Tyttäreni ylioppilasjuhlassa pitämäni puhe

"Rakas tyttäreni Vilmiina, arvon juhlavieraat,

Olen ollut Vilmiinan elämässä kodin ulkopuolinen isä. Nuorempana Vilmiina kävi meillä yleensä kerran viikossa ja viime aikoina on nähty, kun on saatu tyttären kanssa sovittua. Olen aina kokenut tapaamisemme tärkeiksi sekä Vilmiinalle, hänen sisaruksilleen että itselleni, ja rohkaistuin siitä näkökulmasta kirjoittamaan tämän pienen puheen.

 

Kun lapsi syntyy, on se jo pieni ihme itsessään. Se, että lapsi syntyy, vaikka vanhemmat eivät ole yhdessä ja elävät erillään, ei pitäisi olla lapselle syy, että hän ei saisi tuntea molempia vanhempiaan. Olenkin erittäin kiitollinen Maaritille, että olen saanut olla mukana Vilmiinan elämässä niin kuin se on yhteisesti sovittuna meille ollut mahdollista. Minusta on ihanaa, että Vilmiina on saanut kasvaessaan säännöllisesti olla osa elämäämme.

 

Vilmiina, isyytesi* on kasvattanut minua niin, että olen oppinut elämään hetkessä. Vanhemmuus oli ensimmäisinä elinvuosinasi intensiivistä. Lyhyessä ajassa tavatessamme piti koittaa muodostaa luottamus, turva ja suhde välillemme. Sisarussuhteet muodostuivat siinä rinnalla, yhdessä tekemällä. Tavatessamme on voinut olla viikon ainoa hetki, kun olen voinut osoittaa, että olet tärkeä ja rakas. Se on pakottanut minut olemaan avoin, kärsivällinen ja keskittymään hetkeen ja sinuun. Myönnän, että aikanaan, kun perhe-elämämme ja aikuisten väliset suhteet sekä omat ongelmat painoivat päälle, jouduin tsemppaamaan, että edes silloin kun sinä tulet Kopsalaan luoksemme, voisin olla rauhallinen ja lempeä isä. Ja kyllä me leikittiinkin. Miro, Kuru ja Aarnikin tiesivät, että kun on Vilmis-päivä, niin iskä lähtee kaikkeen mukaan. Panostin, koska se oli ainoa mahdollisuus, kun tapasin sinua ja halusin, että sisarussuhteistannekin tulee niin vahvat kuin tällä tavoin oli mahdollista. Itsekin olen veli ja tiedän, että elämän varrella tulee hetkiä, jolloin sisko on se ihminen, jolle voi kertoa synkimmät salaisuudet ja jakaa niin elämän ilot kuin surut.

 

Vuosien saatossa olen harvenneiden tapaamisten ja teidän lasten kasvaessa päätynyt siihen, että minun ei tarvitse enää tavatessamme yrittää olla yhtään enempää kuin muutenkaan, voin olla oma itseni ja se riittää. Nykyisin voimme viestitellä pitkästikin ja kun näemme, on aina yhtä helppoa olla yhdessä. Side on ja pysyy.

 

Tiedän omasta kokemuksesta, että vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan ei koskaan lakkaa, vaikka lapsena itse koin, että oman elämän antimet vanhemmiltani sain jo ensimmäisen parinkymmenen vuoden aikana, jonka jälkeen lähdin tutkimaan oman elämäni tietä.

 

Vilmiina, sinä olet juuri nyt tässä murroskohdassa elämässäsi. Olet hakenut opiskelemaan pois lapsuuden kodin paikkakunnalta ja aloittamassa oman, itsenäisen elämän. Haluan tässä vaiheessa taas antaa mitä suurimman kunnioituksen osoitukseni ja kiitokseni Maaritille sekä Maaritin vanhemmille Heikille ja Astalle, koska tiedän, että te olette antaneet Vilmiinalle sen suurimman ja tärkeimmän lahjan, mitä pieni ihminen voi saada - turvallisen lapsuuden.

 

Vilmiina, kun itsenäisen elämäsi tie nyt alkaa, pääset toteuttamaan itseäsi, etsimään elämäsi tarkoitusta ja tulevaisuutesi ammattia tai ammatteja. Uskon, että teet sen vahvana, elämään luottavaisena ihmisenä. Ehkä minäkin olen antanut sinulle pienen antini siihen, millaista elämää haluat itse elää. Olemme aina sinun perhettäsi, sinun puolellasi, kaikissa elämäsi käänteissä. Olet minulle - meille kaikille - todella rakas ja toivon elämäsi olevan täynnä ilon ja onnen hetkiä."

