Musiikin arvostelijoille

En koskaan arvostele musiikkia. Arvostelen toki omien mielipiteitteni mukaan bändien ja artistien tuotoksia sekä joskus heidän tekemisiäänkin, mutta musiikki on minulle lähimpänä pyhää, mitä elämässä olen löytänyt. Rakastan musiikkia, elän sen rytmissä, ja minun jumaliani ovat kaikki musiikkia samalla tavalla palvovat muusikot, laulajat ja artistit. Viimeisimpään ryhmään lasken mm. kaikki musiikin kanssa leikkivät taidokkaat ja tuntevat tyypit ja kollektiivit, jotka luovat uutta vanhoista samplaamalla ja miksaamalla ja remiksaamalla ja yhdistelemällä pätkiä sieltä täältä. Musiikki on rajaton ja genrerajat tai "aito musiikki" ovat vain ahdasmielisten asettamia keinotekoisia rajoja.

Toki jokainen saa olla sitä mieltä kuin haluaa. Joku tykkää yhdestä, joku toisesta, joku väittää tykkäävänsä hiljaisuudesta. Ehkä hänkin löytää jostain rytmin ja oman ”musiikkinsa” oli se sitten vaikka lintujen laulua, mutta jotenkin en vain halua sulattaa ajatusta ihmisestä, joka väittää, ettei mikään musiikki ole häntä varten. Minulle musiikki on lähimpänä uskontoa, mutta ei saarnaavalla tavalla vaan voimana, josta ammennan itseeni voimaa kaikenlaisten tunteiden ja ajatusten ja hetkien aikana.

Minua on jo pitkään ottanut päähän musiikin arvostelu. Se ei tunnu riittävän arvostelijoille, että he arvostelisivat jotain tiettyä muusikkoa hänen lava-työskentelystään (Metallican rumpali Lars Ulrich lienee tästä hyvä populäärimusiikin esimerkki – ja Lars itse totesi hauskan itseironisesti yhdessä tammikuussa 2013 tehdyssä videohaastattelussa, että hänen 14-vuotias poikansa soittaa paremmin kuin hän ja ettei se nyt paljon vaadi muutenkaan, soittaminen paremmin kuin hän ;D) tai sitten arvostellaan jotain bändiä siitä, että lavashow on sitä ihteään eikä live-esiintymistä. Joskus ajattelin, että rokin puolella oltaisiin vapaamielisempiä ja vähemmän arvostelevia, mutta toisaalta yleisö tuntuu vittuilevan melkein mistä tahansa. HC-punkbändeille todennäköisesti vittuillaan siitä, jos he soittavat liian hyvin. Harmittaa, että ihmiset ovat niin kapeakatseisia, etteivät voi nauttia musiikista, vaan keskittyvät keksimään jotain negatiivista jopa siitä, mistä tykkäävät.

En sano, että olisin joku pyhimys, vaikka pyhää musiikkia palvonkin, vaan että koitan löytää kaiken musiikin ytimen ja merkityksen. Kaikkea en vaan voi ymmärtää tai en löydä siihen yhtymäkohtia, mutta halpamaisinta minusta on alkaa arvostella vaikkapa muuten arvostamaansa yhtyettä siitä, että joku yhtyeen jäsen on mukamas huonompi muusikko kuin muun bändin tyypit ja että tämä mukamas siksi häpäisee bändin ja sen musiikin. Samaten joskus ihmetyttää kuolleiden musiikintekijöiden glorifiointi verrattuna siihen, mitä elossa olevat nykyartistit tekevät, vaikka onhan se mielenkiintoista ollut itsestäkin etsiä helmiä sellaisten artistien ja bändien tuotannosta, joiden ura on keulahahmon tai tärkeän bändin jäsenen kuoleman jälkeen tavallaan noussut koko maailman tietoisuuteen, koska kuolema myy. Silti sitäkään ei saa käyttää syynä kyseisen artistin/bändin tuotannon glorifioimiseen tai dissaamiseen. Musiikki puhuu puolestaan. Musiikki jää, se voittaa ja jää elämään kuoleman jälkeenkin.

Kun maailmanloppu on käsillä, sähköäkään ei ehkä enää ole, ja toivo on menetetty, meillä on silti musiikki. Meillä on se kaikki musiikki, jota olemme kuunnelleet, kaikki laulut ja rytmit ja biitit, joita voimme hyräillä niin kauan kuin meissä henki pihisee. Minusta paras esimerkki tästä ovat alzheimer-potilaat, jotka eivät enää osaa puhua, mutta reagoivat – ja jopa laulavat/hyräilevät – biisejä, jotka ovat heille olleet rakkaita. Olen itsekin todistanut aikanaan lähes puhekyvyttömän ihmisen pystyvän laulamaan hänelle tärkeätä kappaletta. Se ei ole sattumaa. Se on musiikin voima, magia.

Twiitteiei

Jotkut kirjoittelee twiittei, siinä missä osa feisbukkaa. Mä pääasiassa blogailen, kun sille päälle satun. Tai no, kokeillaan, kuinka käy Leinoselta rock’n’roll. #some

Kokeilen tota aivojen sorkkijamömmöä kuurimaisesti, jotta elimistö tottuis. Puoli tabua aamulla, puoli illalla, ehkä viikon verran. Huimaa heti aamusta! #selincro #alkoholi

Oon kuunnellut aika paljon räppiä männäaikoina, lähinnä suomalaista laatua. Jostain syystä kaikki äänessäolijat on äijiä. Siks on kiva välillä, kun tulee vastaan tämmösiä hiphopleidejäkin, kuten Snow Tha Product. #rap #snowthaproduct

Haaveilen ihan tosissaan rumpujen hankkimisesta. Netissä on tosi hyviä ja asiallisia opetusvideoita aloittelijoille. Sen lisäksi olen päättänyt, että jos saan aikaiseksi ne oikeasti hankkia, on ensimmäisen vuoden tavoitteena tämän jäbän osaamistaso J #rummut #harrastukset

Jalat puutuu, kädet puutuu, naama puutuu, pää puutuu, oksettaa. Ei hyvä. Taidanpa jättää mömmöt sikseen hetkeksi. #selincro #olotila

Pojan synttärit järjestettävä. Viimeinen lomaviikko edessä. Vanhat Travian-kamut kutsui irc-kannulleen. Ei kyl innosta oikein mikään taas vaihteeksi… #lastensynttärit #loma #travian

Viinapulloko se ois pitänyt juua tämän paskan kanssa, että ois normaali olo, saatana!? En ole toimintakyvytön, mutta "puutunut" on todella hyvä sana kuvaamaan kokonaisvaltaista olotilaa. Kielikin on puutunut, se suussa oleva.  #selincro #viina

Haaveilin puolitosissani, että vois aloittaa itsensä kuntoon saattamisen ja koittaa änkäytyä paikalliselle nyrkkeilysalille. Sitten leikimme ystäväni Kimmon kanssa boffereilla ja hän mojautti minua käteen. Seurasi mustelma ja kipua. En kestä kipua. Nyrkkeilyssä kuulemma lyödään ihmisiä turpaan. #turhathaaveet #nyrkkeily #bofferit #ystävä

Liekköhän olen pysynyt 140 merkin säännön rajoissa? Ihan sama, perseestähän tämä on. Kiitos ja jatkajaa twiittailuanne siellä oikeassa twitterissä ken haluaa. Mun harjoitus-twiittailut loppu ny. #twitter

Yksinkertaista tai sitten ei

On helppoa sanoa asioita, kuten "vastustan rasismia" tai "kannatan homojen oikeuksia yhtäläiseen avioliittoon ja adoptioon". Mutta mitä teen sen eteen, että - esimerkkilausahduksia ajatellen - rasismia ei olisi tai että homot saisivat oikeuksia, jotka kuuluvat heterokansalaisillekin? Riittääkö se, että tilanteen eteen tullessa, vastustan rasismia, aktiivista rotuvihaa ja syrjintää, aktiivisesti esimerkiksi puhumalla, menemällä väliin tai kieltäytymällä osallistumasta? Tai että äänestän eduskuntaan ja kunnanvaltuustoon ja presidentiksi ihmistä, jonka tiedän kannattavan homojen oikeuksia yhtäläisesti heteroväestön kanssa?

Vaikka vastustan rasismia, kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani osin sympatisoiden Varg Vikernesistä, joka pidätettiin Ranskassa "joukkomurhan suunnitelusta" mm. hänen rasististen blogikirjoitustensa vuoksi. Median antama kuva ja oma käsitykseni tyypistä eivät kohdanneet. Ja toisaalta, Ranskan viranomaisethan ne olivat herneen nenäänsä vetäneet, eikä media, joka toisteli vaan tunnettuja "faktoja", joissa tosin aina vilisee myös virheitä kuten että Vikernes olisi aikanaan tappanut "bänditorverinsa", koska näinhän ei ole. Kyseessä oli Norjan black metal -piirien kahden tärkeän vaikuttajan välienselvittely, jossa toinen pipipää sai puukosta otsaan ja syyllinen istui sen johdosta 15 vuotta linnassa. Näitähän sattuu, kun tyypit uhkailevat toisiaan ja väkivallan uhka on ilmeinen. Vikernesin puukottama tyyppi oli itse uhannut aiemmin tappaa Vikernesin ja tietäen tämän tyypin vaikutusvallan "piireissä", oli uhka melkoinen. Kirkonpoltotkaan eivät olleet murhapolttoja, joten hirveän vaarallista "joukkomurhaajaa" ei Vikernesistä saa historiaa tonkimallakaan.

