin on satua, vaikka sillä yhteiskunnan/ihmiskunnan epäkohtiin haluttaisiinkin puuttua ja tonkia yksilöiden motiiveja elää ja antaa toisten kuolla - tai välittää toisista. Elokuva ihmisyydestä, mielen ja lihan heikkoudesta, väkivallasta ja alistamisesta, elämän turhuudesta ja suuresta - tai pienestä - merkityksellisyydestä. Aivan maaginen päähenkilökaksikon kemia pelasti paljon, tönkötkin näyttelijäsuoritukset (mukaanlukien miespääosa) ja "epärealistiset" juonenkäänteet. Elin päähahmojen mukana alusta loppuun täysillä. Aivan kuten täysin toisenlaisenkin pääparin mukana, joita kävimme vaimon kanssa katsomassa ihan elokuvateatterin penkeillä asti.

No mutta! / Redemption

La La Land oli rytmikkään romanttinen musikaalisatu, joka osui ainakin meikäläisen nautintohermoon. Kuvallisesti, musiikillisesti ja juonellisestikin onnistunut musikaali, jossa oli elämänmakuinen tarina. Alunperin tiesin elokuvasta vain tönkkösuolatun Ryan Goslingin (loistava tönkkösuolatuissa osissaan elokuvissa Drive ja Only God Forgives) ja ohjaaja Damien Chazellen, jonka Whiplash oli ehdottomasti vaikuttavin leffa, jonka katsoin viime vuonna. Naispääroolin Emma Stone yritti varastaa shown, mutta oli miellyttävä seurata myös Goslingin suoritusta, joka täydensi loistavasti Stonen tunnelatausta. Tönkkösuolaisuuskin mureni, koska Gosling oikeasti kosketti, vaikka leffa menikin musikaalin nimissä audiovisuaalisen sillisalaatin puolelle. Silti, upeaa jatkoa Whiplashille - Chazellelta on lupa odottaa vielä vaikka mitä, tyyppi on vasta 32v. Odotan ainakin jazz-saagalle jatkoa, haluan lisää popularisoitua jazzia, koska en ole genren suuri ymmärtäjä tai kuuntele sitä muuten paljon, mutta tuntuu siltä, että jossain sisälläni on kasvamassa wanha jazz-setä.

Jatsinkakkaa, arvon leidi, jatsinkakkaa / La La Land

Katselkaa ihmiset hyviä elokuvia - siinä ei aika mene hukkaan, koska parhaiden leffojen kuvat ja äänet ja teemat ja näyttelijäsuoritukset jäävät sisimpään tykyttämään ja luovat elämänsisältöä kaiken sisällöttömän hötön keskellä.

Uuden vuoden päivitys

Uuden vuoden vastaanotto kotona. Juhlat jäi väliin, vaikka sellaisiinkin oli kutsu, mutta aina ei vaan pysty/jaksa/kykene. Kiitos muuten kutsusta - monestihan tuppaa se tärkeä pieni sana unohtumaan arjessa, joka merkitsee kuitenkin paljon, kun sen sydämensä pohjasta sanoo: Kiitos. Kiitos kohtaamisista, kiitos rakkaudesta, kiitos ystävyydestä, kiitos kaveruudesta, kiitos!

Kotona vaimon kanssa kahdestaan on hyvä, toki kissatkin seurana, lapset vaan ulkoistettu rakkaiden isovanhempien hellään huomaan. Kaupungin ilotulituskin missattiin, mutta sentään lampi kierretty ja happea haukattu. Loppuillan ohjelmaan saattaa liittyä maailmanlopun meininkiä maya-tyyliin tai sitten ei - riippuu suostuttelukyvyistäni. Ja ei, en ala uhraamaan falafelia alttarilla vaan ajattelin, että voisi vihdoin katsoa 10 vuotta vanhan Apocalypto-elokuvan, kun wanhin ystäväni Juha aka Kourallinen Nitraattia -elokuvablogisti suositteli kyseistä äksönpläjäystä, joten ehkä voin antaa mahdollisuuden ohjaaja Gibsonillekin ja tarkastaa yhden korkeakulttuurin kuolinkorinoista innostuksensa saaneen toimintapläjäyksen. Jos siis vaimo suostuu. Voi olla, että joudumme sen sijaan katsomaan jotain laatusarjaa, eikä sekään ole huonompi ajatus.

Jotta harvinainen fb-päivitykseni ei menisi ihan horinaksi, niin kiitänpä samaan hengenvetoon tästä vuodesta kaikkia läheisiä, ystäviä, sukulaisia ja kaiffareita; Toivottavasti 2016 onnistuin antamaan jotain positiivista kohtaamisissamme elävänä tai verkossa, koska tavoitteeni on kaikesta huolimatta antaa jotain hyvää tähän maailmaan. Samalla tavoitteella ensi vuoteen, näköstellään/kirjoitellaan/kuulostellaan samaan tapaan ensi vuonnakin! Erityiskiitos rakkaalle vaimolleni - ihanaa, että olet olemassa, Rakastan sinua!

Kaikille: Peace & Love ja Hyvää Uutta Vuotta 2017!

Tänään, töissä, kotona ja mielisairaalassa

Välillä elämä on pyllynreikä, josta tulee kaikenlaista kakkaa silmille. En edes jaksa kirjoittaa, mutta voihan sitä kai blogiin raapustaa pari sanaa, kun Travianissakaan ei jaksa jutella, netti pätkäisi ircinkin poikki ja enää ei huvita ihmisten ilmoille tai linjoille. Sen sijaan aloin jonkun omituisen mielleyhtymän vuoksi (tai no, ei se ole vaikeata, olenhan töissä sairaalassa) miettiä työtä, tuota rakasta ja vihattua asiaa, josta ihmiskunta on kuuluisa. Tekevätkö muut eläimet töitä? Eivät. Ne etsivät ruokaa, syövät, nukkuvat, parittelevat, synnyttävät, hoitavat jälkikasvunsa ja kuolevat. Sitten on uuden kierron aika. Ihminen sen sijaan tekee töitä. Ja siitä pitäisi olla ylpeä ja onnellinen. Silti ihmiset haaveilevat "kultaisista eläkepäivistä" tai ainakin lottovoitosta, jotta vois ottaa rennommin ja tehdä mitä huvittaa. Elääkseen on tehtävä töitä - ainakin välillä, että saa liiton päivät täyteen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...