[* "isyytesi" aiheutti hieman hämmentynyttä naurua tapahtumassa johtuen omastakin reagoinnistani, koska tuo on vähän kaksoismerkityksellinen sana, riippuen siitä, kenelle se sanotaan :D mutta edelleenkään en keksi tuohon parempaa sanaa ja "sinun isänäsi oleminen" kuulostaa hankalalta...]

Jarkon kirjakatsaus höystettynä standupilla

Tammikuisessa kirjoituksessani pohdin Samuli Putron "Elämäni miehet" -kirjan innoittamana mieskuvaani ja samaa teemaa käsitteli tavallaan myös Samae Koskisen "Aina on itketty". Samaen omaelämäkerrallinen, suht kronologisesti etenevä muistelmateos oli tosi mielenkiintoinen. Samae on minua voin viisi vuotta nuorempi, joten ajankuva välittyi ja esimerkiksi yläasteen kiusaamishelvetistä löysin yhtymäkohtia, vaikka itse onnistuinkin sen ajan luovimaan varjoissa ja välttyä silloin varsinaiselta koulukiusaamiselta. Kirjan synkäksi teemaksi muodostui tavallaan se, että kiusaaminen voi jatkua myös aikuisena työelämässä, jossa lapsena traumatisoitunut ihminen voi kokea joutuvansa uudestaan samanlaiseen helvettiin, vaikka ei fyysistä väkivaltaa kohtaisikaan, mutta aivan yhtä musertavaa henkistä sellaista. Sekä Samulin että Samaen kirjoista paistoi kuitenkin läpi se, että ajan myötä traumoja oli pystytty käsittelemään ja kirjat olivat tavallaan puhdistautumista kaikesta tapahtuneesta.

Loppukeväästä, ensimmäisen lomajaksoni alettua, luin Neil Hardwickin "Poistetut kohtaukset", jossa myös muistellaan mennyttä uraa. Ja käsitellään miehisyyttä. Neilin trauman lähde ovat hänen elämänsä tärkeät naiset, psykoottinen äiti ja vaimo, joka pettää koko avioliiton ajan. Neilin ulkopuolisuus koskettaa, eikä se kuulosta ylimieliseltä, että hän kokee sitä myös älykkyytensä vuoksi, jonka takia hän pääsee/joutuu yksityiskouluun ja ulkopuolisuus alkaa siis jo lapsena. Se vahvistuu aikuiselämän aikana brittiläisenä Suomessa. Mielenterveys järkkyy pahasti ja vie moneksi vuodeksi vuoteen pohjalle, mutta tuttava antaa mahdollisuuden ja työ antaa tarkoituksen, jotta tuottelias ura teatterissa ja televisiossa voivat jatkua. Kirja on kuin testamentti urasta, jota on sekä varjostanut että ehkä myös ajanut aina vaan eteenpäin ulkopuolisuuden trauma.

Luin keväällä Mira Aurelia Eskelisen kirjan "Aavistus", joka on transnaisen tarina. Sekin kertoo siis miehisyydestä tai siitä luopumisesta, trans-prosessista ja seksuaalisuudesta. Kiinnostus kirjaan oli kova, koska oma lapseni on oman trans-prosessinsa kanssa alkutekijöissä ja samalla lailla vaihtumassa miespuolisesta naispuoliseksi, joka yhteiskunnan silmissä toki on monimutkaisempaa kuin omassa mielessä. Lähimmäisenäkin se on välillä vaikeata muistaa ja ainakin tietoisella tasolla myös ymmärtää, enkä tarkoita ymmärtämättömyydellä sitä, ettenkö hyväksyisi lapseni muutosta. Tässäkin tapauksessa ulkopuolisuuden tunne on vahva ja liittyy sukupuoli-identiteettiin, oman kehon vääränlaisuuteen sen osalta, mitä ihminen sisällään kokee. Miran kirjassa prosessi alkaa pukeutumiskokeiluista ja siirtyy vaihe vaiheelta syvemmälle, aina sukuelinleikkaukseen asti, koska kehodysforia ja seksuaalisuus ovat niin merkittäviä hänelle. Kirja keskittyy niin paljon seksuaalisiin kokemuksiin, että ehkä omalle lapselleni en sitä ihan ensimmäisenä suosittelisi, mutta silmiä avaava ja kiinnostava se on. Oman lapseni osalta prosessi on alkutekijöissään ja koska kommunikaatiokin asiasta hänen kanssaan on vaikeata, pitää vaan luottaa siihen, että hän tietää, mitä haluaa ja että pystyn olemaan tukena, kun prosessi etenee.