Kokonaan eri juttu ovat sitten juutalaisvastaiset sionismista varoittelevat tekstit, jonka kaltaisia (joskin syyttäen suoraan Länsi-Eurooppalaisen äärioikeiston nykyistä lempikohdetta islamia/islamismia/muslimeita) monet eurooppalaiset ja suomalaiset poliitikotkin ovat nettiin kirjoitelleet. Ne ovat rasismia, avointa rotuvihaa, mutta ehkä nahkani on sitten paksuuntunut, kun en enää jaksa pitää sitä niin vakavana, varsinkin, kun teksti on todella yleisellä tasolla olevaa jorinaa, kuten: juutalaiset toivat kristinuskon pakanoille -> kristinusko suvaitsuvaisuudessaan on sallinut islamin leviämisen Eurooppaan -> juutalaiset ovat alkuperäisiä syypäitä kristinuskon leviämiselle, jonka perässä islamkin on valtaamassa Eurooppaa, joka on pohjimmaltaan pakanallinen. Tuosta on kuitenkin mielestäni vielä pitkä matka natsien tuhopolitiikkaan ja aktiiviseen rodun tuhoamiseen. Toki ymmärrän, että myös yleisellä tasolla tuollainen puhe palauttaa mieleen natsien valta-ajan ja on siksi herkkä kohta kaikkialla Euroopassa. Mutta että joukkomurhaaja?

Huvittavaa oli lukea Vikernesin kommentteja pidätysajastaan Ranskan poliisin hallussa. Häneltä oli tivattu mm. lastenkasvatusperiaatteista, koska hänen blogissaan oli kuvia hänen kahdesta lapsestaan, jotka harjoittelivat niissä jousiammuntaa ja leikkivät puumiekoilla. Meikäläinenkin varmaan suunnittelee joukkomurhaa, kun tein just tällä viikolla lapsille bofferiaseita, joilla mätkiä toisiaan. Mut joo, Vikernes on vapaa ja asianajaja oli vakuutellut, että mies ei ole joukkomurhaaja vaan "survivalisti". Niinpä. Ja Ranskassa ei herra Vikernes tai hänen vaimonsa enää saa aseita kantaa, koska aseenkantoluvat oli evätty, joten ehkä tuokin täysin typerä ja turha kohu laantuu. Saipahan taas Vikernes omille ideologioilleen mahdollisia uusia lukijoita ja seuraajia nuorista, jotka seuraavat mediaa ja kiinnostuvat tyypistä, jota yhteiskunta yrittää pistää ruotuun kaiken maailman keksityillä syytöksillä.

Ja silti, silti minä sanon, että vastustan rasismia, jota Vikernesinkin juutalaisvastaiset kannanotot eittämättä ovat. Kannatan myös uskonnonvapautta, kunhan sitä ei tulla tuputtamaan mulle tai perheelleni. Kirkotkin saavat puolestani toimia, kuten tahtovat, kunhan eivät ole yhteiskunnassa erikoisasemassa, joten verotusoikeus on heiltä Suomessakin poistettava ja saatava edustuksellinen demokratia toimimaan kaikilla yhteiskunnan tahoilla niin, että kirkolla ei ole mitään valtaa yhteiskunnallisiin asioihin. Mukaanlukien siihen, voidaanko homot vihkiä avioliittoon tai sallitaanko heille adoptio-oikeus. Nykyisin kirkko voi omalla mandaatillaan estää tai ainakin nostaa niin suuren haloon tietyistä asioista, että sen valta-asema on edustuksellisen demokratian kannalta muun muassa edellämainituissa asioissa suhteettoman kova. Suoran demokratian kannalta kirkon valta on täysin kohtuutonta ja siksi välillä tuntuu, että radikaalimpikin toiminta kirkkojen vastustamiseksi olisi tarpeen. Olen kuitenkin rauhan mies - ainakin tiettyyn rajaan saakka - joten päätettäköön tämä(kin) pohdinta rakkauden sanomaan: Toivon, että rasismi saadaan kitkettyä - mielellään tietysti väkivallattomasti ja vainoamatta yksilöitä tai instansseja, jotka ovat toista mieltä - ja että homot saavat yhtäläiset oikeudet kuin heterotkin.

Kirjoitin äskettäin kummitytölleni jälleen "elämänohjeita" kummikirjaan, jonka hänelle kummilahjana lahjoitin ja päätin sen myös rakkauden sanomaan pohdittuani siinäkin ihmisyyttä yleensä ja syrjintää keskuudessamme: "Meissä ihmisissä on kyky äärimmäiseen hyvään. Meillä on valta oppia, valta tajuta, valta ymmärtää, valta nousta sen yläpuolelle, että toimisimme aistiemme mukaan vain omaa tai läheisien parasta ajatellen – vaikka sekin aisti tai vaisto on sinne juurrutettu eloonjäämisen vuoksi. Mutta osa meistä myös uhrautuu. Enkä tarkoita tällä sitä, että uhrautuisi siksi, että joku paskiainen voisi elää tyydyttävämmän elämän, vaan uhrautumista siksi, että joku tai jotkut tai ehkä koko tämä planeettamme voisi selviytyä paremmin. Eläimistä sanotaan usein, että ne tekevät asioita vaistojensa varassa. Miksi emme siis tekisi mekin. Pitääkö meidän tuhota oma asuinplaneettamme siksi, että olisi kivempaa, helpompaa ja sujuvampaa? Jos meillä on mahdollisuus toimia aivojemme kapasiteetin suomina fiksummin kuin muut lajit tai lajikumppanit, niin tehkäämme niin. Olkaamme parempia, tehkäämme hyvin. Rakastakaamme, todella."

Vikernes ja höpöpuhe

Vihapuhetta yritetään näköjään kitkeä muuallakin Euroopassa ja onhan se tietty pahinta mitä ihminen voi maan päällä tehdä, että syyttää juutalaisia jostain, kuten vaikkapa islamin maihinnoususta Eurooppaan. Hieman himmeä on ehkä Varg Vikernesin järjenjuoksu, mutta kun äijää on kattonut haastatteluissa sekä mainiossa "Until the Light Takes Us" -dokumentissa (vuodelta 2009, löytyy mm. torrenttina netistä, suosittelen etsimään, jos norjalaisen black metal skenen touhujen ruodinta kiinnostaa, muitakin tosi mielenkiintoisia tyyppejä mukana), niin en minä ehkä ensimmäisenä antaisi julkisuuteen lausuntoa, jossa Vikernesin mainitaan suunnitelleen joukkomurhaa. Vittu, jäbä on tehnyt kaksi lasta ja on naimisissa, sekä osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun joidenkin mielestä tietysti helvetin epäilyttävillä kirjoituksillaan, mutta sitten, kun hänen vaimonsa ostaa aseita, mies pidätetään epäiltynä "joukkomurhan suunnittelusta". Öö, minkä joukkomurhan? Juutalaisten joukkomurhan? Sen toteuttaminen vaatisi hieman enemmän kuin vaimon ostamat neljä asetta.

Toki Vikernesin kirjoittamat jorinat yhden miehen black metal -bändi Burzumin kotisivuilla ehkä aiheuttavat joillekin Euroopan synkän menneisyyden tunteville vilun värinöitä ja ovat avoimen rasistisia juutalaisia kohtaan, mutta en ole varma, että niiden perusteilla voi demokraattisessa valtiossa ketään pistää linnaan, vaikka kuinka vaimo hankkisi aseita. Niin tai joo, sehän se vasta epäilyttävää on, että vaimo hankkii aseita. Mutta ehkä kyse on myös  siitä, että Vikernes ei niitä itse saisi - hänhän on jo ollut vankilassa Norjassa, aika pitkäänkin, pistettyään puukon toisen sekopää-black-metallistin päähän ja poltettuaan muutaman kirkon. Mut olihan sillä siihen oikein syykin, periaate, eli kristinuskon häätäminen maasta, joka ei ole pohjimmiltaan kristitty. Silti en itse polttaisi kirkkoja, vaikka kieltämättä aina nautiskellen luen uutisia Räsäsen viimeisimmistä tempauksista ja siitä, kuinka moni ihminen on jälleen jättänyt valtiokirkon ja sen tapauskovaisuuden, joka meitä skandinaavisissa maissa eläviä "luonnonuskonnollisia" on riivannut jo tuhannen vuotta. Pitäkää tunkkinne, jeesustelijat.