Tästä minulle sitten tuli mieleen Mastodonin huikea Workhorse, joka taitaa olla live-versiona jollain levylläkin, tai ainakin lähes liven kuuloisena. Tämä hieno live-versio alkaa toisen vokalisti-kitaristin (joka ei ole pääosassa tässä karjumassa) tokaisulla: "Work fucking sucks!" Niinpä! Joten tässä kaikille työn sankareille/orjille:

Tässä vaiheessa onneksi isäni, joka on luultavasti harvoja blogini seuraajia, ei ole painanut playta, koska hän ei ymmärrä "äänisaastetta", jota Mastodonkin aivan varmasti hänelle edustaa. Olisitteko muuten uskoneet vuonna 2004, jos joku olisi soittanut teille tämän ja sanonut, että tässä soittaa yksi metallimaailman supertähdistä? Hirveätä, tai siis ihanaa mekkalaa, riippuu tietysti kuulijasta ja katsojasta. Karvapää huutaa naama punaisena, rumpali hakkaa kuin heikkopäinen ja eihän tämä taida ihan täysipäinen bändi olla muutenkaan. Eikä ole, mutta metallia, perkele. Myöhemmillä ajoillaan bändi onkin sitten tehnyt niin koukeroista ja hienoa metalliprogea, että ei paremmasta - tai monimutkaisemmasta - väliä ja lähestynyt ehkä vokalisoinnin osaltakin paljon ns. suurta yleisöä. Mä olen näitä "eka oli paras" -jengin tyyppejä tämän bändin osalta.

Mistä sitten tupsahdin työhön ja Mastodoniin. No, ensin netti tosiaan pätkähti, sitten vitutti, sitten sain kuunneltua Mana Manan "Maria Magdalenan". En linkitä sitä, koska se on oikeasti masentava. Masentava se on ennenkaikkea siksi, että noin vuosi tuon levytyksen jälkeen bändin solisti ja kitaristi ja tuon biisin tekijä Jouni Mömmö teki itsemurhan. Hän oli lisäksi skitsofreeninen ja varmasti ehti kokea monenlaista "hullun arkeen" kuuluvaa osastojaksoineen, vaikka en sen enempää hänen elämästää tiedäkään. Tänään minua ei voi liehitellä hullujen jutuilla. Tänään vituttaa. Mietin jopa, että olisi ihan oikein joillekin panna tuo biisi Facebookiin ja sanoa, että tänään minusta tuntui hetken tältä, mutta enpä viitsinyt. Se ei olisi oikein myöskään häntä kohtaan, jota rakastan.

Kesäpäiväkirja

Kesä, tuo kärpästen, hien ja valon aika, on ollut vuonna 2016 minulle tähän mennessä tällainen…

Alkukesästä olin vielä duunissa ja ahkeroimme harjoittelijasta kesätyöläiseksi saadun Timon kanssa saadaksemme toisen vuosineljänneksen poistoerän valmiiksi. Samaan aikaan alkoi Lauran pelkäämä koulujen kesäloma, mutta isovanhempien avulla ja tiukan päiväjärjestyksen turvin homma saatiin mainiosti pakettiin. Kesäkuussa alkoi myös lähes odottamatta EM-futis, joka on MM-futiksen ohella aina hienoimpia tapahtumia, joita tulee seurattua. Telkkaria joutui siis tiiraamaan iltamyöhään monet kerrat, mutta pieni väsymys ei haitannut jalkapallomagian antaman sielunravinnon ansiosta. Englanti oli jälleen kerran pettymys ja Spurs-pelaajien otteet eivät suuremmin vakuuttaneet, vaikka yhdessä matsissa Eric Dier pääsikin loistamaan. Spurs-pelaajista Hugo meni pisimmälle eli finaaliin Ranskan kanssa, mutta kisaisännät jäivät Ronaldon loukkaantumisen jälkimainingeissa pienen hurmoksen päälle saaneen Portugalin jalkoihin, vaikka toki matsi oli tiukka ja ratkesi yhteen Ederin jatkoaikamaaliin. Kisojen kuuminta hottia oli kuitenkin Islanti, joka Taisteli isolla viikinkisydämellä puolivälieriin ja sai aikaan fani-ilmiön viikinkikannatushuutoineen. 

Kesävieraita ei ole Kopsalassa hirveästi nähty, tosin olimme myös oikein kunnon kesäflunssassa pari viikkoa ja useampikin etelän vieras jätti sitten tulematta. Ei sillä, että olisi edes ketään erikseen meille kutsuttu – meidän sirkuksessa on ihan riittävästi elämää ilman vieraitakin. Siskoa ja sen perhettä on kyllä jo ikävä, mutta vielä on kesää jäljellä, jospa sitä ensi viikolla…yksi harvinainen vieras tai siis vieraat saatiin kuitenkin kylään; Heikki ja Krista kävivät meillä ja muisteltiin Heikin kanssa, että olisiko ollut about 9v edellisestä tapaamisesta :D Niin se aika rientää. Oli kyllä mahtia nähdä, koska no, mukavat ihmiset on mukavia :) Heikin kanssa oli puhetta tietysti ainakin futiksesta ja musasta. Tulipa todettua, että on jäänyt keikoilla käynti tänä kesänä ihan kokonaan. Runoviikon HC-punk/Suomi-rap –ilta olisi kyllä maistunut. Ja taisihan Gettomasakin käydä keikalla eli näitä Suomi-rapin uudempia kovia tulokkaita. Ehkäpä sitä joskus taas saa aikaiseksi vääntäytyä ihmisten ilmoille ja elävääkin musaa kuuntelemaan…

 

Kesään kuuluu myös lukeminen. Olen aivan helvetin laiska lukija ja väsyn nopeasti, mutta kesälomalla löytyy yleensä hetkiä sieltä täältä, jolloin lukea vaikka sitten pätkä kerrallaan. Luin toki tuossa viime talvena innostuksen vallassa kaikki viisi Antti Tuomaisen eli ”Helsinki noirin kuninkaan” dekkaria, mutta muuten on ollut aika hiljaista, vessalukemisia lukuun ottamatta. Kesän kunniaksi kaivoin esiin vanhan jännärin/dekkarin eli Robin Hunterin ’Neljäs enkeli’ –opuksen, jonka olin lukenut viimeksi joskus teininä. Sehän toimi edelleen hienosti. Tilasin fiiliksissä jopa teoksen kaksi jatko-osaa, jotka ovat jossain netin syövereissä edelleen, koska ne olivat myynnissä jossain erinäisissä kirjakaupoissa Atlantin takana, mutta kaipa ne sieltä joskus saapuvat, kun olen niistä jotain maksanutkin…

Neljäs enkeli innoitti myös etsimään netin syövereistä kyseisen leffan inspiroiman elokuvan. ”Based on” on minusta vähän liikaa todettu kyseisen leffan krediiteissä, sen verran kaukana alkuperäisteoksesta elokuvassa mennään. En itse asiassa ole kyennyt leffaa ensimmäistä varttia pidemmälle katsomaan, koska eihän siinä oikeasti ole mitään alkuperäisestä jäljellä. En tiedä pitikö Robin Hunter tai siis Robin Neillands elokuvasovituksesta, joka tehtiin viitisen vuotta ennen ahkeran kirjailijan kuolemaa. Pääasiassa Neillands kirjoitti ”tietokirjoja” mm. sota-ajoista, mutta jonkun verran myös taiteilijanimillä muuta tuotantoa, kuten Hunterina kolme Simon Quarry –dekkaria, joista kahta jälkimmäistä siis edelleen odotan saapuvaksi...