Pajtim Statovcin "Lehmä synnyttää yöllä" on tällä hetkellä kirjapinossa päällimmäisenä ja sen kiinnostavinta antia. Tyylillisesti pidän hirveästi ryöpsähdyksenomaisista teksteistä, joissa pilkuilla erotetaan pitkä dialogi tai tapahtumaketju, eikä välitetä perinteisistä lauserakenteista. Teksti herää sillä lailla eloon ja tilanteiden kiihkeys ja keskusteluiden sisältö kaadetaan lukijan silmille, eikä lukemista voi lopettaa ennenkuin kappale päättyy. Luin vasta nyt haastattelun kirjan tiimoilta ja tajusin, että vaikka siinä onkin Pajtimin omia kokemuksia, se ei ole autofiktiota, vaan romaani, joka käsittelee esimerkiksi miehisyyttä ja ulkopuolisuutta, kulttuurieroista johtuvia törmäyksiä, sodan varjoa ja siitä johtuvaa syvää köyhyyttä Kosovossa, sukupuoli-identiteettiä ja jopa eläinten oikeuksia ihmisten hyödykkeenä. Mielikuvitushahmojen kautta päähahmo, Pajtimin kaltainen herkkä homopoika saa pakokeinon kulttuurien törmätessä, esimerkiksi uskonnollisen ja muun syrjinnän sekä perinteisen mieskuvan ja väkivaltaisen kasvatuksen ristitulessa. Kirjassa liikutaan 1990-luvun ja nykyajan välillä pääasiassa Kosovossa. Isä ja isoisä ovat pelottavia, väkivaltaisia hahmoja ja osa kirjasta onkin osia kirjeestä kuolleelle isälle. Todella vaikuttava ja mielenkiintoinen kirja, joka saa miettimään esimerkiksi kasvatuksen, kulttuurierojen ja miehisyyden teemoja.

Maxilta kesäloman ratoksi katsottavaa etsiessäni törmäsin Jerrod Carmichaelin "spesiaaleihin", jotka ovat siis standuppia, mutta ei ihan perinteistä sellaista. Aloitin minulle tuntemattoman tyypin tuotannon kahlaamisen uusimmasta spesiaalista "Don't Be Gay" vuodelta 2025. Ensin vaikutti siltä, että sympaattinen Jerrod vain höpisee juttujaan, kunnes jutunjuuri alkoi imeä mukaansa. Selvisi, että kyseessä on sinänsä jo pitkän linjan näyttelijä-kirjoittaja-koomikko-elokuvantekijä, jonka "trauma-komedia" (termi, johon törmäsin vähän myöhemmin toisessa ohjelmassa) käsittelee ongelmallista äiti-suhdetta, isä-suhdetta, läheistä romanttista ihmissuhdetta, ystävyyssuhteita ja niin edelleen. Eli Jerrod höpisee elämästään, mutta tavalla, joka on vangitsevaa. Kuten spesiaalin otsikostakin voi päätellä, on yksi elämän isoimpia trauman aiheuttajia se, että hän on afro-amerikkalainen homomies. Uskovainen äiti ei tykkää ja isä on elänyt koko Jerrodin nuoruuden kaksoiselämää, jonka lisäksi Jerrodilla on vaikeuksia ylläpitää ystävyyssuhteita ja olla pettämättä rakastaan. Kaikki tämä kiedottuna standupin suorasukaisen puhumisen viitekehykseen kuulostaa erikoiselta, mutta toimii loistavasti. Toisena katsoin spesiaalin "Rothaniel" vuodelta 2022, jossa päästäänkin syvemmälle traumojen ääreen ja jossa Jerrod tulee julkisesti kaapista. Kyseinen spesiaali voitti samana vuonna myös Emmy-palkinnon kategoriassa "Outstanding Writing For A Variety Special". Eikä suotta, spesiaali naurattaa, koskettaa ja pysäyttää miettimään. Tuon jälkeen siirryin vielä realityn pariin. "Jerrod Carmichael: Reality Show" vuodelta 2024 kertaa Jerrodin elämän käänteitä kahden spesiaalin välillä. Huolimatta siitä, että kyseessä on reality-ohjelma, jossa todellisuus on tietysti totta vai siltä osin, mitä näemme - jos sittenkään - niin se tuntuu aidolta siltä osin, että todella vaikeita kipukohtia käsitellään yhä standupien hengessä suoraan ja peittelemättä, ilman paikalla istuvaa naureskelevaa yleisöä tosin. Kaikki standup-spesiaaleissakin esiin tulleet kipukohdat saavat oman käsittelynsä; hankala äiti-suhde, ongelmallinen isä-suhde, vaikeat ystävyyssuhteet kuin suhde rakastettuun ja seksiriippuvuus. Rohkeata, paljastavaa, koskettavaa. Tuntuu, että puhumalla avoimesti ja haastamalla läheisiään Jerrod lähes polttaa kaikki sillat tai ainakin käräyttää ne, koska ei tee kompromisseja vaan toimii omatuntonsa mukaisesti. Toisaalta, perhe on aina perhe ja ystäviäkin Jerrod pyrkii tukemaan niin pitkälle, kuin se on mahdollista. Todella mielenkiintoinen tuttavuus ja jos joskus olen epäillyt, että onkohan standup saavuttanut pisteen, josta ei ole suunta kuin alaspäin, niin Jerrodin esimerkki kertoo toista. Ihmiset haluavat kuulla oikeita asioita ja se, että vaikeillekin, jopa traumaattisille asioille annetaan lupa nauraa, on vapauttavaa.