Vaikka kuinka avomielisenä olisi uskontoja kohtaan - ja onhan minullakin esimerkiksi (maallinen) muslimi tärkeänä ystävänä - niin kristinusko on jo kuolinkorinoissaan ja islaminkin olisi sopeuduttava siihen, ettei se sovi ainakaan pohjois-Eurooppalaiseen mentaliteettiin, jossa ehkä on totuttu hallitsemaan tyhmää kansaa periaatteella "koti, uskonto ja isänmaa", mutta jossa ihmiset ovat kuitenkin enemmän "perhe, vapaus ja luonto" -linjoilla. Tai mistä minä tiedän, ehkä olen vain anarkistista äärilinjaa ja siksi "ymmärrän" jopa Vikernesiä, vaikka en rotuvihaan alennukaan, koska en ymmärrä, miten sen kautta elämä paremmaksi muuttuisi. Se on aina ongelmani kaikkien "fiksujen psykopaattien" - tai miksi nyt heitä haluaa kutsuakaan - kanssa: Touhussa ei loppupeleissä ole mitään "järkeä" tai järki on perusteltu jollain omalla agendalla.

Breivik on tietysti hyvä esimerkki, koska hän on esillä myös Vikernesin kirjoituksissa. Nationalistina Vikernes tietysti pistää Breivikin ruotuun "norjalaisten ja tulevien norjalaisten lapsien äitien tappajana", mutta samaan hengenvetoon muistaa mainita todelliset viholliset, jotka ovat niitä jo Adolf-sedän aikanaan vainoamia. Ei se Eurooppa paljon parantunut siinä suuressa "puhdistuksessa", jota Hitler teki, enkä oikein usko, että mikään aate tai usko tai ismi tulee koskaan viemään meitä pidemmälle kuin olemme: Tyhmyyteen. Joukossa se nimittäin tiivistyy ja ihmiskunta on aika iso joukko.

Pentti Linkolaa on syytä kuunnella, vaikka ei haluaisi. Silti on myös mahdollista suhtautua elämään, kuten tänään Unicefin kuukausilahjoittajia etsivä tyttö: Innokkain silmin, vapaaehtoisena, hyvää varten, iloa autettavien ihmisten elämään etsien. Meissä on voimaa, jos haluamme. Kun vain katsoisimme omaa nokkaa pidemmälle, vaikka se on vaikeata, tiedän sen. Eikä kukaan katso omaa nokkaa pidemmälle, jos joutuu olosuhteisiin, joissa ei voi toimia viettiensä mukaan. Ihmiset sotivat, ovat ahneita, levittävät omaa uskoaan. En tiiä, mistä se kaikki juontaa juurensa. Miksi niin on oltava? Ei mulla ole tarvetta julistaa ja saada seuraajia.

Tehkää omat johtopäätöksenne. Eläkää oman harkintanne mukaan. Jos se toimii sinulle ja läheisillesi, niin se toimii. Eikä mulle ole suurta väliä sillä, saako Vikernes linnatuomion kirjoituksistaan vai ei, mutta toivon, että oma intuitioni ei ole väärässä ja tyyppi ei saa kohtelustaan vaan lisäpontta sille, että jotain typerää on tehtävä eikä vain kirjoitettava siitä.

Unelmia ja lomahommia

Kesäloman aktiivisuusvaje aiheuttaa levottomuutta. Tunnistan itsessäni saman tunteen kuin menneinäkin kesinä. Toisaalta ei huvita tehdä mitään, kun kerran on loma, mutta toisaalta on koko ajan tunne, että "tarttis tehrä jottai". Toki arjen rutiinit helpottavat: Lasten hampaanpesut, aamupala, lounas, välipala, iltaruoka, iltapala, nukuttamiset. Leikkiminen - ja riitely - siinä välissä. Ihmeen paljon ollut energiaa ja jaksamista mm. lego-leikkeihin, pallohippaan ja jopa lautapelin ääreen on pysähdytty. Kaukaisia vieraita on kestitty ja tapailtu, rannallakin pyöritty. On nukuttu ja on valvottu vähän miten sattuu. Lomaakin on hitto vie vielä melkein 3/4 jäljellä. Mitähän tässä vielä ehtii? Käydä jossain vitun huvipuistossa? Leikata nurmikon? 

..

Tuon ekan kirjoittamani kappaleen jälkeen kelit muuttuneet parissa päivässä entistä kehnommiksi. Tänään tuntui satavan vaan koko ajan. Haimme Vilmiinan sulostuttamaan poikanelikkomme päivää ja pikkasen mökkihöperöä meininkiä alkoi olla, kun ei ulos kumminkaan sitten menty. Tai aina kun oltaisiin oltu menossa, satoi. Joten sit vaan syötiin ja leikittiin. Semmoset sembalot taas, että heikompaa hirvittäisi. Jos jonninmoista taistelua ja vangitsemista ja alien-maailmassa koulunkäyntiä ja hirviöitä ja vankiloita, mutta aika majamaisia lomasiirtoloitahan ne oli, keksi- ja mehutarjoilut ja kaikkee, yhelle piti tuoda lautasella niinku kissalle ja siitä se lipoi. Sit iskän huomiostakin piti leikin varjolla tapella ja milloin mistäkin. Pelasivatkin, tietty, mutta ihmeen vähän. Ei voi taas kerran muuta sanoa, että olipa helevetin aktiivinen ja hieno päivä lapsieni kanssa. Jokainen omanlaisiaan persoonia, pirun aktiivisia ja leikkien kanssa aina vähän säätämistä, että löytyis tasapaino, joka sopii kaikkien persoonaan ja sietokykyyn ja muuhun, ettei mene itkuksikin välillä, vaikka ehkä sekään ei ketään tapa, kun turvallisessa ympäristössä vähän tyynyllä mätkäistään ja sattuu, tai yks tippuu keinusta päälleen ja kolmas saa yliannostuksen jotain, hillumaheitä vissiin.

Hienoja on nuo ihmiset, lapseni, elämänvoimaista sakkia! Itellä, wanhalla, ollut vähän semmoista ristiriitaista settiä. Heviä, metallia, ei niinkään aurinkoa. Ja toisaalta, sanoihan tuo A4V tänään nukkumaan mennessä tai siis kysyi, että ”isi, onko nyt syksy?”, kun tuuli pauhasi ulkona ja sade piiskasi. Vastasin, että ”eiku nyt on kesä”. Niinku onkin. Nautin siitä, että ei ole sitä yhtä pakollista kuviota elämässä eli palkkatyötä (josta pidän toki pirusti, mut silti), aikataulut ovat suhteellisia ja ihan hyvin menee, kumminkin. Oikeastaan elän kesää ja lomaa kans lasten mielen mukaan; Jos lapsilla menee hyvin, menee mullakin. Toki aina välillä iskee mm. läheisyydenkaipuu (siis naisenkaipuu, juu nou), vaikka onhan lapsetkin lähellä koko ajan, välillä vähän liikaakin, kun niskaan hyppivät, kun yrittäis hetken olla rauhassa koneella. Vaikka mitäpä se hyvejää, koneella istua, ihmisen. S’on vaan tätä mun elämätä, sekin.

Kummityttöä näin, kun kävivät meillä, ai että! Kirjoitin jo hälle pitkät pätkät kummikirjaan, moninaisia juttuja (pitää vaan ne saada joskus sinne liimailtua, kirja kun on sattumoisin siellä Helsingissä...). Siskoa ja lapsiaan pitänee mennä kattomaan vielä möksälle, nyt kun on Vilmiskin nähty tälle viikkoa ja lähtee äitinsä kanssa matkalle. Jospa ne siellä vielä ovat, vaikka ei ole tullut varmistettua. Kai se möksä on muutenkin ihan kiva nähdä - johan tuosta juhannuksestakin on vissiin kolme viikkoa ainakin, kun siellä viimeksi käytiin mummun ja ukin kesäeloa kahtelemassa. Aika menee kyllä ihan outoja polkuja näin kesällä ja varsinkin tietty lomalla. Päivät on mitä on ja en mä viikonpäiviä ees tajuaisi, ellen netissä kävisi tai puhelimesta katsoisi tai tiettyjä sarjoja seuraisi. 

Luther on kyllä helevetin hyvä sarja. Ootan tosin jo Breaking Badin päätöskauden toista osaa alkavaksi ja tietty Sons of Anarchyakin. Ai että. Jospa se syksy tois kuitenkin muutakin kuin fiktiivistä elämää ja lapsia ja työtä. Ehkä mä törmään johonkin mukavaan naiseen. Mitä vaan, eipä sillä niin väliä, kunhan vois elää tyydyttävästi. Mitään kituutusta en halua, eikä onneksi ole ollutkaan, paitsi ajoittain, ja onhan noita ongelmiakin tietty ollut, mutta kaikki on suhteellista. Katoin hauskan dokkarin Anvil-nimisestä nyt jo viiskymppisten ukkojen hevibändistä. Menestys oli jäänyt heikoksi, mutta uskoa ja halua riitti. Omaan tekemiseen ja bändiin. Hieno ja koskettavakin dokkari, suosittelen. Mut se antoi perspektiiviä omaankin elämään. Unelmiaan on seurattava, olivat ne sitten pieniä tai suuria, konkreettisia tai aineettomia, mahdollisia toteuttaa tai haihattelua. Unelmat ovat eteenpäin vievä voima.

amoL

Ikuinen sunnuntai on jälleen alkanut, ihquu!
Harmi vaan, kun skidin mielestä pitää aina herätä viimeistään seittemältä,
ja illuusio "lomasta" karisee samaa vauhtia, kun sitä on rymyviikonlopun ja leffailtasunnuntain jälkeen saanut itseensä imettyä. Vaikka enhän mä tänään palkkatöihin lähtenyt ja siitä erossa pysyminenkin riittänee.

