WC-taistoon!

Tämän kirjoituksen aihe on kaksipiippuinen juttu. Viittaan sillä kahteen ”vessaan”. Ensimmäinen on oikea WC, toinen virtuaalinen – mutta oikea tietysti sekin, ainakin Travianissa. Siinä missä ensimmäistä ollaan menettämässä, jälkimmäistä ollaan vasta rakentamassa…

Työskentelen sairaalassa. Jokin aika sitten saimme tietää, että vuosi sitten käyttöönotetut uudet tilamme (siis minun yksikköni, atk-tuen) vedetään sileäksi, kun uuden sairaalan rakennus alkaa samalle tontille. Eilen saimme tila-palaverissa kuulla, että uudessa sairaalassa sosiaalitilamme lähtevät. Tarkennusten myötä selvisi, että joudumme luopumaan myös WC-tiloistamme eli uusissa tiloissamme on pelkästään toiminnallisia tiloja ja sosiaalitilat ovat soten konseptin mukaisesti yhteisiä joidenkin muiden yksiköiden kanssa. Ei siis atk-tuen vaan esimerkiksi arkiston, apuvälineyksikön ja vaikkapa siivoushuollon. Okei, voi kuulostaa naurettavalta, että  atk-tuesta – vierastan edelleen ICT-tuesta puhumista, atk on sentään suomen kieltä :) - puhuttaessa aletaan itkeä sosiaalitilojen ja WC-tilojen perään, mutta käykääpä saatana ite 10 vuotta töissä julkisessa vessassa, jossa ramppaa pitkin päivää sekalainen seurakunta sairaita ihmisiä, kuten minä kävin. Saimme vajaa vuosi sitten viimein uudet tilat, jotka räätälöitiin toiveidemme mukaan, kunnes meille ilmoitettiin yllättäen, että koko rakennus tuhotaan ja menetämme tiloistamme henkilökohtaiseen viihtyvyyteen ja hygieniaan liittyvät palvelut. 

Mikä on tärkein työtehoa kasvattava tekijä? Tauko. Missä vietät tauon, jos et tupakoi tai halua notkua omalla työpisteelläsi myös taukoasi? Vessassa. :) Toki keittiökin on kiva, varsinkaan kun en harrasta ruokalassa käyntiä vaan syön eväitä. Entisissä tiloissamme jouduimme häveliäästi tunkeutumaan viereisen poliklinikan kahvihuoneeseen tiskaamaan astioita ja hakemaan vettä kahvinkeittoa varten. Astioita jaksoi pestä siellä ehkä kerran-pari viikossa. Nyt sitten saimme kuulla, että nämä molemmat työviihtyvyyttä huimasti parantaneet tilat viedään meiltä pois. 

Päivä oli täyttä sähköpostisotaa, jossa lentelivät piilovittuilun kootut kukkaset rakennusprojektin edustajan kanssa (joka veti peliin kaikki ässät hihastaan, mm. työturvallisuuslain kohdat wc-tilojen tarpeesta yms). Harmi kyllä, päivä päättyi täystyrmäykseen. Esimies, jonka lisäsimme jakeluun, torppasi toiveemme wc-tiloista – vesipiste viemäreineen kyllä on ok, miksi ei sitten wc? Tietohallinto ei esimiehen mukaan wc:tä tarvitse. Olemme ilmeisesti robotteja, jotka käyvät kiltisti aamulla kotona kusella ja paskalla ja sitten 8-9 tunnin kuluttua kotiin palattuaan karmeassa kusihädässä loppupäivän kiemurreltuaan virtsaavat päivän aikana kerätyt ylimääräiset nesteet pönttöön - paskahan on jo siinä vaiheessa jumittunut putkeen ja loppupäivän ummetuspierettää. Tottahan minä siihen yhteisissä vessoissa ramppaamiseen taas totun...Eniten tuossa kuitenkin harmitti se, että esimies, jonka pitäisi (mielestäni) toimia työntekijöidensä tukena, torppasi perustellut vaatimukset, eikä puolustanut vaatimuksiamme, kuten mm. hygieniasyyt, ramppaammehan päivät pitkän sairaalassa keräämässä viruksia - tosin saamme anelun jälkeen ja armosta kuulemma käsienpesupisteen, joten se siitäkin argumentista.