Vessapokkarina toimi viime ajat ’Veronika päättää kuolla’, jonka sain tänään päätökseen. Jälleen kerran Paolo Coelholta taattua tavaraa: Ajatuksia herättävä, inhimillinen tatsi. Kirjan loppupuheessa Coelho kertoo omasta nuoruudestaan, josta hän on ammentanut kirjan eri hahmoihin omia kokemuksiaan. Hänet vietiin Brasilian sotilasdiktatuurin (1964-1989) aikana kolme kertaa pakkokeinoin mielisairaalaan, koska hän oli vanhempiensa mielestä ”huonossa seurassa” liityttyään harrastajateatteriryhmään. Coelhon mukaan ”taiteilija” oli tuon ajan Brasiliassa yhtä kuin homoseksuaali, kommunisti, narkkari ja vetelehtijä. Kirjassa on myös Coelhomaista huumoria ja magiikkaa; Sairaalan tohtori Igor tutkii potilaidensa pohjimmaista sairautta Vitriolia, toisin sanoen katkeruutta, ja etsii siihen hoitokeinoja eri tavoin. Ainoaksi hoitokeinoksi hän toteaa tietoisuuden elämästä, jonka ainoa lääke on tietoisuus kuolemasta…Coelhon loppupuhe kruunaa kirjan ollen melkeinpä sinänsä aika leppoisan kirjan hyytävintä antia, kun hän kertaa oman elämänsä kokemuksia. Hän kertaa ajatelleensa, että toteuttamiskelpoisin tulevaisuudenvaihtoehto hänelle olisi ollut ryhtyä ”täysipäiväiseksi hulluksi”, mutta yhden uuden sukupolven lääkärin oivallus mahdollisesti pelastaa hänet ja vaikeuksien (mm. kolme tuomiota vankilassa poliittisten mielipiteiden vuoksi) kautta hän päätyy lopulta nelikymppisenä kirjailijaksi.

Oma kesäloma alkoi tutuissa tunnelmissa: Lapset ensin, en nyt niin tiiä siitä ”omasta lomasta”. Ihan mukavasti on kuitenkin puolet lomasta mennyt, eikä tunnu mitenkään rasittuneelta, vaikka lastentarha onkin viime viikonkin täällä pyörinyt. Lapsilla on kuitenkin ollut kivoja pidempiä pätkiä Leinolan mökillä ja Kuru sai olla Lauran vanhempien kanssa Kuhmon mökillä, jonka jälkeen Aarni kävi mummon kanssa Stadin reissulla. Kahden vanhemman poikasen lisäksi kuluvalla viikolla vietettiin Vilmis-viikkoa; Tytär oli meillä viitenä päivänä. Ihan mukavasti meni, vaikka yhtenä iltana totesinkin Lauralle, että kylläpä muuten väsyttää. Sitähän se on tietty, mutta mukavampi on kyllä olla väsynyt siitä, että on touhunnut lasten kanssa ja huolehtinut niiden (ruoka)huoltamisesta, kuin että olisi vaikkapa krapulan takia voipunut.

Siitä puheen ollen, saimme Lauran kanssa neljän päivän lapsivapaankin tälle kesälle, juhlaa! Toki tuli juhlittuakin, pääasiassa parhaassa seurassa, eli keskenämme. Toisena päivänä sentään järkkäsimme erittäin minimaaliset Luola-festarit ts. kutsuimme Juhan kanssamme katsomaan Children of Meniä Luolan viihtyisällä leffasektorilla. Yllätysnumerona oli Buffyn musikaalijakso Once More With A Feeling, joka oli hyvä, mutta illan leffa sen sijaan loistava. Todella upea, ajatuksia herättävä, sympaattinen, komean karhea visio tulevaisuuden brexiteistä ja pakolaiskriisin kärjistymisestä. Toki siinä muutama olutkin maisteltiin Juhan kanssa. Kolmantena päivänä päätettiin pitää sitten poikien ilta. Sekin oli hieman kosteahko, mutta avaruusleffat olivat pääosassa: Gravity eli Children of Men –ohjaaja Cuaronin uusin oli meikäläiseltä tsekkaamatta, joten ensin sen kimppuun. Tekemäni falafel-ateria ei oikein Juhalle leffan ohessa uponnut – kuulemma falafel-pullat maistui kuivalle hiekalle tai jotain vastaavaa :D – mutta onneksi nautittiin vähän kiinteätäkin evästä, kun Juhan hankkimaa jääkylmää Absolutiakin oli melkein pullollinen maisteltava :P

Gravity oli mielenkiintoinen, aika suoraviivainen pläjäys, jossa oli omat hauskatkin hetkensä, mutta pääosassa oli kokea ihmisen pienuus ja selviytyminen lähes mahdottomissa olosuhteissa. Toisena leffana katottiin itselle maagisena elokuvakokemuksena jo aiemmin iskenyt Interstellar, jossa oli Juhalle ennestään liian vähän vaikuttavaa scifiä ja liian paljon tympeää perhedynamiikkaa. Helvetin hyvä leffahan se yhä oli, Juhakin taisi harkita ”pisteiden nostoa” 7/10:stä. Sit vietettiin vielä youtube-talkoita eli Juha soitti elektroa ja minä omituisia suomi-räppäreitä ja Gojiraa. Illan viimeistä leffaa en ihan enää jaksanut, joten Rocky Horror Showta en ole vieläkään jaksanut läpi katsoa. Menihän siinä sitten useampi päivä toipuessa tuosta lapsivapaasta ja monena yönä heräilin vielä lasten tultuakin aivojen toimiessa miten sattuu, ajatusten valvottaessa ja unen häiriinnyttyä. Ei wanha enää jaksa.

Vanhenemisesta tuli mieleen yksi kesän pokkareista, Bernard Cromwellin ”Azincourt”, jossa kerrataan 1400-luvun alkuvuosien taisteluita Englannin ja Ranskan välillä Englantilaisten pitkäjousimiesten näkökulmasta. Mielenkiintoinen teos alkaa varsin brutaalilla kuvastolla sodan kauhuista ja ihmiselämän heikosta hinnasta aikana, jolloin vapaus oli lähinnä lordien ja papiston etuoikeus. Sotilaista puhuttaessa yhdestä tyypistä todettiin, että vanha sotilaaksi – kolmikymppisenä. Helvetin kokenut soturi oli nelikymppinen, toinen jalka haudassa. Sitä vanhemmaksi ei välttämättä sitten selvinnytkään. Aluksi kirjan kuvaukset vihollisen raakuuksista kaupungin valloituksen jälkeen tuntuivat vastenmielisiltä, mutta sitten ne alkoivat asettua kontekstiin ja pohdin itsekseni, että elämä on kuitenkin ollut myös elämistä, eikä vain sotimista. Silti, väestömääriin nähden maailma on ollut aika lailla hullumpi paikka elää siihen aikaan.