---

En aio leikata nurmikkoa,
en maalata seinää,
en kuurata lattioita,
en ikkunoita kiillottaa.
Auto saa kerätä kuraa,
piano pölyä.
Linnunpaskat minä pois pesen
- joku raja sentään lomalaisen laiskuudellakin!

---

Koitin miettiä viime kesää, mutta en muistanut siitä mitään. Tämän kesän alku on ollut jo moninkertaisesti hauskempi. Vanhojen, tai siis pitkäikäisten/-aikaisten ystävien kanssa on tullut todistettua, että aika muuttaa muotoaan vanhemmiten ja menneisyyden siteet pitävät pystyssä ystävyyden muureja, joita ei ajan hammas murenna. Saman huomasin myös keikoilla ja siinä missä nuoret hurjat soittivat niin, että tajunta räjähti, vanhat jo aikaa sitten omille teilleen hiipineet patut soittivat yhdessä suoraan selkärangasta syvälle sydämeen.

Ennen lomaa

Huhhei, töissä on vuoden kiireisimmät hetket. Ei ehkä uskoisi, kun on kansallinen lama-, eiku siis lomakausi meneillään. Toisaalta toinen yhtä kiireinen viikko oli jouluviikko. Mut selitys on yksinkertainen: Normaalisti kolmella tukihenkilöllä pyörivä lähitukemme on näinä mainittuina viikkoina vain yhden tukihenkilön varassa ja samaan aikaan jatkuva leasing-vaihtorumba pitäisi olla kuumimmillaan. Hieman haastavaa, kun samaan aikaan tulee muita tukipyyntöjä ovista ja ikkunoista. Tai eihän meillä edelleenkään ikkunoita ole, bunkkerissamme :)

---

Mainitsin Suomirapin tuossa aiemmassa lyhykäisessä postauksessani, joten jatketaanpa aiheesta. Tässä yksi suurimmista suosikeistani tällä hetkellä Huge L:n touhujen lisäksi (unohtamatta klassisempia suosikeitani Steen1:stä ja Palefacea): Aivovuoto - Kivikova kalloluu. Aarni 4v tykkää tästä kans, biisin "kertsi" kun on instrumentaalipätkä, jossa nuorelle syrjäytyjälle "mäkättävät" vanhemmat sekä myöhemmin "koittavat puhua järkee" (psykiatriset?) hoitajat.

---

Rapista puheen ollen, ja kotipaikkakunnastani - Kajaanin Comptonista kajahtaa! Kättö-anthem sai siis viimein videonkin: Mac Bueno & DJ TatC: 87250. Vieläkin harmittaa, että viime kesän keikka meni ohi, liekkö mennyt muitakin, mutta eipä sitä wanha keikalle niin vaan irtoa muutenkaan...

---

Vanha tuttu naureskeli Facebookissa "hevinörteille", vissiin kuitenkin sympaattisesti. Itsehän olen joskus nimennyt itseni kuuluvaksi kyseiseen "porukkaan". Mutta olenko sitten myös "kotipoikarappari" tai "isipunkkari"? No vittu, leimat sikseen ja kesämiehen reggae-henkinen hattu päähän ja omaan fiilikseen sopivaa / hyvää musiikkia luukuttamaan.

---

Kesän tullen ja oluenvähennyskampanjan myötä olen alkanut pitkästä aikaa enemmän pelailemaan tietsikalla. Ei se toki huumausaineena käy, mutta kova yritys on ollut etsiä korvaavaa ajanvietettä (eikä jaksa viitti "omalla ajalla" nukkuakaan). No, hyviä leffoja toki tullut tsekattua, mutta pelipuoleltakin on löytynyt muutamia helmiä (kuten Mount & Blade), kiitos Steam-palvelun. Silti, eniten tulee varmaan ajallisesti myskettyä Traviania, vaikka eihän siinä juuri mitään koskaan tapahdukaan (varsinkin, kun on pikkuporukassa, joka nuokkuu omassa olemattomuudessaan). Jos joku tuttu vielä pelailee ja tähän blogiin eksyy, niin eiköhän täällä vielä ainakin puolisen vuotta Duvel-nikillä seikkailla.

---

Loma alkais ensi viikolla. Mitään matkaa ei ole suunnitteilla. Ehkä jotain päänsisäistä vois harkita, josta syntyis kenties jotain kirjallista tuotantoa...mutta parempi varmaan yrittää vaan olla ja ottaa iisisti.

---

Pitää vielä loppuun pläjäyttää rumpuintoilijan linkkiä. Olen siis täysamatöörirumpuintoilija. En ymmärrä rumpuseteistä mitään ja rumpusettien osatkin ovat täyttä hepreaa - tykkään vaan pirusti rummuista ja rytmeistä. Ehkä vielä joskus hommaankin jonkun setin, jooooooooo. Mut niin, katoin sit yhtä pätkää, jossa oli mainittu näitä rumpusetin osia kuten snare, basso, hi-hat, tom-tom ja erilaisia "cymbal"-pellejä, kuten crash ja ride ja lopulta itteäni mietityttänyt "China" (vai onko sekin "ride cymbal" -pellien alalaji?). No, kaivoin sit netistä hauskan "China Cymbal" -mainospätkän, jossa RHCP-rumpali Chad Smith hauskuuttaa ja soittelookin pätkän upean kuuloista "kiinaa" :)

Jutskii

Vanha ystävä tuli käymään
Kuusi vuotta välissä
Mutta välissä ei mitään
Minne aika katoaa
Tai miten se muuttuu
Nuorena luodut siteet
Eivät näytä katoavan koskaan

***

Suomiräppi on joillekin kirosana
Minulle se on runoutta
Sanaleikkejä
Älykästä läppää
Hauskoja oivalluksia
Rytmiriimejä

***

Juomatauko oli tarpeen
Ystävän kanssa ei mennyt överiksi
Alkoholi ei ollut pääasia
Vaan oheisrentouttaja

Keskikesän juhlan vaiheilla

Keskikesä. Aikaa, jolloin puolitutut kyselevät toisiltaan small talkin nimissä "jokos oot lomalla? en vielä, parin viikon päästä. ai jaa, niin minäkin, se on parasta aikaa. joo, niin kai, skidien kanssahan se menee. miten pitkään oot? neljä viikkoa. niin minäkin..."

Luin aika hyvän kolumnin small talkista ja siitä, kuinka Suomessa se on joskus aika vaikeata. Tai ei ole, jos ja kun on tottunut siihen. Kollegani ja ystäväni totesi, että hänen kotimaassaan ei tule yleensä samanlaista hiljaisuutta, vaan on asiaankuuluvaa höpöttää kaikenlaista paskaa, kaiken aikaa. Siinä sivussa ehkä tulee juteltua jotain tärkeämpääkin, mutta suomalaiseen mentaliteettiin sopii myös hiljaisuus, joten höpöttävä ihminen voi olla jollekin jopa vaivaannuttavampaa kuin hiljaisuus, vaikka tiedän itsekin, että on vaivaannuttavaa, kun ei tiedä, mitä sanoisi, jos tuntuu, että haluaisi sanoa. Poikani, jonka kanssa olen vähän väliä jossain konflikteissa hänen koetellessaan rajoja (sekä omia että oman sietokykyni), tokaisi tänään ollessamme lastenjuhlissa (myös aikuisia läjäpäin paikalla) kovaan ääneen, että "isi on pieruhousu!" Julkista nöyryytystä by 7 year old :) Ei oikein irronnut hirveästi siihen mitään tilanteeseen sopivaa. Olin siis paikallaolijoiden silmissä tämän jälkeen rääväsuisten ipanoiden pieruhousu-isi. No, ei se mittään. Mietin hetken kuluttua, että kotona olisin huutanut vastaan, että "Kuru on ripulihousu!" Ja siitä nimittely olisi luonnollisesti vain kiihtynyt. Joten ehkä hyvä, että otin vaan hiljaa vastaan asemani, pieruhousun. En tiedä sitten, miten tuo tokaisu liittyi small talkiin, mutta ehkä se liittyi kuitenkin siihen small talkittomuuteen eli hiljaisuuteen, joka voi siis olla myös kyvyttömyyttä jorista tuntemattomien seurassa leppoisia ja rikkoa jäätä. (Josta tuli mieleen, että luin ensirepliikistä, jossa tyyppi tulee naisen viereen baaritiskillä, pyytää jäitä, pudottaa ne lattialle ja polkaisee ne murskaksi, jonka jälkeen sanoo: "Nyt kun jää välillämme on murrettu..." jne...vaatis kyllä pokkaa, mutta voishan tuo toimiakin, tai sit sais baarimikolta jäätävän katseen ja mopin käteen :D)