Joutenolemisen sietämätön keveys

Olen varmasti vähintään kerran vuodessa, todennäköisesti kesäloman aikoihin, kirjoittanut "olemisen sietämättömästä keveydestä", joka käsitteenä on itselleni tullut tutuksi Milan Kunderan saman nimisestä romaanista sekä Philip Kaufmanin myöhemmin tekemästä romaanin filmatisoinnista. Menemättä sen pidemmälle romaanin filosofiaan, on käsite itselleni siis yksinkertaisesti sen tajuamista, kun joutuu kohtaamaan - yleensä loman koittaessa - oman olemassaolonsa merkityksettömyyden tai merkityksen, riippuen siitä, onnistuuko sen siinä hetkessä määrittelemään. Kun arki vaihtuu lomaksi ja struktuuri särkyy, alkavat aivot raksuttaa, muistojen ja nykyhetken ja tulevan mietteet puskevat päälle ja tuntuu, että jos ei tee jotain, on turhake, joka elää, kun ei muutakaan voi. 

Hetkittäin tietysti on helpompaa, esimerkiksi jos sattuu uppoutumaan hyvän kirjan tai elokuvan tai sarjan pariin, on jotain perheen tapahtumia tai varsinkin jos pääsee rakkaan syliin, mutta omissa oloissa hetken oltuaan alkaa levottomuus. Siihen auttaa yleensä vain alkoholi, mutta sekään ei tunnetusti auta yhtään enempää kuin kusi housuissa lämmittää pakkasella eli lopulta olo on vaan pahempi, koska krapulassa se oleminen vasta sietämätöntä onkin! 

Koitan täyttää lomapäiväni askareilla, vaikka olenkin sitä mieltä, että loman pitää olla työn ja arjen vastapaino, aika jolloin aivot tekevät omia temppujaan ja elämä on lähinnä nukkumista, syömistä ja jotain siinä välissä. Lomasta ei siis saisi repiä stressiä, mutta koska jo lapsuudesta saakka olen pelännyt loman loppumista ja sitä tunnetta, kun pitää palata arkeen, niin kai siitä pitäisi yrittää nauttia, paino sanalla "pitäisi", mikä lienee ongelman ydin, joutenolemisen sietämätön keveys. 

Ajatus jalostuu myös maailmantuskaksi: Miksi minulla on täällä kaikki vapaus ja aika ja turva tehdä mitä huvittaa, kun milloin missäkin, tällä hetkellä esimerkiksi Gazassa kuollaan nälkään ja tullaan hulluiksi ja katkeriksi ja menetetään hyvän elämän kaikki edellytykset kotia ja elinympäristöä myöten?Miksi Ukrainassa pelätään samaa kohtaloa ja taistellaan eloonjäämisestä tai miksi muillakin kriisialueilla - oli syy sitten sota, ahneus, köyhyys tai mikä tahansa - elämän hinta on niin naurettavan pieni ja ihmisten, muiden eläinten ja koko luonnon kestokyky on koetuksella? Sietämätöntä. 