Johtajuus on toki varmasti hankalaa pykäläviidakoiden keskellä, mutta olisi sitä voinut silti yrittää alaisetkin ottaa huomioon. Sitä itse olen harjoitellut lähinnä virtuaalimaailmassa, pelaten Traviania, tuota kyläpelien saksalaista opinnäytettä. Johdan tällä hetkellä yhdellä suomi-serverillä liittoa, jonka nimi sattuu olemaan WC. Vaimon mielestä oli ihan höhlää perustaa tuon niminen liitto ja viljellä vessahuumoria, mutta Travian onkin höhlä peli, jota WC:n virallinen pitkä (aloitus)nimi ”world conquerors” vielä korosti. Tärkeintä pelissä on kuitenkin aina liitto(uma), jota tässä tapauksessa siis johdan yhdessä parin muun kaverin kanssa. Miten siis johtajuus pelissä eroaa oikean elämän esimieheni toiminnasta? Pelissä johtajuuteni on esimerkin näyttämistä ja osallistumista. Se on avointa tiedotusta niistä asioista, jotka vaikuttavat ”alaisteni” toimintaan. Se on yhteistyöhön rohkaisemista ja auttamista, vaikka ei aina osaisikaan. Ei tarvitse olla mikään kaikkitietävä jumala, vaan johtaa luottamusta herättävällä tavalla. Johtaminen on alaisteni tukemista.

Pidän valtavasti työstäni. Voin jopa sanoa rakastavani sitä. Olen hyvä työssäni. Minulla on aivan upeat kollegat – ainakin ne lähimmät kaksi. Muodostamme hyvän, toisia tukevan tiimin. Olemme riittävän ahkeria ja tarpeeksi oppimishaluisia kehittääksemme toimintaa aina vaan entistä paremmaksi. Töissä ei ole tarkoitus kärsiä, mutta ei toisaalta pelkästään viihtyäkään. Olen ollut nykyisessä työssäni jo sen verran pitkään – 10,5 vuotta – että välillä on hetkiä, jolloin mietin, meneekö se jopa muun elämän edelle ja hetkiä, jolloin mietin, että voisin lyödä hanskat tiskiin, jos asiat eivät parane.

Aina ei ole niin ruusuista, tietenkään, ja silloin heräävät aggressiivisemmat ajatukset siitä, kuinka me ihmiset vietämme suurimman osan elämästä jonkun palveluksessa, emmekä tee asioita, joita haluaisimme. Pystyn vaikuttamaan työhöni, työrytmiini ja sen sisältöön melko paljon, mutta tietenkään en voi valita koko ajan vain niitä mukavia työtehtäviä. Lisäksi välillä mietin, että uurastanko aivan turhaan. Mitä järkeä kaikessa tekemässäni on? Tämmöisinä päivinä, kun joudun käymään sähköpostin välityksellä sotaa WC-tilojen säilyttämisestä, mietin, että olen joko turhamainen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti tai vastavuoroisesti byrokratian pelinappula, jonka perustelluilla toiveilla ja työssä jaksamista edesauttavilla toimilla ei ole byrokratian rattaissa paskankaan väliä. "Koska tämä on soten linjaus."

Minä koitan töissäkin tavallaan johtaa, niin itseäni kuin kollegoitani, hyvällä esimerkillä, vaikka minulla ei olisikaan ”valtaa” – arvovaltaa tietysti voi saavuttaa toisten silmissä, mutta se on ansaittava pitkällä aikajänteellä. Pelin puolella, joka kestää aina korkeintaan sen vajaan vuoden kerrallaan, mietin sitten ”alaisiani” ja totean, että mitä minulla on heille annettavaa.  En voi rakentaa mitään hirveän pitkäjänteistä, mutta toisaalta voin yrittää antaa heille pelikokemukseni mukanaan tuoman panoksen.  Pitäisikö heidän kunnioittaa minua? Ei. Pitäisikö heidän kuunnella minua? Toivon, että kuuntelisivat, mutta vastaan siihenkin ei, koska tärkeämpää olisi ajatella omilla aivoillaan ja toimia liiton edun mukaisesti  - koska Travianissa, kuten työyhteisöissäkin, pärjää parhaiten tiimityöllä, yhteiseen hiileen puhaltamalla. Aina etu ei ole se, että tottelee sokeasti johtajaa, varsinkin jos johtaja on väärässä.