Keskikesän juhlan otin vastaan torstai-iltana hieman levottomissa tunnelmissa. En halunnut juoda mitään, mutta kummasti alkoi pitkän viikonlopun alettua tehdä mieli muutamaa olutta, osin hyvän musiikin innostamana, osin rentoutuneen lomafiiliksen alkaessa vaikuttaa, ja osaksi kirjoiteltuani yhden naisen kanssa noista fiiliksistä. Ratkaisin dilemmani käymällä ostamassa ykkösolutta. Mutta on sekin alkoholia (ja onhan mulla kellarissa myös vahvempaa olutta...) ja oli tarkoitus olla kokonaan juomatta ja pitää tiukka linja, ettei silloin tippaakaan, kun lapsista olen vastuussa eli lähes aina. En ole ehdottomuuksien mies, mutta tulipahan tämäkin asia sovittua ihan ammatti-ihmisen kanssa, joten ei kai se nyt niin vaikeata voi olla se juomattomuus. Eikä tehnyt mieli siis juopotella, mutta vähän olutta...Tai no ehkä sitten vähän teki mieli, siihenhän se olut liittyy kuitenkin. Otin lääkkeen, joita sain tuossa muutama viikko sitten (leikkaa nousuhumalan vaikutusta ja näköjään saa useamman kerran - oliskohan ollut viides tai kuudes kerta, kun otin pillerin - myötä myös lopettamaan juomishimot - nimeltään Selincro, ei siis mitenkään "estä" juomista, kuten vaikkapa ihmisten tuntema Antabus, vaan vain auttaa siten, että aivot eivät saa alkoholista euforiaa, jota ihmiset siitä hakevat ja johon riippuvuus perustuu). Maistoin lopulta kaksi kulausta ykkösolutta ja kaadoin loput viemäriin. Hyi vittu. Eka kertaa lääkkeestäkin tuli jotenkin todella paska olo. Raskas ja voipunut (jalat painaa, käsissä kihelmöi), tietyllä tapaa öklöttävä. Ei nukuttanut, mutta ei oikein huvittanutkaan mikään. Eikä todellakaan ainakaan dokaus. Telkkarissa Espanja teurasti Tahitia Conferedations Cupissa ja se nyt hetkeksi sai ajatukset pois olotilasta, vaikka iso paha sielläkin nuiji pienempää, kuten maailmassa yleensä käy, mut toisaalta Tahiti yritti sitkeästi silti hyökätä eli ei välittänyt paskaakaan nuijimisesta. Hävitä voi monella tavalla ja aina taistelun häviäjä ei ole häviäjä, jos häviö opettaa jotain. Hävitä voi vain, jos luovuttaa, eikä enää usko itseensä. En sano, että Tahitin pelaajat olisivat uskoneet missään vaiheessa voivansa voittaa kyseistä jalkapallo-ottelua, mutta en nähnyt 10-0 -tuloksesta huolimatta kentällä yhtään nujerrettua pelaajaa. Lopulta valuin maalintekoharjoitusten päätyttyä nukkumaan - tai siis pyörimään ja tuskailemaan. Välillä kuuma, välillä kylmä. Harvinaisen paska yö.

Ajoihan se lääke asiansa kuitenkin, kai. Heikotti semmoisella omituisella tavalla vaan ihan vitusti vielä perjantainakin (no ei nyt tietenkään mitään krapulaan verrattavaa), joten mietin kyllä senkin järkevyyttä. Helpompi olla ottamatta (lääkettäkään), kun ei mielikään tee - siis alkoholia. Ei missään muodossa, vaikka rakastankin olutta, hyvää sellaista. "Ykkös"kurat ja muu paska saa tästä lähtien jäädä hyllyyn. BrewDogin lähes alkoholiton Nanny State ois aika kiinnostava bisse. Pitäisköhän tilata korillinen sitä Skotlannista :) Enhän juo massalagerpaskaa enää muutenkaan, joten jos pysyvä dokun vähennys on tavoitteena, niin hyvänmakuinen kevyt (vähäalkoholinen) olut olisi joskus tuollaisina hetkinä tarpeen. Lääke on kuitenkin ollut välttämätön siinä, että sain lopetettua turhat överit vapaailtoina sekä siinä, että mietin oluen nauttimista pakkomielteisesti, lähes ainoana rentoutumiskeinona tai kun huomasin tuossa alkukeväästä juovani mieluummin kuin olevani naisen kanssa tai kun ystävä ilmoitti, että illan tapaaminen onkin peruttu, olin vaan vitun tyytyväinen, että sainkin dokata perjantain yksin kotona. Ja sitähän minä olen ehtinyt tehdä viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi.

Kun huomasin, etten pysty olemaan juomatta, saatoin kuitenkin itselleni perustella, kuinka otan nyt vain tämän tästä, ja että onko se nyt niin vitun vaarallista, vaikka lapset nukkuvat yläkerrassa ja paljonko tämä nyt tässä elämäntilanteessani haittaa, en ole kenellekään tilivelvollinen ja olen aikuinen, joten otan vain tämän tästä - tai voinhan minä sen toisenkin ottaa, onhan tässä vielä reilu seitsemän tuntia aamuun, katos, alkoholilaskurin mukaan olen jo kolmelta selvinpäin, kolmas meneekin siinä samaan syssyyn.

Luin tänä keväänä mielenkiintoisen kirjan Babylon Confidential. Claudia Christian vaikuttaa riittävän fiksulta ihmiseltä toteamaan saman, minkä minä olen todennut, että elämässä ei vaan ole mahdollista kieltää jotain itselleen tärkeäksi muodostunutta (syystä tai toisesta, oli sitten puhe ihmisestä tai aineesta tai tavasta tai pakkomielteestä tai kaikkien noiden sekavasta vyyhdestä) tuosta vaan, kerrasta poikki sanon suoraan sen. Claudia kokeili kaiken maailman katkot ja terapiat ja AA:t, mutta ei saanut apua siihen, että hänen "ystävänsä" (tai siis "monster") piti pintansa. Aina löytyi syy juoda. Ja kun kielsi asian, ei se mielestä hävinnyt. Eli kuten sanoin: En ole ehdottomuuksien mies. En lähde kieltämään itseltäni yhtäkkiä, tässä ja nyt, että enää koskaan en maista hyvää olutta, jossa on alkoholia, koska se on minulle ongelma. Ehdottomuus ei vaan toimi. Toki minullakin on rajani, jolloin ehdottomuus on vaatimus. Esimerkiksi en halua ketään toista tietoisesti vahingoittaa, varsinkaan lähimmäisiäni tai muita "syyttömiä", mutta alkoholi, niin kuin varmaan moni muukin huume, on siitä kieroa evästä, että aina voi järkeillä asiat niin, että enhän minä tässä ketään vahingoita suoranaisesti, kun juon, mutta jos tarkkaan ajattelee, niin jos vahingoitan kuitenkin itseäni, vahingoitan perhettäni, ja lapseni tarvitsevat minut mieluummin ehjänä, terveenä ja selvänä, kuin pikku hiljaa itsekseen iltaisin alkoholisoituvana äijänä. En ole myöskään turvallinen ja luotettava isä, jos humalassa öisin heilun ja skidit vaikka sairastuu tms. Välillä olen kyllä miettinyt, olenko muutenkin ihan perseestä isänä, mutta sitten tulee myös niitä hetkiä, jolloin totean, että olen ihan ok, riittävän hyvä, lapsilleni. Joten - ja - tulihan sekin jo aiemmin luvattua (että haen apua, jos en itse pysty), joten hain apua, koska en kyennyt tipattomuuteen iltaisin, jolloin lapset ovat vastuullani. Ja hyvin sen suhteen siis nyt menee, on mennyt jo kuukauden päivät. En ajattele päivittäin, mitä olutta maistelisin illalla. En himoa olutta. Voin lukea olutblogejakin ilman, että alkaa suu napsaa. Välillä tekisi mieli maistella vaikka vain yksi olut, mutta en tee sitä nyt, vaan maistan sen ehkä sitten, kun minulla on taas vapaailta. Ehkä vielä tulee vapaailtakin, jolloin en maistele olutta? Silloin olen kyllä jo aika pitkällä. Sitten, kun pystyn oikeasti ottamaan vain sen yhden oluen vaikkapa hyvän ruoan kera, eikä se ole minulle ongelma, etten ota yhtään enempää, voin olla tyytyväinen. Ehkä sitä päivää ei tule ja joudun pitämään tuon lääkkeen varalla, mutta sitten olkoon niin. Ihan sama, pääasia, että alkoholiongelmani pysyy kurissa.