Ei hulluus toki ole väistynyt meidänkään ajassamme. EM-futis vedettiin läpi ilman pahempia hulinoita ja onneksi myös ilman pelättyjä terrori-iskuja. Eipä mennyt kauaa kisoista, kun yhdellä kisapaikkakunnista eli Nizzassa nähtiin kuorma-autolla suoritettu väkijoukkoon ajelu ja päälle ammuskelua. Yhtenä yönä Turkissa nähtiin vallankaappausyritys, jonka jälkimainingeissa koko maa on myllätty presidentin valtakoneiston toimesta lähes vallankumoushengessä ja puhdistuksia on verrattu Saksassa 1930-luvulla nähtyyn – tai ehkä vertaus johtuu vaan presidentti Erdoganin väitetystä Hitler-ihannoinnista, mutta sekaisin maa joka tapauksessa on ja tulee olemaan varmasti vielä pitkään. Afrikassa muhii tai on käynnissä useampikin sisällissotaan verrattava konflikti ja Irak-Syyria –akselin uutisiin on jo turtunut. Sieltä tulee vähän väliä uutisia terrorista, joka sivuutetaan länsimaiden mediassa ja ihmisten mielissä, koska jotenkin sitä ei kai enää vaan jaksa huomioida. Tuntuu toivottomalta, että suurvaltapeleissä sekasortoon ajetut maat saisivat enää minkäänlaista turvallista yhteiskuntajärjestystä aikaan, mutta kai se on vaan pakko uskoa, että senkin aika koittaa. Länsimaissakin tapahtuu, viimeksi eilen Munchenissa 18-vuotias nuorukainen, Breivikiä ihannoinut ja joidenkin tietojen mukaan pahasti koulukiusattu poikanen käveli glockin kanssa tavaratalon McDonaldsiin ja ammuskeli muita nuoria huudellen jotain kiusaamiskokemuksiinsa liittyvää. USA:ssa kesä on ollut poliisiväkivallan ja toisaalta muutamien tapettujen poliisien veriseksi värittämää aikaa, eikä meneillään olevien presidentinvaalien voittajakaan – olipa se sitten vihaa lietsova Trump tai opportunisti Clinton – varmasti jätä kääntämättä kiviä löytääkseen jossain vaiheessa joko sisä- tai mieluummin ulkopoliittisen vihollisen, jonne kääntää kansakunnan katseen pois yhteiskunnan todellisista ongelmista. Yhdysvalloissa näyttäisi korostuvan jatkuva ihmisten eriarvoistuminen (jos kohta Euroopan vuosikin on ollut yhtä ”siirtolaisongelmaa”), jonka ohessa jatkuu kuumana perunana jo pitkään tapetilla ollut aseväkivalta. Lisäksi ilmastonmuutoksen myötä syntyy koko ajan lisää ehkä pienemmältä tässä ajassa tuntuvia, mutta tulevaisuudessa tavalla tai toisella kärjistyviä kriisejä kuten Kalifornian vesipula.

Silti tai juuri siksi todellisuuspakoinen kainuulainen perheenisäkin harrastaa amerikkalaisia tv-sarjoja :D Kesällä olemme Lauran kanssa naureskelleet ja ehkä vähän herkistelleetkin New Girl –sarjan kimppakämppiksille ja Brooklyn Nine-Ninen sekalaiselle etsiväporukalle. Outlander-innostus on edennyt kirjojenkin puolelle, kun uutta kautta joutuu odottamaan ensi vuoteen; Laura alkoi lukea ensin kolmatta kirjaa, jonka tilasin, koska itse luen sitä varmaan seuraavan vuoden meikäläisen lukuvauhtia. Hell on Wheels saa päätöksensä tänään ja näemme, onko Cullen Bohannonilla enää tulevaisuutta rautatien valmistuttua. Sarjoissa minua viehättää jatkuvuus verrattuna elokuvien kertaluontoisuuteen. En etsi sarjoista elämänohjeita, vaikka väitänkin, että ne eivät ole tyhjänpäiväistä hömppää – edes komediallisimmasta päästä olevien sarjojen osalta. Paskat sarjat ovat paskoja, niin kuin paskat asiat ovat paskoja muussakin elämässä, mutta minä ainakin saan nautintoa hyvin kirjoitetusta, ohjatusta, näytellystä, lavastetusta, kuvatusta -- jatka listaa kaikilla niillä ammattimaisilla ihmisillä, jotka tekevät huippusarjoja ja toki myös elokuvia -- tv-sarjasta, joka antaa ajattelemisen aihetta, naurattaa, herättää tunteita, mietityttää, saa parhaimmillaan aikaan pitkäaikaista hyvää oloa ja kasvattaa arjen pienten pakollisten asioiden sietokykyä. Se on myös ”taidetta”, hampuusien hommaa ja elämän suolaa. Vaikeinta elämässä on elää, joten miksi ei helpottaa oloaan ja saada inspiraatiota sellaisesta taidemuodosta ja tekemisestä, mikä hyvältä tuntuu.

Elokuvista tv-sarjojen ohella on pakko mainita yksi, joka todella jysäytti hermoon tänä kesänä: Whiplash. Sekä musiikillisesti – vaikken jazzista juuri mitään ymmärräkään – että tunnelmallisesti hiton vahva kuvaus pakkomielteistä niin opettajan kuin oppilaan osalta. Huikea jännite ja sähkö ilmassa, vaikka ruudulla ei tapahdu paljon muuta kuin että tyypit juttelee, väittelee ja musisoi. Eipä tuota oikein voi sanoiksi kuvata, kannattaa tsekata ja ottaa ennen kaikkea audiovisuaalisena kokemuksena, jossa tunne voittaa järjen.

Pelitkin ovat ”taidemuoto”, jos minulta kysytään. Niissä opitaan elämistä siinä missä joskus satoja vuosia sitten opittiin leikittäessä risuista tehdyillä leluilla. Leikki on kuitenkin tärkeintä, se että pelaaminenkin pysyy leikinomaisena ja hauskana, eikä ole pakkosuorittamista tai taistelua. Enkä tarkoita taistelulla pelin sisältöä vaan sitä, miten pelaamiseen suhtaudutaan; taisteleminenhan on meille ihmisille sisäsyntyistä, samoin kilpailu ja ylipäätään noista juontuva luonnonvalintaan kuuluva selviytyminen. En tiedä, onko Pokemon Go:lla merkitystä ihmisen selviytymisessä, mutta ihan varmasti sillä on merkitystä sitä pelaavien ihmisten sosiaalisten suhteiden ja mielenkiintoisen liikkuvan ajanvieton kanssa. Ihan samalla tapaa kuin vaikkapa perinteisemmällä staattisella tekemisellä kuten kirjan lukemisella, joka vanhan kansan mielestä olisi ehkä ”fiksumpaa ja järkevämpää tekemistä” kuin pelaaminen.