Jotta sietäisin olojani, elämääni ja itseäni, pakenen helppoihin nautintoihin ja hetkelliseen unohdukseen; Kulutan aikaa, että voisin mennä taas nukkumaan ja siirtyä seuraavaan päivään. Parikymmentä euroa Unicefille kriisialueiden lapsia varten ei sanottavasti helpota oloani, mutta tuntuu, että en kykene muuhunkaan. Tämä ihmisten itsekkyys ja oman perseen tuijottaminen vievät perikatoon, ainakin niiden osalta, jotka eivät satu olemaan yhtä onnekkaita kuin minä. 

Ehkä maailmalla on vielä toivoa, ehkä ei. Ehkä tulevaisuudessa järki ja sydän ja viisaus voittavat, ehkä eivät. Ehkä millään ei ole mitään väliä tai sitten on. Ehkä kuitenkin jokainen rakentava ajatus, hyvä teko tai pahan tekemättä jättäminen johtavat johonkin, jotta elämä varsinkaan vaikeina hetkinä - ja ehkä myös niinä vähemmän vaikeina hiljentymisen hetkinä - ei olisi niin sietämätöntä.

Heat, 1995

Juttu sisältää juonipaljastuksia otsikon mukaisesta elokuvasta.

Jos kysytään suosikkielokuvaani, vastaan yleensä aina ensimmäisenä: Heat. Legendaarisen Miami Vice -sarjan (1984-1989) vastaava tuottaja Michael Mann siirtyi sarjan jälkeen elokuvien pariin. Ensin 1992 ilmestyi Viimeinen mohikaani, oman lapsuuteni yhden suosikkikirjani filmatisointi, jonka Michael Mann sekä tuotti, käsikirjoitti että ohjasi. Saman työn Michael teki myös vuoden 1995 Heatissa, joka siis täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Yksi Heatin "sivuosatähdistä", Val Kilmer, kuoli tänä keväänä 65-vuotiaana, RIP Val. Elokuvan toista pääosaa esittävä Robert DeNiro oli elokuvaa tehtäessä saman ikäinen kuin minä nyt, 51-vuotias. Yksi kaikkien aikojen suosikkinäyttelijöitäni eli toisen pääosan vetänyt Al Pacino oli leffan teon aikaan 55-vuotias. Vaikka rakastuin elokuvaan kaksikymppisenä, kuten vain Miami Vice -fanipoika pystyy, niin tuntuu siltä, että vasta nyt, saman ikäluokan edustajana kuin herrat filmissä, alan toden teolla päästä heidän roolihahmojensa ihon alle.

Heat on arvostettu mm. toimintakohtauksiensa, kuten pankkiryöstökohtauksen takia, mutta on elokuva paljon muutakin. Se hyödyntää jonkinlaista mafia-elokuvien kunniakuvastoa ja esittelee ihmiset rikkinäisinä, vetämässä omaa rooliaan ja koko ajan elämä on vähän niinkuin elettäisiin sitä kuuluista viimeistä päivää. Al Pacinon näyttelemisestä joko pitää tai ei pidä ja Heatissa Pacino esittää sisimmässään herkkää, mutta kaiken järjettömän paskan sisäänsä keräävää (ja sen takia kovettunutta, kyynistynyttä) poliisietsivää, joka selittää vaimolleen (kolmas vaimo, ja tämän kanssakin on vaikeuksia, koska työ menee aina kaiken edelle), miksi hänen on oltava sellainen kuin on: Se on hänen voimansa lähde, kaikki paha, jota vastaan taistella. 

DeNiron hahmo on huomattavasti kompleksisempi, vaikka hän näytteleekin ulospäin yksiulotteisempaa hahmoa, joka sanoittaa tapaamalleen naiselle, mitä hän on ja ei ole: "En ole yksinäinen, olen vain yksin." Jotain kuitenkin herää, kun hän törmää herkkään introverttiin ja alkaa haaveilla elämästä, jota näkee rikoskumppaneillaan, joilla on vaimoja ja lapsia. Ehkä DeNiron näyttelemä Neil uskaltaa viimeinkin ajatella, josko hänelläkin voisi olla ns. tavallinen elämä. 

Siinä vaiheessa Heatin teema tulee ja vie perikatoon; Oppi siitä, että kun tuntee virkavallan (aka heat) perässään, pitää Neilin hokeman mukaan voida 30 sekunnissa olla valmis jättämään kaikki taakseen. 