Juhannusaattoilta vietettiin mökillä. Olihan siellä kiva käydä taas pitkästä aikaa. Äidin täysihoidossa. Iskän kanssa oli kans mukava puuhailla apumiehenä ja kai minusta jotain hyötyäkin oli. Kokkokin paloi ja pienet pyromaanin alut olivat innoissaan polttamassa keppien nokassa turvepaakkuja, jotain grillattavaa ne esittivät ja savuisia ruoka-annoksia tarjoilivat leikisti meille aikuisillekin. Rauhallista oli, vanhempani, minä ja pojat vain paikalla. Menin kymmeneltä Aarnin kanssa nukkumaan onnellisena unohtaen saman tien ajatuksen siitä, että on juhannusaatto ja jossain tuolla vielä valvotaan ja otetaan vastaan keskikesän yötöntä yötä ties missä aineissa. Mulle se oli yö siinä missä muutkin. Nukutti kyllä saatanan hyvin, ah.

Tänään juhannuspäivänä lähdimme jo lähes perinteeltä tuntuville lastensynttäreille Koutaniemen nokkaan. Kivaa oli, vaikka pieruhousuksi siis julistettiinkin. Perinteisesti uimareissullakin käytiin tai no en minä uinut, kun katoin vaan, ettei lapset uppoa järveen. Hauska, todella matala rantahan siellä on, joten aivan huippumesta lapsille, itse nyt ei enää vedestä hirveitä kiksejä saa. Eilen olisin voinut mennä suoraan uimaan mökille saavuttuamme, kun oli niin vetämätön ja tunkkainen olo, mutta myöhemmin, kun saunasta pitäen rannassa kävin, totesin, että hyi vittu minä sinne kylmään mene. Tänäänkin riitti rantavedessä seisoskelu. Muuten juhlat menivät mukavissa merkeissä. Itselle kivointa oli, kun poikavoittoisessa lapsiporukassa yks tyttö innostui mun kanssa pelaamaan sählyn tapaista pallottelua ja kertoili, että on oikeasti enemmän haka tenniksessä ja toivoi pääsevänsä isänsä kanssa pelaamaan tennistä piakkoin. Tuli mieleen omat pelit oman isän kanssa aikanaan. En tiiä, oliko ne iskästä kivaa yhdessäoloaikaa, mutta olihan se kuitenkin tärkeä meidän oma juttu. Mietin sit tänään sen kivan tytön kanssa siinä pelaillessani, että vieläköhän minä joku päivä harrastan jotain erityistä omien lasten kanssa vai onko se meillä erilaista, kun olen niiden kanssa muutenkin lähes koko ajan (kai joku puistossa heiluminenkin lasketaan :D), paitsi tietysti Vilmiinan kanssa vähemmän. Nii, en tiiä. Ehkä mä oon enemmän nörtti-iskä ja leikkipuisto-iskä sitten. Mutta kivvaa oli pelailla juu.

Viedessämme Miroa mökille mummun ja ukin hoitoon (meillä muilla kun arki vielä jatkuu päiväkodin ja töiden parissa) näin hätämerkin ja auton tien reunassa ja vaisto sanoi, että nyt pitää pysähtyä. Joskus kun näkee autoja tien vieressä, tulee vaan hidastettua ja ajettua ohi, kun näyttää, että apua ei tartte, vaikka mistä helvetistä sen tietää, jos ei kysy. No, olen minä kyllä monesti kysynytkin, yleensä aina on ollut apuvoimat jo hälytetty. Ja olen itsekin apua saanut, mm. auton työnnössä penkasta jne. Mut pysähdyttyäni valtatien varteen  totesin, että hyvä, kun pysähdyin, koska tyyppi ei ollut paikkakuntalainen, oli jo lapista asti ajanut, laina-autokin oli, eikä ollut mitenkään autoihminen kyseessä. Tunkkiakaan ei löytänyt laina-autostaan, vaikka oli ehtinyt omistajalle soittaa ja sitä etsiä. Eturengas oli nimittäin tuhannen pillun päreinä. No, ei muuta ku tunkki oman auton perästä kouraan ja veivaamaan sitä saman tien paikalleen. Autoja viuhui ohi, joten ei auttanut jäädä nenää kaivelemaan, tehokasta toimintaa vaan. Vararengas sujahti yhteistyöllä paikoilleen ja pultit kiinni ja neuvoin, että ajele rauhassa nyt etiäpäin ja Sukevalla sitten huoltsikalla rengaspaineiden tsekkaus, kun vararengas oli kyseessä. Tyyppi oli tyytyväinen ja kiitteli. Homma ohi muutamassa minuutissa ja hyvä mieli itsellänikin, kun pystyin olemaan avuksi.

Nyt kotona. Yläkerran vessassa oli kiva käydä. Kyllä WC on sitten hieno keksintö! Ja muutenkin vesi- ja viemäröintijärjestelmä. Helpottaa elämää ja on sitä paitsi myös terveen elämän edellytys (puhdas vesi ja viemäröinti, nimittäin). Eipä tässä oikein viitsi valittaa mistään, vaikka ei ihan täysin terve olisikaan. Ensi viikolla saapi varmaan käydä yksissä kokeissa, mutta niin kauan kuin lääkäri ei ala arvioimaan jäljellä olevaa elinaikaa, on kaikki kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvin. [en ole tietääkseni siis kuolemansairas, älkää lukeko mitään rivien välistä mahdolliset blogini seuraajat] Ilon, onnen ja hyvän elämän aineksia on paljon. Olen tyytyväinen, mutta en liian.

Pysähdyksissä edeten

Taudin takia pysähtyi tahti
Ensin perheen, sitten oma
Toisinto lupauksesta, toiselle
Luopumista tämäkin, tavallaan
Ei maistunut edes eilen
Väsyttää vaan koko ajan

Pysähdyksen aikaan sopii kerrata kuvaisasti joitain hetkiä. Nämä ovat siis kuvia, joissa itse esiinnyn. Monia parempia olisi lapsista ja muista ihmisistä, mutta näillä mennään kerraten omia hetkiä.

Sain tämän kuvan Kaarnapurren päiväkodin arkistosta, kun Kurun neljävuotinen taival siellä pian päättyy ja eskari jo päättyikin. Tässä kuvassa kuitenkin Aarni. Kuvittelin tuota kuvaa ensi kertaa katsoessani, että tuosta on vuosi, mutta siitä onkin kaksi. Manamansalossa retkeillään (en harrasta retkeilyä) ja tuo saattaa olla viimeinen kerta, kun kannoin Aarnia kantoliinassa/-repussa. Aarni kuvassa 2v 7kk. Kesä ovella ja avioero. Toukokuu 2011.

Tuossa oikealla taasen olemme jälleen kevätretkellä ja tuosta kuvasta on vuosi. Istumme laivassa matkalla Ärjän saareen. Taispa vähän väsyttää sekä retkellä että sen jälkeen. Miten lie kesä mennyt...ohi nyt ainakin. Kesäkuu 2012.








Tähän vuoteen sitten. Ensimmäistä kertaa minulla on kummilapsi. Siinä on omanlaisensa kunniatehtävä. Omistaan nyt on huolehdittava joka tapauksessa, tavalla tai toisella, mutta kummilapsesta SAA huolehtia. Helmikuu 2013.

Viimeinen isovanhempanikin sitten menehtyi. Elämän kiertokulussa lähestyn siis ilmeisesti "aikuisuutta". Vai alkaako se vasta sitten, kun hautaa omat vanhempansa...

Joka tapauksessa tässä ihmetellään Eeva-mummon muistotilaisuudessa helmikuussa 2013 Hilman kanssa maailman menoa.

Töissä istuskelen samassa bunkkerissa jo kahdeksatta vuotta, samaa hommaa tehnyt jo yhdeksän. Kuvassa helppariluuri päässä tiiliseinät sähkövalon voimasta loistaen. Ensi vuonna kymmenen vuotta uraa takana ICT-tukihenkilön hommaa, ehkä silloin jo uusissa meille varta vasten tehdyissä tiloissakin. Maaliskuu 2013.

Linnanraunioilla käynnistä on jo tullut skidien kanssa jokavuotinen tapa kevään korvilla. Nyt otin myös replika-kuvan edellisvuotisesta Pietari Brahen muistolaatan vieressä. Edellisvuoden kuva taisi olla Facebook-profiilikuvanakin, pitäisköhän panna sinne tuokin. Jos muistan, niin vois vuonna 2014 toistaa taas saman itsekuvan ja tehdä siitä joka vuosi toistuvan perinteen.







Elämä siis liikahtelee eteenpäin, vaikka toisinaan tuntuu, että kaikki on todellakin pysähdyksissä, eikä mitään tapahdu. Lapsista kuitenkin näkee muutoksen. Siksi on kiva saada tuollaisia kuvakokoelmia ja miettiä, mitä lasten kasvoista heijastuu kulloisenakin aikana. Ehkä noita Miron ja Kurun blogejakin, joista jälkimmäinenkin poistunee netistä lähiaikoina (en ole enää päivittänyt ja Miron bloginkin poistin aikanaan koulun alkaessa, jottei saa sitten kuulla kavereiltaan koulussa omista kakkajutuistaan, vaikka sanotaanhan sitä, että kun kerran nettiin jotain panee, niin sitä ei sieltä pois saa, mutta ainakin vaikeutetaan tilannetta), tulee vielä joskus plärättyä ja muisteltua aikoja, jotka oma muisti on työntänyt johonkin mustaan pysähdyksen aukkoon...