Pokemon Go on muuten tullut meidän perheelle kalliimmaksi kuin meikäläisen Travianin pelaaminen. Tai en ole ihan varma, sen verran kauan on tullut pelailtua :D Taas piti uusi Suomen etanaservu (11kk) aloittaa, kun mukava pelikaveri pyysi mukaan ja eihän sitä viitti laiska pelata ilman apuja, joita saa vaan oikealla rahalla. Pokemon Go ei sinänsä maksa mitään, mutta Kurulla kävi kaksinkertainen vahinko pelin parissa: Ensin hajosi oma älypuhelin, sitten äidiltä saatu varapuhelin. Kyseessä on kuitenkin hauska peli(-ilmiö), jonka olen saanut todeta seuratessani Miron ja Vilmiinan sekä monien muidenkin tuttujen Pokemon Go –vöyhötystä somessa ja lehdissä. Olen toki osallistunutkin siihen ainakin välillisesti, kun on tehty aina automatkoilla pieniä koukeroita, jotta on päästy Pokestopin luota hakemaan siellä jaettavia pokepalloja ja muuta tarpeellista. Samoin automatkan varrella olemme käyneet salia valtaamassa Miron joukkueelle, vaikka eihän se kauan hallussa pysy, mutta ainakin saa kouluttaja ja pokemonit kokemusta ja uusia tasoja. Hienoa pelissä on myös se, että se vaatii oikeastikin liikkumista, jotta pokemonmunia saa haudottua ja pelaaminen ei pääasiallisesti onnistu autoillessa – nuo olivat vaan esimerkkejä, miten olen itse sekaantunut asiaan :) Ymmärrän siis innostuksen, mutta onneksi oma ”nokialainen” ei tuommoisia edes pyöritä ja voin keskittyä staattiseen selainikkunaan Travianin parissa :D

Travianiin panin vaihteeksi taas esittelytekstinkin, uuden servun kunniaksi - tässä ilman alkuhöpinöitä:

Olen pitkän linjan travianisti ja saanut kutsumanimeni - tällä kertaa myös pelinikkini - Jimbo aikanaan ensimmäistä tai toista servua pelatessani yhden pelaajapariskunnan yhteistyönä. Perinteinen nikkini jmlbohem oli heille vaan liikaa ja irkissä se alkoi pikku hiljaa vääntyä miksi milloinkin, lopulta Jimboksi. Minua ei kannata sekoittaa Jimb0on, joka myös vaeltaa Travian-servuilla ja on kuulemma helvetin kova travianisti. Minä en, olen vaan sitkeä.

Minulle tärkeintä Travianissa on itse peli ja tekeminen, joka ei vaadi kuitenkaan muusta maailmasta sulkeutumista. Pelaan aika vähän muuten; Tänä kesänä olen myskänyt jonkun verran Steam-alennusmyynnistä ostamiani Stronghold-pelejä, jotka menevät ehkä jopa hitusen verran samaan genreen, vaikka eihän tällaista peliä oikein voi verrata mihinkään muuhun. Travian pyörii 24/7 ja servu kestää jopa 11kk, joten se vaatii pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista, ei hetken huumaa. Toki tätä voi pelata aika iisisti aika ajoin, mutta onpa tähän joskus tullut pantua lähes kaikki vapaa-aika liittoja, opsuja, diplomatiaa ja milloin mitäkin "isoa kuviota" pyöritellessä. Toki myös omaan tiliin voi upottaa aikaa vaikka kuinka paljon, mutta ei tämä peli ilman liittotoimintaa oikein iske. Siinä siis toinen tärkeä syy pelata tätä vuodesta toiseen: Ihmiset ja yhteisö pelin ympärillä.

Pelin vahva anonymiteetti mahdollistaa kyllä seikkailun servuilla ja erakkopelailunkin, mutta yhteisöt elävät ainoastaan asioiden jakamisesta. Tarvtaan siis aktiivista liittotoimintaa, pelaajien halua toimia yhdessä, ja myös jakaa osaamistaan niille, joilla on vielä opittavaa. Ja aina on opittavaa, ihan jokaisella! Jos ei muusta, niin ihmisistä, pelityyleistä ja isommassa mittakaavassa strategioistakin. Toki pelikin on muuttunut ajan myötä ja välillä tuntuu oikeasti siltä, että uuden nuoren sukupolven ilmestyttyä kehiin, on itse jo dinosaurus. Turhapa niitä vanhoja on muistella, ei muuta kuin uuteen taistoon, uudella porukalla, uusin kujein.

Pelin oheistoiminnoista irc lienee tärkein - ainakin minun tuntemissa peliporukoissa. Kuulin kyllä, että tälläkin porukalla olisi jonkin sortin whatsapp-ryhmäkin jo olemassa, mutta ei pysty - joku raja se pitää olla jatkuvan päivystämisenkin suhteen. Irkissä on kuitenkin pitkällä tähtäimellä lähes pakko osallistua, jos haluaa tietää, mitä tyypit miettii, koska pelifoorumit ovat yleensä aika hiljaisia ja pelissä viestitellen et voi koko porukkaa tavoittaa, ellet satu olemaan aktiivinen johdon edustaja ja liittoviesteillä pommittaja. Jos jossain, niin irkissä tutustut ihmisiin pelinikkien takana - niin hyvässä kuin pahassa. Itselläni irkin käyttö on vähentynyt olemattomiin, mutta pitäisi nyt taas uuden servun kunniaksi yrittää suoriutua sinnekin. Muuten liittotoiminta jää auttamatta vajaaksi, kun ei tunne muuta porukkaa, paitsi tietysti vanhat tutut, joiden vuoksi ylipäätään tuli taas kerran lähdettyä mukaan...

Tämä taisi kuitenkin olla pelaajaesittelyketju, joten perustiedot kehiin: Kainuun korvessa asuva 42v mies, neljä lasta, kaksi kissaa ja yksi vaimo sekä rintamamiestalo, jota en osaa remontoida. Perhe-elämä vie niin paljon aikaa, etten minä oikeastaan ehdi muuta pitkäjänteisesti harrastaa kuin Traviania ja hyviä tv-sarjoja, joissa on elokuviin verrattuna sitä jatkuvuutta, mitä elämässä etsin, vaikka elänkin aina tätä päivää. Töissä käyn sote-kuntayhtymän ICT-tuessa, josta rekrysin kahdeksan vuotta sitten kesällä ensimmäiset liittolaiset, silloiset työkaverini. Nykyään pelikaverini ovat matkalla mukaan tarttuneita ihmisiä, joiden kanssa muistelemme vanhoja ja mietimme, miten tällä servulla voisi välttää stressin ja liian touhuamisen sekä nauttia ja pitää hauskaa. Toivottavasti tällä servulla pääsisi ainakin tutustumaan mukaviin ihmisiin peleistä parhaimman parissa, vaikka onhan tämä ihan hölmöläisen hommaa, mutta silti jostain syystä mukana pyöritään, vuodesta ja servusta toiseen :)

-Jimbo

Suomen kesä ja kesälomakin jatkuvat vielä, joten pokkareita, tv-sarjoja ja lapsekkaita päiviä on vielä paljon luvassa. Toivottavasti sinne Leinolan mökillekin taas suoriutuisi, siskoa ja kummityttöä on päästävä tapaamaan. Ehkä jopa talviturkin heitto voisi olla edessä tällekin kesää, ei kait tässä wanhaksi kävyksi kannata vielä kovettua.

Edit: Talviturkki heitetty! Knausgårdin pokkareita hankittu entisen lukupinon oheen! Siskon perhe tavattu ja lisää on luvassa! Cullen Bohannonin matka sai tyydyttävän lopun - tai alun! Summa summarum: Hyvin menee, mutta menköön, nyt on kesä!

Odotin että...