Travianissa vallitsee vahvaan anonyymiteettiin ja yksilönvapauteen perustuva systeemi, jonka seurauksena koko maailman/servun laajuinen toiminta lähentelee anarkiaa. Siksi monet tuntuvat hakevan siellä(kin) vahvaa johtajaa, joka liidaa tavoitteellisesti tähtäimessä voitto tai ainakin onnistunut taistelu serverin voitosta. Välillä vaan hämärtyy se, mikä on vahvuutta. En ole diktaattori, enkä sellainen osaisi olla. Huumorintajuton, kuiva ja asiallisesti liittoa eteenpäin vievä johtaja, mutta tarpeen tullen estottomasti irroitteleva sanataiteilija saatan olla. Välillä olen ajatellut, että tuhlaanko kapasiteettiani kirjoittajana ja ajattelijana tuon hölmön pelin parissa. Olen nysvännyt pelin parissa enemmän ja vähemmän jo seitsemän vuoden ajan. Olen nähnyt ja kokenut monenlaista, hienoja voittoja ja (hetken) kirveleviä tappioita, tylsiä kesken jääneitä yrityksiä ja erakoitumista. Travian on parhaimmillaan liittopelissä, kun syntyy erilaisten ihmisten yhteistyöllä koottu porukka, joka taistelee yhdessä; huonoimmillaan se on vaan todella tylsä ja yksinäinen kylänrakennus/sotapeli.

Travianissa johtaminen ja pelaaminen antaa minulle vastapainoa muulle elämälle, johon ovat viime aikoina kuuluneet mm. lapsen psykiatrinen osastojakso ja siihen liittyvät vakavat keskustelut perheemme alkuvaiheista. Harrastuksen ja kodin välissä on sitten työ, jossa pääsen toteuttamaan itseäni ja käyttämään taitojani yhteiskunnan ja perheeni materiaalisen hyvinvoinnin hyväksi. Kaikkien soisi tukevan toisiaan tai siis ainakin eri osa-alueiden antavan voimaa käydä jonkun toisen osa-alueen haasteiden kimppuun. Niin hölmöltä kuin se voi kuulostaa, pelissä kootut onnistumiset voivat antaa mukavan vastapainon myötä jaksamista kodin haasteisiin, ja kotona koetut haasteet lieventyä töissä koettujen haasteiden selvittämisen jälkeen, kun usko itseen, omaan osaamiseen ja tärkeyteen vahvistuu. Kotonakin on ollut aivan mahtavia hetkiä ja lasten ilo on tarttunut minuunkin yhteisissä pihaleikeissä, kuten kymmenen tikkua laudalla tai poliisi ja rosvo sekä yhteiset uintikerrat mökillä. Kaikki nuo yhteiset riemunhetket antavat suunnatonta iloa kestää ja sietää elämän varjopuolia eri osa-alueilla.

Nyt on iltapala-aika. Jos lähtis itse vessaan ja lukis vähän Märta Tikkasta samalla, kun kakkaan. Huomenna töissä samat vanhat haasteet ja sopivasti vessassa meditoimista/istumista (vielä kun se vessa meillä on). Iltapäivällä piirakkapäivän antimet, josta huolehtivat vanhempani. Arkista ja mukavaa elämää, johon kuuluu sopivasti peliä, riittävästi musiikkia, tarpeeksi lukemista, paljon töitä, ihanasti perhe-elämää sekä sopivasti unta. WC-taistelua lupaan jatkaa siihen saakka, kuin mahdollista – sekä töissä että pelissä :)

PS. Dun-Delionin ”Yleiset käymälät” ois ollut tähän kirjoitukseen sopiva biisi, mutta eihän sitä juutuubista löytynyt. Ne ketkä tietää, laulakaa mukana: ”Yleiset käymälät mua harmittaa, kun ei saa rauhassa ulostaa!”

PS2. Johtamisesta tuli mieleen Peaky Blinders, joka on loistosarja upeilla näyttelijöillä mieltä kutkuttavassa miljöössä. Kyseessä on brittisarja, joka Boardwalk Empiren jenkkimeiningin jälkeen tuntuu todella raikkaalta - ja mikä tärkeintä, aidolta ja koskettavalta, huolimatta välillä aika rankastakin sisällöstä. Suosittelen lämpimästi!