Liian vähän täysii

En mä tappas itteäni,
viinan takia.
Ellen menettäisi muuten kaikkea.
Hyvä on hyvä on hyvä on hyvä.
Olo, mieli, tilaisuus.
Yksin kun taapertaa,
on turhauttavaa selitellä.
Ja yksin on jokainen tän kans.
En sanois stenkan sanoin,
mut yhdyn niihin,
koska oon doku.

---

Ei paljon tarttis,
ett ois hyvä olla.
Joku, jota koskettaa...
Hymy, elävä sellainen.
Nyt on isin aika issekseen,
mut huomenna oon tyytyväinen,
kun lapset taas kotona,
vaikka väsynyt paska,
tietty.

---

Kyl se siit,
mullakin on lääkettä
ja en oo enää nimetön,
ehkä tästä seuraa jotain.
Ainakaan mä en luovuttanut.

---

Mä vähän luulen,
että pikkusen anarkismia
seuraa mua hautaan saakka.
Olen toki tyytyväinen läski,
mutta kyllä mäkin polttasin autoni,
kun ois viimenen päivä.

Kuplassa elävät tyypit ei tajua,
että kun alkaa riehua,
on jo syvällä.

Mä tappasin harvasta syystä,
mutta tappasin,
jos mut pantais todella selkä seinää vasten.
Se on sekä pelottavaa,
että lohdullista.
Ei hyvä taivu pahan edessä,
vaikka luoti tappaskin.

---

Se on se pointti.
Vittu idiootit ei välitä.
Lihaanit, paviaanit, kusipäät.
En tiiä, vittu idiootit.
Ihan mahotonta yrittää,
yrittää olla mukamas ihminen,
joka vois kunnioittaa itseään,
ja tekojaan.
Enkä oo koskaan lähelläkään parhaimpii,
joita kunnioitan niin paljon,
etten vois kunnioittaa enempää,
tai koskaan sanoa mitään,
että ne tajuis,
miten hienoja ihmisiä ne on.

Voi helvetti,
siellähän me ollaan,
keskellä ei mitään,
keskellä kaiken päättymistä,
vaikka jotkut silti jaksaa yrittää,
ja suojella meitä muita.

---

Kyl se niin vaan on:
Musa meidät pelastaa!
Se meidät erottaa elukoista,
jotka vaan vaeltavat saaliin,
suojan ja seksin perässä.

Valossa, lämmössä, tuoksuissa, tuulessa

Aurinkohoitoa pohjoisen pojalle
Kodin portailla
Musan soidessa
Maltaiden maistuessa kitalaessa
Hymyillen naapuruston pienelle
isäänsä leikkisästi pakoilevalle pojalle
Tuoksutellen grillauksen tuoksuja
Katsellen vihertävää ruohoa
Nauttien lämmöstä ja valosta
Suomen kesästä

---

Otin askeleen kohti selvempää elämää
Yritän ainakin
Pyysin apua korkeammilta voimilta
Mutta en jumalilta
Ehkä ensi perjantaina en ota yhden jälkeen toista :)

---

Oikeastaan grillaus haisee vitun pahalle
Tai siis ei vittu pahalle haise
Mutta tuo kuollut liha,
jota naapuri käristää

---

Biisi toi mieleen lapset
Ja vanhemmat
Appivanhemmat, olkoonkin sitten vaikka ex
Ex-vaimon
ja kaikki muutkin sydämeni taloon rakkaudellanne
pysyvän muistojen huoneen rakentaneet naiset
Ystävät, toverit
"Korvaamattomat
Teistä mun ilo rakentuu"

---

Hyvyyttä ja pahuutta tänään töissä pohdittiin
Fiktion ja fantasian kautta, mutta kuitenkin
Olen itse ajatellut,
että hyvä ja paha asuu kaikissa
Mutta luin myös toisenlaisia ajatuksia,
jotka tuntuivat järkeviltä;
Ehkä hyvyyttä ja pahuutta ei ole olemassakaan.
Uskovaisten hapatusta, sanon minä.
Mutta jotenkin sen vaan tietää,
mikä on oikein ja väärin,
vaikka ei osaisi selittää miksi.
Mutta onko oikein hyvää,
ja väärin pahaa
- siinäpä kysymys.
Vääryydet ovat moninaiset,
tässä ihmisten dominoimassa maailmassa.
Oikeus ja kohtuuskin toteutuvat,
aina välillä.
Mutta hyvä ja paha,
ne ovat suhteellisia käsitteitä,
joita on vaikeampi selittää
- ellei selitä niitä yksioikoisesti kuten jeesustelijat.
Onko pieni lapsi hyvä,
koska ei tietoisesti voi olla pahakaan?
Onko viattomuus hyvää?
Miksei sitten naiivisuuskin?
Onko hyvä tietoista?
Onko kiusaaja paha,
koska purkaa omaa tuskaansa vahingoittamalla toisia?
Onko tietoinen satuttaminen pahaa?
Miksei sitten jonkun lopettaminenkin,
vaikka vain armosta?
Onko paha tietoista?
Armo oikeudesta,
silmä silmästä,
kosto,
anteeksianto,
hyvitys,
luopuminen.
Minulle hyvän ja pahan taistelu
on fantasiaa,
jolla selittää sisäänrakennettua
ja oppimaamme
luonnollista ja luonnonvastaista
elämän ja kuoleman taistelua
rauhaa ja rakkautta.
Silti on tapanani ollut sanoa,
että meissä on hyvyyttä ja pahuutta,
mutta joillekin luonto vain on armollisempi
ja suo enemmän mahdollisuuksia
toimia oikein tai väärin.

---

Stadin American Pale Ale.
Kukkaista, hedelmäistä, raikasta.
Greippistä, sitruksista, humalaisen puraisevaa.
Lempeää, nautinnollista, suunmyötäistä.
Tätä olutta ei saa syyttää,
kun puhutaan pahasta alkoholista,
joka meidät turmioon vie
ja lopulta tappaa.
Näin hyvä ei koskaan voi olla paha :)

---

Jos nyt syntyisin uudelleen,
alkaisin muusikoksi.
Opettelisin pienestä pitäen,
kun aivot eivät ole vielä muusia,
olo levoton,
elämä täynnä velvollisuuksia,
joilla päivät täyttää.
Kun vaan vanhemmat antaisivat mahdollisuuden
Huolehtisivat, tukisivat.
Ja saisin vaan keskittyä oppimaan.
Seuraavassa elämässä musiikki ei ole enää elämäni soundtrack.
Se on oleva elämäni sisältö.

---

Aurinko aurinko
Kiitos valosta ja lämmöstä ja elämästä
Täällä on ihanaa
Täällä maan päällä
Otsonikerroksen alla
Lempeän kesätuulen helliessä
Maapallolla
64 astetta pohjoista leveyttä
27 astetta itäistä pituutta
Siuta mie palvon,
oi aurinko, aurinko

---

Aiemmin viikolla ajattelin,
että onko minulle häpeäksi
aiemmat kirjoitukseni,
joissa humalaa käsittelen
ja selvästi osoitan,
että eipä niitä tullut kirjoitettuakaan
selvinpäin.
Pari hyvää olutta olen nauttinut nytkin,
ja kirjoittanut koko ajan.
Tajunnanvirtaa,
koska siltä tuntuu.
Musiikin - valitun sellaisen,
soidessa korvissa,
naapurin grillijuhlien tuoksuessa
tai lemutessa
Auringon helliessä
illan pikku hiljaa viiletessä
kauneimmassa säässä
ihanan hellivässä tuulessa.
Yritinhän selittää jo sen,
miltä humala minusta tuntuu.
Ja ei kännissä voi kirjoittaa.

---

Äitini taitaa luulla,
että käyn useinkin treffeillä
tai että perjantaini ovat aina sosiaalisia tapahtumia.
Ikävä kyllä usein on päinvastoin.
En tapaa ketään,
en edes netissä.
Mutta nautin olostani,
yleensä aina.
Arvostan näitä hetkiä suunnattomasti.
Kun olen vapaa vastuusta.
Muut kantavat vastuun elämäni hedelmistä,
ihanista rakkaista lapsistani.
Ja katoan hetkeksi muihin maailmoihin.
Joko ystävien parissa
tai yksin - eli lähes aina.
Mutta olenko yksin maailmankaikkeudessa,
ja mitä se edes on.
Tänään luin yksinäisyydestä:
Joidenkin laulukaskaiden elämästä 13 tai 17 vuotta
kuluu munavaiheessa maan alla,
kunnes ne nousevat joukolla sieltä ylös
tai sitten eivät.
Aika yksinäinen elämä,
jos sinne multaan jäävät - 13 tai 17 vuoden jälkeen.
Vaikka liekköpä niillä hirveästi aivokapasiteettia turhuuksia ajatella.
Kuten meillä ihmisillä.
Voivat ehkä korkeintaan todeta,
että mitäpä se hyvejää,
sieltä mullasta nousta.
Kosteusprosentti ei geeniperimän mukaan vaikuta tällä kertaa sopivalta.
Tai jotain vastaavaa, tieteellistä, kuten me ihmiset todettais.
Selittäjäelukat, koska kaikellahan pitää olla tarkoitus, eikö?
Ihmiset elävät
ja ponnistelevat maan päällä,
kunnes multaan lasketaan.
Jotta madoilla ois evästä, kunhan mullaksi muutumme.
Jossa kasvit kasvavat.
Jota laulukaskaat syövät.
[tämän viimeisimmän kirjoituksen inspiroi tämä mielenkiintoinen hesarin kolumni: http://www.hs.fi/ulkomaat/17+vuoden+yksin%C3%A4isyys/a1368668385391]

Mitä v****a mä olin kirjoittamassa?