...inspiraatio iskisi ja saisin taas kirjoitettua jotain mitä mielen päällä on ollut, mutta toimiva kirjoitusprosessi vaatisi joutilaisuutta, eikä sitä ole elämässäni tällä hetkellä. Töitä, perhe-elämää, kotia - sekä aina silloin tällöin hetki "omaa aikaa", jolloin joko rakkaan vaimon kanssa yhdessäoloa tai harvemmin kaverien kanssa kokoontumista. Pääasiassa kuitenkin elämä on sitä samaa kuin jo pitkään, arkista ja ihan hyvää, vaikka välillä tuntuu, että päivät vaan toistavat samaa rataa. Joinain päivinä mietin, että miten samaa rataa jaksaa päivästä toiseen, mutta sitten taas muistan, että minua tarvitaan arjessa, sekä töissä että ennen kaikkea kotona, eikä se ole mikään turha rasti. Mieluusti siis samaa rataa aina vaan, tuttua ja turvallisen tylsää, mutta myös vaihtelevaa ja etenevää. Muutoksen näkee lapsissa, samoin huolet liittyvät enemmän heihin kuin omaan pärjäämiseen.

Silloin tällöin koen riittämättömyyttä, ärisen, en jaksa, olen poissaoleva. Toisaalta monesti saan muistutuksen, että olen tärkeä, rakas, tarpeellinen. Tehtäväni on saada lapset maailmalle ja luoda heille turvallinen lähtöteline, josta ponnistaa. Kun he ovat ponnistaneet, toivon, että he laskeutuvat jaloilleen ja elämä opettaa, mutta ei lopeta, ainakaan ennen aikojaan.

Töissä teen parhaani ja viimeksi eilen sain asiakkaalta palautetta, että työni on tarpeellista, palvelu pelaa ja homma toimii. En odota asiakkailta kiitosta, mutta ei se haittaakaan :) Vaimon kanssa vietimme sitten viikon päätteeksi iltaa (kiitos isovanhempien, jotka jaksavat poikakolmikkoamme kaitsea) ja vaikka se ei ollut mitenkään ihmeellinen ilta, niin olimme kuitenkin yhdessä ja olimme vastuuvapaita arkisista lapsiperheellisen asioista. Se on helpottava tunne, kun voi hetken vastata vain itsestään, vaikka toki vaimon ottaminen huomioon on ihan yhtä lailla yksi elämän vastuuasioista. Parempi tossun alla kuin taivasalla, varsinkin kun se pitää minut elämän järkevässä syrjässä kiinni ja antaa voimaa. Rakastan!

Vanha ystävä lähetti viikolla sähköpostia pitkän tauon jälkeen ja muistellessani vanhoja totesin, että ehkä joskus on ollut hauskempaa, mutta loppujen lopuksi vain tällä päivällä ja seuraavalla on merkitystä. Oli kuitenkin hyvä kuulla ystävän saaneen elämään paljon merkityksellistä sitten viime näkemän. Jaoin omiakin kokemuksia ja totesin hänellekin, että nyt on hyvä! Elän hetkessä ja niistä hetkistä ei ole tarvis tehdä aina äärimmäisen merkityksellisiä. En elä kuin viimeistä päivää, vaan elän tätä päivää pyrkien harmoniaan. Aina se ei ole mahdollista, varsinkin jos väsyttää, vituttaa ja mieliala heittelee. Silti tai siitä huolimatta löydän päivästä kuin päivästä hyviä hetkiä, muistan vastuuni lähimmäisistäni ja nautin elämästä.

Jotta tästä ei tulisi taas kerran tällainen tylsä kertaus elämän perusasioista, täräytetään blogin täytteeksi kuvakavalkadi toukokuulta 2016. Mukana lapsiani ja ei-vanha ystävä, vaan myöhemmän ajan paras ystäväni ja kollegani, yhtään niitä kaikkia mahtavia vanhoja ystäviäni väheksymättä :)

HUUTAVAN ääni korvessa

[Melkein vuoden vanha kirjoitukseni löytyi blogin tekstien joukosta julkaisemattomana, mutta koska tämä on mielestäni yhä ajankohtaista näinä vihapuheen kulta-aikoina, niin pannaanpa tämäkin jorina eetteriin...]

Otsikon perusteella satunnainen surffailija voisi luulla päätyneensä korpiteatteriblogiin (jollaista toki blogini pito usein on), mutta tästä on teatteri kaukana, ellei aihetta voisi verrata muinaiseen Jumalan teatteriin, jossa heitettiin sentään oikeata paskaa virtuaalisen sijasta... Olen nimittäin saanut tarpeekseni nettikommentaattoreista. Keitä nämä ihmiset oikein ovat? Mistä he saavat inspiraationsa aina vain uudestaan trollata asiallisia(kin) blogikirjoituksia, uutisia tai kolumneja? Mistä kaikki se tyhjäpäisyys, tyhmyys, ilkeys ja jonninjoutava paskanjauhanta kumpuavat?

Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kun luet blogia, kolumnia tai uutista, niin ÄLÄ herran jestas mene lukemaan niitä kommentteja. Aika usein se unohtuu...ja silloin unohtuu monesti myös blogin herättämät mielikuvat, kolumnin terävät huomiot tai uutisen pointti. VITUN mölisevät nettikommentaattorit, olkaa HILJAA!

Huomasitte jo varmaan, että rikon "nettietikettiä" HUUTAMALLA niin maan perkeleesti. Useimmiten tilanne on nimittäin se, että mitä enemmän kommentteja blogiin, kolumniin tai uutiseen on annettu, niin todennäköisyys yhdelle huutavalle APINALLE kasvaa olennaisesti. Välillä nuo apinat käyttäytyvät asiallisesti, mutta korostavat sitten asiatonta kommenttiaan vaikkapa HUUTOmerkeillä.

Mikä näissä nettikommentaattoreissa sitten blogikirjoituksista, kolumneista tai uutisista kiinnostuneen ihmisen elämän pilaa? Ei tietty periaatteessa mikään, koska ne eivät sisällä MITÄÄN.

Mitä kommentointi on? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että ihminen OTTAA KANTAA, toteaa mikä kirjoituksessa oli hyvää tai huonoa, antaa asiaan oman näkemyksensä, laajentaa jotain kirjoituksessa käsiteltyä oman tietämyksensä mukaan tai antaa ASIALLISTA kritiikkiä perustellen mielipiteensä. Hyviäkin kommentoijiakin siis on, mutta nämä mölisevät nettikommentaattorit pilaavat hyvänkin keskustelun.

Olen nähnyt keskustelua siitä, pilaavatko tai estävätkö myös moderoijat (kommentteja suodattavat nettisivujen päivittäjät) asiallista, kriittistä keskustelua tai sensuroivatko ne jopa kirjoittajan/median/moderoijan vastaisia kommentteja huolimatta siitä, ovatko ne asiallisia vai eivät. No, poikkeuksia löytyy, koska luen itse myös blogeja, joissa kommenttilaatikkoonkin uskaltaa halutessaan kurkistaa, koska ne ovat moderoituja. Ei ole syvempää HELVETTIÄ kuin kommenttiloota, jonne kaiken maailman munapäät ja vittuaivot on päästetty valloilleen.