Heatin kohtauksissa sympatiseeraa sekä rikollisia, poliiseja, että molempien omaisia. Rikosten uhrit ovat sivullisia, vähän niinkuin Mannin kolmannen täyspitkän nimen mukaan: Collateral damage.

Päähahmojen välillä alkaa kiinnostava kissa-hiiri -leikki. Koplan tehdessä platina-ryöstöä, Neil menee ulos varjoon kuuntelemaan. Varjostajat ovat kadun toisella puolella kontissa. Kun yksi poliiseista istahtaa, hänen haulikkonsa kolahtaa kontin seinään. Neil jähmettyy pimeässä ja hänen kasvojaan kuvataan lämpökameralla. Pian hän poistuu rauhallisesti sisätiloihin ja keskeyttää ryöstön, joka on siihen mennessä vasta murtautuminen, joten LAPD keskeyttää kiinnioton, koska kopla halutaan kiinni jostain, mistä se pysyy lukkojen takana pitkään.

Koska Neil tietää nyt, että heitä seurataan, hän järjestää satama-alueella feikin suunnittelupalaverin. Kun Vincent ja hänen kollegansa tulevat kohta paikalle, he miettivät, millaista rikosta kopla mahtoi miettiä, mitä he tarkkailivat? Pian Vincent tajuaa: Meitä on kusetettu, he tarkkailevat parhaillaan meitä! Nämä ovat elokuvan hersyvintä antia. 

Ehkä Heatissakin syyllistytään ylilyönteihin. Kun Pacinon esittämä etsivä Vincent Hanna kyllästyy vaimonsa iltasuunnitelmiin, hän lähtee yötöinä seuraamaan helikopterilla ja autolla DeNiron esittämää Neil McCauleytä. Vincent pysäyttää Neilin ja ohjeistaa läheiseen tienvarsiravintolaan. Pian ukot istuvat kahvilla ja suht avoimesti keskustelevat siitä, mitä on olla rosvo ja poliisi. Ehkä Mann ei malttanut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen saada legendaaristen näyttelijöiden välille puhekohtauksen tai ehkä hän vain halusi elokuvan keskivaiheilla luoda päähahmojen välille jännitteen, joka purkautuu loppukohtauksessa.

Toisaalta, heti seuraavassa kohtauksessa Vincent saa kuulla, että koko Neilin jengi on päässyt eroon varjostajistaan, myös Neil, joka on ajanut kuppilasta lentokentälle, jossa helikopteri ei ole voinut jatkaa seuraamista. Eli ehkä kahvilakohtauksen tarkoituksena onkin näyttää, että Neil kokee tuossa vaiheessa, että hän on jo voittanut kissa-hiiri -leikin, josta seuraa tietysti lopulta odotettu perikato.

Heatissa on oman kokemukseni mukaan - ja se ei ole elokuvia paljon katselevan ihmisen tai niistä muutenkaan paljon mitään ymmärtävän vaan silloin tällöin nauttivan kokemus - monia upeita asioita, jotka tekevät siitä omissa kirjoissani klassikon:

- Kuvaus. Los Angeles herää eloon silmien edessä, elokuvallisuus syntyy kaupungin valoista, äänistä ja tunnelmista, joissa henkilöt käyvät omaa amok-juoksuaan.

- Äänet. Musiikki sopii Michael Mann -kaanoniin ja erityisesti Mobyn "New Dawn Fades" soi hienosti, aivan kuin Miami Vice -sarjan soundtrackilla Jan Hammer, ehkä vähemmän räiskyvästi ja enemmän melankolia edellä, mutta omaan tajuntaani syöpyen. Ja kun alkaa elokuvan ikoninen pankkiryöstökohtaus, kaikki keskittyy kaupunkisodan ääniin ja taustamusiikki hiljenee. Kaunista, vaikkakin väkivaltaista.

Moby - New Dawn Fades

https://youtu.be/RJUUUOgX8EI?si=M_nUTJ6GsJaTTwdW

Jan Hammer - Crockett's Theme

https://youtu.be/_UmOY6ek_Y4?si=7CXXaaiD7nDwP2LK

- Näyttelijät. Robert DeNiro, Al Pacino, Val Kilmer. Tarvitseeko enempää sanoa ja silti yhtään väkeksymättä muuta castia.

- Ohjaus & käsikirjoitus. Michael Mann, kiitos.