En ole Tielläni matkustajana,
matkustamassa.
Tie on kotini.
Valehtelisin, jos väittäisin
(on myös hieno biisi)
etten välillä haluaisi
myös matkustaa.
Olla vaan, nauttia.
Ja enkö muka nauti?

No, voe tokkiisa.
Musiikista, läheisyydestä,
syömisestä, juomisesta
(viimeisestä välillä vähän liikaakin...)
Tiellä ne hetket ovat
se suola,
jolla saa paskan maistumaan paremmalta.

---

Eikä voi sanoa,
että kaikki musiikki
voitelisi mun sielua
ja hellisi.
Tai että aina olis
ihanaa olla lasteni kanssa
tai että ruoastakaan tulis hyvä olo
- juomisesta puhumattakaan.
Seksi on ollut yleensä aina ihanaa,
mutta siihenkin liittyy monesti muuta,
tunteita, ihmissuhteita, nautinnon varjopuoliakin.
Kyllä sitä silti aina kaipaa,
kun se jää vähäksikin aikaa pois elämästä...

---

Kohtasin siis jumalattaren
ja tunne oli huikea:
Aloitan Uuden Elämän!
Julistin huikeutta maailmalle,
pistin parastani, hehkutin.
Elämäntaparemonttikin alkoi.
Tupakanpolton lopetin - s'oli mulle helppoa.
Jumalatar ei kuitenkaan rakastunut,
enkä minäkään - it takes two to tango.
Jumalatar antoi minulle kuitenkin valon.
Se ei ollut uskonnollista,
vaan voimauttavaa.
Hirmu hyvä fiilis
ja muistot
tuosta hetken huumasta jäivät :)
 

---

Paluu arkeen.
Hymy ex-heilan kanssa.
Nauru ystävän kanssa.
Yhteisymmärrys poikain äidin kanssa.
Elämän hyvät hetket.




 
***

Luin nettiuutista, jonka mukaan vain seksi ja alkoholi antavat suurta tyydytystä ihmisille (tai jotain siihen suuntaan). Ymmärrän sen hyvin, aivosähköä! Ymmärrän sen siksikin, että rakastan seksiä ja alkoholia. Harmi, ettei niitä molempia voi nauttia ylettömiin. Ja seksiä muutenkin saa ihan liian vähän, liian vaikeasti. Mieluumminhan sitä harrastaisi illan hämyssä seksiä kuin dokaisi, mutta kun aina ei elämässä onnista, niin sit ei. Ja onhan elämässä paljon muutakin. Olen kuitenkin huomannut, että ainakin minulla, ehkä muillakin, elämä näyttäytyy ihan erilaisena sekstaillessa ja alkoholin vaikutuksen alaisena. Ihmisethän tuppaavat olemaan heikkoina aivosähkön (jota nyt käytän tässä verrokkisanana käsittelemään tätä tunnetilaa/ilmiötä/olotilaa/mitävittualie) vaihteluille ja jos huippuhetket koetaan sekstatessa ja dokatessa, niin sitten vaan on niin. Toki molemmissa koetaan myös pahimmat aallonhuiput. Seksi sinänsä ei anna muuta kuin sen nautinnon, euforian. Saman antaa nousuhumala. Mutta kun seksin purkautuminen on (miehillä - naiset ovat kokonaan oma lajinsa tässäkin touhussa) tapahtunut, seuraa anti-kliimaksi. Tällöin on oltava oikeasti rakkautta, jotta voi nauttia sen jälkeisistä, näin olen kokenut. Jos on pelkkää seksiä, mutta ei rakkautta, on seksin suurin huuma siinä, kun tavoitellaan sitä kliimaksia, mutta sen jälkeen ei ole enää suurta halua olla lähellä toista, paitsi tietysti jos toinen houkuttelee esimerkiksi uuteen kiimaan. Sama on alkoholin kanssa. Alkuhuuma ja kliimaksi on euforista, nousuhumalassa on maailman huipulla, mutta kun se menee ohi, seuraa vaihe, jossa riippuu niin monesta asiasta, onko edes oikeasti enää hyvä olla. Humala voi olla ihan vitun perseestä. Se voi olla ahdistava pöhnä tai öklöttävä kaatokänni.

Olen huomannut - ja tämä on oikeasti jännä juttu - että humalassa maailma muuttuu, maailmankuva muuttuu, tunnemaailma muuttuu ja pian huomaat ajattelevasi tietyistä ihmisistä eri tavalla kuin ajattelisit heistä humalassa. Tämä ei ole vitsi - humala todella muuttaa ajattelua, aivosähköä ja koko elämän. Ei ole turhaa puhetta se, että humalassa tulee "tehtyä tyhmyyksiä", haviteltua naisia, joita ei havittelisi selvin päin syystä tai toisesta, tai ajateltua ylipäätään samalla tavalla. Ei, koska humalassa on eri maailmassa, eri todellisuudessa. Yritän nyt kuvata tunnetta sellaisille, jotka eivät koe humalaa (tai koe sitä samalla tavalla kuin minä...ja ehkä monet muut alkoholiin "taipuvaiset" yksilöt...) , eivät ole humalassa koskaan tai eivät ymmärrä, mistä puhun. Toki käytän omaa esimerkkiäni, joka ei taas kaikille anna mitään. Minulle musiikki antaa humalan selvin päin, tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan, vaikka en ajattelisi tai tuntisi mitään erityistä, ennenkuin musiikin soimaan panin. Siispä musiikin kuuntelu keskittyneesti ja juurikin kuulokkeista, käy parhaiten esimerkistä kuvaamaan selvän ja humalan maailman eroa. Kävelet kadulla, maailma tulee päällesi sellaisena kuin se on. Mutta kun panet kuulokkeet korvillesi ja musiikin soimaan, menet sen avulla eri maailmaan, eri tunnelmiin, vaikka näkisit saman - mutta kokien kaiken eri tavalla. Saat musiikista voimaa tai tunnet itsesi iloiseksi, tai surulliseksi, vaikka vain kävelisit tiellä, etkä ajattelisi mitään erityistä. Musiikilla on se voima. Samalla tavalla alkoholia nautittuasi (jos aivosi ovat sille vastaanottavaisia) koet saavasi voimaa tai tunteesi heittelevät iloisesta surulliseen ilman estoja, koska ne hämärtyvät, aivosähkö pätkii. Siksi elämä on erilaista humalassa ja jos tarpeeksi monesti olet humalassa, koet eläväsi kaksoiselämää. [RIP Saarikoski ja Bukowski ja muut humalaisessa maailmassaan luoneet - uskon teidän tehneen elämäntyönne humalaisessa maailmassanne ja ymmärrän teitä.] Kun olen selvin päin, pidän yhteyttä tiettyihin ihmisiin. Kun olen humalassa, pidän yhteyttä tiettyihin. Maailmat eivät kohtaa, koska ne ovat eri maailmoita. Tai ehkä ne joskus kohtaavatkin. En ole ensirakkauttani ja yhtä viime vuosien heilaa lukuunottamatta kohdannut yhtään tyttöystävääni selvin päin. En varmaan olisi ollut samassa paikassa samaan aikaan ilman alkoholia, ehkä eivät hekään. Tämä ei ole mikään alkoholin ylistys, tämä on oma tutkielmani tänä iltana, tänä perjantaina, humalassa yksin kotona kuunnellen ihanaa ranskalaista naislaulua by lovely Zaz

Ja jos minä tällaisessa olotilassa saisin valita, missä seurassa olisin ja mitä tekisin, niin voin sanoa, että tiettyjen naisten kanssa nauttisimme jumalaisen musiikin soidessa lihallisista iloista :D

"Oikeasti" tietysti elän elämääni lähes aina selvin päin, mutta mitä sekin on, aivosähkön kanssa temppuilua niin ruoalla, juomalla, kuntoilemalla, sekstailemalla kuin vaikkapa lukemalla, kattomalla leffoja ynnä muuta. Ja oishan se kiva voida nauttia elämästä täysillä - selvästä elämästä, eikä kadota välillä siihen toiseen maailmaan, jossa humalan myötä kirjoittelee vaikkapa tämänkaltaisia juttuja ;)

PS. Kohtuus kaikessa, paitsi musiikin kuuntelussa :)