Olen miettinyt tätä asiaa pitkään, mutta vasta kun luin tänään Jouni Hynysen Iltalehti-blogia (päätyen sinne sattumalta Facebookin kautta), aloin oikeasti ajatella, että mitä vittua noilla RUSINA-AIVOILLA oikein päässä liikkuu, jotka "kommentoivat" milloin mitäkin, mutta aika harvoin itse asiaa. Vittuilun jaloa taitoa on hyvä harjoitella, ennen kuin yrittää olla vitsikäs, kuten vaikkapa Hynynen parhaillaan. Mieshän on periaatteessa ihan normijurpo, jolla on välillä ihan hauskoja pikku huomioita elämästä (ja myös se vittuilun jalo taito), mutta myös ärsyttäviä piirteitä, kuten kaikissa mielenkiintoisissa persoonissa.

Sen sijaan taisin unohtaa tänään hetkeksi, että olin a) julkkiksen blogissa, b) Iltalehden blogissa, c) "nuorisoidolin" blogissa ja d) vittuilun jaloa taitoa viljelevän sekä aika ajoin huumorin rajoja venyttävän tyypin blogissa. Sen verran köyhää oli nimittäin "keskustelu", joka Hynysen kolumneja seurasi, että oikeasti UNOHDIN, mitä olin lukenut kolumnista. Nämä taliaivot alkoivat siihen perään heittää kommenteissa mieltä köyhdyttävää, ajatuksetonta läppäänsä. Mutta miksi, OI MIKSI, minä sitten luin niitä kommentteja?! Syytän Hynysen lyhyentynkää tyyliä, joka jätti vissiin usein sen verran kesken jääneen jutun tunteen, että alitajuisesti otaksuin jutun vielä jatkuvan kolumnin jälkeen. Niinpä sitten jatkoin lukemista kommenttiboksissa...VIRHE!

Tämä blogi on moderoitu. Joskus muinoin ei ollut ja aivan asiallista keskustelua tuli käytyä. Sitten pidin niin pitkän tauon tämän blogin kirjoittamisessa, että pääsin eroon kommentoijista (ja lukijoista), jonka jälkeen panin kommentit moderoinnin alle. Ne eivät siis ilmesty sivuille ennen kuin olen ne klikannut hyväksytyiksi. En sano, etteikö kommentointi voisi toimia myös täysin vapaasti JA siitä on useita esimerkkejä, mutta kaikki vähänkin julkisemmat, suositummat tai julkisten eläinten kansoittamat kirjoitusalustat pitäisi pistää moderoinnin alle, VÄLITTÖMÄSTI. Sen lisäksi toki pitäisi huolehtia siitä, että SANANVAPAUS - joka ei tarkoita vapautta olla ääliö - säilyy ja moderoija ei sensuroi asiallista keskustelua.

PS. Niille satunnaisille lukijoille, jotka tämä teksti tavoitti: Anteeksi HUUTONI, minua vituttaa se ihan yhtä lailla...

Ei kiusaamiselle! - kaksi vaikuttavaa dokumentaaria

Kiusaaminen – enkä tarkoita pelkästään mitään ”hehheh, sinulla on isot dumbo-korvat” –tyylistä naljailua, jollaista itse koin ala-asteella (ja josta kylläkin ahdistuin suuresti ainakin joksikin aikaa, jonka takia jouduin välitunneilla painimaan naljailijan kanssa, ja jonka vuoksi itkin kotona äidilleni) – on pahimmillaan uhkailua, sanallista ja ruumiillista väkivaltaa, pahoinpitelyä, hengenvaarallista rääkkäystä ja kuolemanvaarallista kiusatun maahan lyömistä (sekä kuvainnollisesti että oikeasti). Tätä tapahtuu tänäkin päivänä ja kahden dokumentaarisen teoksen myötä nämä asiat jälleen kerran ovat mielessäni ja kummittelevat, kunnes saan ne käsiteltyä. En voi mitään sille, että maailmassa kiusataan, mutta voin toimia itse kiusaamista vastaan. Toivottavasti omat lapseni oppivat, että kiusaaminen on väärin. Sen opettamisen olen heille velkaa, jotta he tunnistaisivat kiusaamisen ja pystyisivät toimimaan elämässään sitä vastaan.
 

Ali Jahangirin dokumenttielokuva ”Tuntematon pakolainen” oli todella vaikuttava tapaus. Olen lukenut lehdistä ja nähnyt televisiosta pätkiä pakolaisuudesta, olen tutustunut henkilökohtaisesti pakolaisena Suomeen tulleeseen ihmiseen ja luulen tietäväni, miksi ja millaista pakolaisuus heille – pakolaisille – on. Silti on aina vavahduttavaa nähdä tarinoita siitä, kuinka jotkut riskeeraavat kaiken ja lähtevät pakolaisina matkaan. Suurin ansio dokumentissa ovat kohtaukset, joissa näytetään, kuinka inhimillisyys aika ajoin voittaa systeemin kiusaamisen, systemaattisen syrjinnän ja väkivallan. Pakolaiset eivät lähde huvikseen riskialttiiseen, hengenvaaralliseen yritykseen saada mahdollisuus parempaan elämään toisessa maassa. Mikään taloudellinen turva ei korvaa hengenmenetyksen uhkaa. Siksi on täysin järjenvastaista väittää, että joku lähtisi pakolaiseksi vain pönkittääkseen omaa taloudellista tilaansa. Totta helvetissä pakolaiset lähtevät ”paremman elämän toivossa”, mutta useimmat lähtevät siksi, että hyvän ja turvatun elämän mahdollisuudet ovat kotimaassa menneet, jolloin jopa oman maan jättäminen ja pakolaisuus tuntuvat paremmalta vaihtoehdolta.

”Tuntematon pakolainen” on tärkeä elokuva, koska se on ajankohtainen dokumentti, joka tapahtuu pääkallopaikalla, pakolaisten keskuudessa ja heidän matkallaan kohti turvapaikkaa. Systeemi koittaa laittaa kapuloita rattaisiin ja kiusata lakien ja säännösten avulla, koska se on yhteiskuntien toiminnan perusta (eli me kaikki kuulumme siihen koneistoon, joka kiusaa). On jos jonkinlaista byrokratiaa, rajoja rajojen perään, ihmisiä, jotka koittavat hyväksikäyttää pakolaisten ahdinkoa ja hyötyä tilanteesta. Toki on niitäkin, jotka auttavat hätääkärsiviä vapaaehtoisesti ja omaa etua tavoittelematta, mutta valtiot ja järjestelmän byrokratia on systemaattista pakolaisten kiusaamista ja väkivaltaa, jotta nämä jättäisivät leikin kesken ja lähtisivät takaisin. Ei kukaan järkevä ihminen tee matkaa pakolaisena mihinkään, ellei ole pakko. 

Katsokaa dokumentti, se löytyy tätä kirjoittaessani Yle Areenasta ja se on siellä vielä yli kolme kuukautta. Se näyttää eri syistä pakolaiseksi lähteneitä, mutta älkää tuomitko heistä ketään, olivatpa syyt lähtöön mitkä tahansa; Ajatelkaa niin päin, että jos teidän kotikulmilla ja –maassa alkaisi olla sellaista, että henkilökohtainen vapautenne, toimeentulonne ja henkenne olisi vakavasti uhattuna, ja päättäisitte lähteä maanpakoon, niin haluaisitteko teitä kohdeltavan inhimillisesti? Elokuvan viimeinen kohtaus on yksinkertaisuudessaan vangitseva, vaikka siinä ei sinänsä kerrota mitään pakolaisuudesta. Se koskettaa, koska lapsen kasvoja katsoessasi ehdit käydä läpi mielessäsi elokuvan tapahtumat ja miettiä, että entäs jos sinä tai sinun lapsesi tai lapsenlapsesi joutuisivat kokemaan sotaa, hätää ja pakolaisuuden...Jos tämä elokuva jättää sinut kylmäksi, en usko sinulla olevan kykyä empatiaan.

Kiusaamista mielestäni vähätellään erilaisin kiusaamistermein. On esimerkiksi koulukiusaamista (joka toki otetaan vakavasti, kun se on vakavaa) ja on työpaikkakiusaamista. Mielestäni pitäisi kuitenkin puhua kokonaisvaltaisesti siitä, millaista on kiusaaminen ja millaiseksi se vakavimmillaan voi yltyä. Koulukiusaaminen paheni ja yltyi Kristoffer Ignatiuksen tapauksessa järjestelmälliseksi syrjinnäksi ja todella vakavaksi väkivallaksi paitsi koulussa myös vapaa-ajalla ja se ei loppunut, ennenkuin seurasi sairaalareissu, poliisikuulustelu ja oikeusjuttu. Nuoren miehen pelastivat kiusaajiltaan aika, päättäväisyys ja poismuutto, mutta seuraukset hän kantaa sisällään lopun ikäänsä. Kristofferin tarina oli erityisen koskettava, koska se koski myös omaa kotikaupunkiani Kajaania, jossa nuorta poikaa, tuolloin vielä nimeltään Mikko, kiusattiin. Se jatkui ala-asteelta yläasteen loppuun saakka ja sai todella väkivaltaisia ja uhkaavia muotoja, jossa henkikin olisi helposti voinut lähteä. 

Monelta kiusatulta on lähtenytkin ja ikävä kyllä se lähtee usein oman käden kautta, tavalla tai toisella. Jotkut lähtevät nopeamman itsemurhan kautta ja jotkut hitaammin esimerkiksi alkoholismin tai muiden sairauksien myötä – joista mielenterveysongelmat ovat suurin syy ja pohja myös fyysisille sairastumisille - mutta yhtä kaikki lähtevät, eivätkä kiusaajat välttämättä koskaan saa tietää, mitä ovat aiheuttaneet. Osa muistaa mainita kärsijöinä myös kiusaajat ja niiden rumat naamat, mutta vaikka kosto ei ketään autakaan, niin silti mieluummin kiusaaja joutaa mielestäni ennenaikaiseen hautaan kuin kiusattu (tai pakkovaihtamaan koulua tai jopa paikkakuntaa, kuten kiusatuiksi jääneet joutuvat). Kristofferin ja monen muun mielenterveysongelmista kärsineen (ja tosi monella myös joko perheenjäsenen tai muiden kiusaamaksi joutuneen) tarina on kerrottu Liken uutuuskirjassa ”Error – Mielen häiriöitä”, jota suosittelen kaikille. Olen melko varma, että mielenterveysongelmat koskettavat jokaista ihmistä jollain tapaa, vaikka ne ovatkin yhteiskunnassa edelleen jonkin sortin tabu ja monesti ”näkymättömämpi” sairaus, kuin selkeä fyysinen sairastuminen ja siksi ”vähempiarvoinen” tai muuten vähätelty. 

Kiusaaminen on ihmisluonnon heikkous. Muilla eläinlajeilla ”kiusaaminen” liittyy lähinnä selviytymiseen, suvunjatkamisviettiin tai muihin luonnollisiin toimintoihin. En usko, että ihminenkään kiusaa luonnostaan, vaan uskon, että ihmislajin evoluutio on aiheuttanut lajimme menestystarinan myötä kieroutuneita toimintatapoja selviytyä ja toisaalta projisoida omaa tuskaansa muiden niskaan. Olemme liikaa kärsimystä kokenut, liikaa levinnyt, liikaa luonnosta erkautunut ja näiden kautta kollektiivisesti sairastunut laji, jonka yksilöistä löytyy tapauksia, jotka saavat aikaan sairaita asioita. Kiusaaminen valtiotasolla on tietysti vielä asia erikseen, mutta jo se, että yksilötkin kiusaavat, on riittävä syy tuoda asiaa aina uudestaan esiin. Miten sitten tilannetta voi enää hallita? Linkolalaisittain ajatellen raa’alla ja riittävällä populaation karsimisella? Väittäisin, että ihmislaji ei tule enää koskaan olemassaolonsa aikana pääsemään eroon kiusaamisesta, kiusaajista ja kiusatuista. Se on ikävä tosiasia, joka meidän pitää hyväksyä ja siksi meidän jokaisen täytyy tehdä oma osamme sen karsimiseksi tulevilta sukupolvilta valistamalla, opettamalla ja antamalla parempaa esimerkkiä. 

Jos näet/koet, että sinua tai läheistäsi kiusataan, tartu asiaan rohkeasti. Kun tunnistat kiusaamista, älä välitä, vaikka et olisi itse osallinen tai edes tuntisi kiusaamisen kohdetta, vaan tee silti jotain kiusaamisen lopettamiseksi. Olen itse elämäni aikana saanut kerran turpaani niin, että nenässä on edelleen rustoutunut paukama, mutta en ole koskaan, hetkeäkään, katunut sitä, että menin väliin pahoinpitelyyn, kun kukaan muu ei mennyt. 

Iso peukku ylös Ali Jahangirille, Hamy Ramezanille ja muulle tekijäporukalle dokumenttielokuvan ”Tuntematon pakolainen” tekemisestä. Samoin toivon Kristoffer Ignatiukselle loistavaa loppuelämää, joka toivottavasti on huomattavasti parempi ja tasapainoisempi kuin hänen karmea lapsuutensa ja nuoruutensa kiusattuna. Iso kiitos ”Error – Mielen häiriöitä” –kirjan työryhmälle Elina Järvi, Tiina Hotti ja Olga Poppius sekä muillekin tarinansa kirjassa jakaneille. Sanotaan yhdessä: EI kiusaamiselle!

PS. Tsekkaa myös nämä:

Ali Jahangiri - Tyhjä liitutaulu (Unicef): https://www.unicef.fi/blogi/tyhja-liitutaulu/?utm_source=apsis&utm_medium=email&utm_content=unspecified&utm_campaign=unspecified
 
Tuntematon pakolainen (Twitter): https://twitter.com/search?q=%23Tuntematonpakolainen

Like-kustannus - Error: http://like.fi/kirjat/error/

#Eikiusaamiselle (Twitter): https://twitter.com/search?q=%23eikiusaamiselle&src=typd

&

Raappana - Kiusaajat: https://youtu.be/UVVCsMySDwo