Kolmiulotteista vittuilua ja upeat sankarittaret

Kävin katsomassa rakkaan vaimoni – juu-u, vihittyjä ollaan taas, jälleen kerran :) – kanssa 3D-elokuvanäytöksen paikallisessa teatterikompleksissa. Olisin valinnut 2D-version, siis oikean elokuvan eikä mitään keinotekoista ”tulee lähemmäksi” -paskaa, mutta kun näytäntöjä ei enää toisella viikolla ihmisten aikoihin ollut, niin oli tyydyttävä lapsiperheen vapaaillan ratoksi kolmiulotteiseen vittuiluun. Syy oli kiinnostava ”Mad Max: Fury Road”, uusi Mad Max 30 vuoden tauon jälkeen ja vieläpä George Milleriltä eli sarjan luoneelta heebolta. Sääli, ettei paljon parjattu (myös minun osaltani, saatanan antisemitisti-kiihkoilija) ”oikea Mad Max” Mel Gibson näytellyt leffassa jotain cameo-roolia, mutta ehkä se olisi vienyt huomion itse asialta, joka oli upea re-visit (en sanoisi re-makeksi, koska tämä oli ihan oma teoksensa, kaikin puolin) Mad Maxin maailmaan. Toki tässäkin leffassa oli Mad Max, mutta hieman vähemmän keskeisessä roolissa elokuvan sisällön kannalta. Tai en minä tiedä – ehkä Maxin ”ulkopuolisuus” oli tärkeä osa tarinan viehätystä. En ota nyt kantaa siihen, miten paljon Asfalttisoturin eli Mad Max II:n fiilistä oltiin mukaan haettu, koska en ole nähnyt kyseistä filkkaa moneen kymmeneen vuoteen. En ole myöskään mikään vannoutunut Mad Max –fani ja esimerkiksi huonoksi haukutun Mad Max III:n sisällöstä en muista mitään muuta kuin pantapäisen Tina Turnerin. Ja varmaan senkin siksi, että sillä oli se musavideokin leffan saralta siihen aikaan. 

No, ei muuta ko 3D-lasit päähän ja nenänvarttahan ne vaan painoi. Vaimo katteli leffan pidellen sormilla laseja tietyssä asennossa, kun kuulemma oikeiden silmälasien kanssa ne on vielä vittumaisemmat. Mutta eihän tuo kauheasti valittanut, minun kitinä vissiin riitti. Muutamaan otteeseen oli vaan pakko ottaa ne häkkyrät pois ja vähän kalibroida uudelleen näkökenttää. Nyt oltiin kuitenkin optimietäisyyksillä valkokankaasta eli kuudennella penkkirivillä ja sen keskellä. Lisäksi leffassa oli kiitettävän vähän pimeäkohtauksia, jotka 3D:ssä ovat helvettiä. Aiemmin vannoin viimeisimmän Apinoiden Planeetta –leffan 3D:nä kärsittyäni ja siirryttyäni elokuvan aikana pariin otteeseen etsimään optimaalisempaa katselupaikkaa (entäs jos teatteri on täysi, mitä sitten, pitääkö sieltä kävellä ulos ja kiroilla äänekkäästi, että rahat takaisin, saatana!), että ei enää ikinä, mutta niin se vaan taas tuli yksi päätös elämässä rikottua. Vannomatta paras! 3D oli kuitenkin tällä kertaa ominaisuus, joka ei lopulta edes vituttanut niin paljon, kuin etukäteen pelkäsin. Mutta oliko siitä mitään hyötyä? Ei, ei sitten tippaakaan. En ymmärrä, miten elokuvateatterit ja elokuvavalmistajat kehtaavat rahastaa tuolla 3D-paskalla – nehän ovat kalliimpiakin katsojille (ja varmaan tekijöillekin) kuin 2D-elokuvat. Kiillotettu paska on yhä paskaa – 3D ei huonoa elokuvaa pelasta (mutta voi pilata elokuvanautinnon katsojalta, imo). Onneksi Mad Max: Fury Road oli niin hyvä, että edes 3D-suhmurointi ei pilannut elokuvanautintoa.

Vaimokin tykkäsi. Mentiin siis naimisiin uudestaan ja kyllähän se hyvältä tuntui. Järkeä oli mukana ehkä hitusen enemmän päätöksessä kuin eka kerran vihkiytyessämme viime vuosituhannella, mutta ilman sydäntä emme olisi valoja uusineet. Tällä kertaa emme vannoneet avioliiton kestävän ”kunnes kuolema meidät erottaa”, mutta en pitäisi sitä näillä näkymin yhtään mahdottomana. Se oli myös yksi järkisyiden peruste: Meillä on yhteinen koti ja kolme yhteistä lasta, eikä elämä ole ollut tai tule olemaan mitään ruusuilla tanssimista millään mittarilla - myöskään taloudellisesti, varsinkaan, jos toinen vaikka delaa, joten avioliitto oli myös järkiratkaisu. Onnen määrä oli kuitenkin henkilökohtaisesti valtava, kun avioliitto uudestaan solmittiin eikä se ollut sellaista huumaavaa onnea, kuten joskus muinoin, vaan sellaista rauhaa antavaa hyvää tunnetta siitä, että tämä on oikein. Aivan kuten kaksiulotteisuus elokuvissa. 

[Seuraa spoilereita] Mad Max: Fury Roadissa dystopia kohtaa vauhdikkaan paon ja takaa-ajon. Maailma on romahtanut. Bensiini ja vesi ovat kortilla ja äidinmaito omituinen ylellisyystarvike. Epämuodostumat ja säteilysairaudet vaivaavat ja kaikki on hiekan peitossa ja suolan hapattamaa. Omituiset tyrannit hallitsevat mielivaltaisesti ja seuraajat ovat hieman yksinkertaisia fundamentalistisotureita, sotapoikia, joille kunniallinen kuolema taistelussa on tavoiteltavin asia elämässä. Tähän pätsiin heitetään sitten entinen poliisi (vai mainitaankohan tätä edes koko elokuvassa?), perheensä menettänyt Max, joka joutuu yhden sotapojan ”veripussiksi”. Verenluovutuksen ohessa Max toimii auton keulakoristeena, kun takaa-ajo alkaa. Sotapojastakin kuoriutuu elokuvan aikana yhteisen retkueen jäsen ja näin pari miestäkin hyväksytään osaksi pakenevaa joukkiota, joka siis muuten koostuu naisista.

Pakoon rientää tärkeään asemaan tyrannin alaisuudessa – sotarekan kuljettajaksi – noussut Furiosa, jonka kasvoilta voi lukea elokuvan aikana paljon tuskaa, mutta myös määrätietoisuutta ja lämpöäkin. Maxin kasvoilta voi lukea lähinnä jäänteitä kaikesta menneestä, koska aluksi vain eloonjääminen kiinnostaa. Mennyt kummittelee ja tietyllä tavalla ohjaa myös Maxin valintoja. Furiosa ja muut elokuvan naiset – niin pakomatkalla mukana olevat ”palkintokaunottaret” kuin myöhemmin kohdattava ”muinaisten äitien” jäljellä oleva joukkio – muistuttavat Maxille, että taistella kannattaa myös toisten puolesta. Keitä ne on ne sankarittaret, elokuvan sankarinaiset – no heitä ovat mielestäni juurikin nuo muinaiset äidit, jotka ovat pitäneet puoliaan ja koittaneet selviytyä toivoa elätellen (mm. ne tärkeät siemenet), vaikka vihreä maa on mennyttä. Furiosan löydettyä heidät Max ohjaa ehdotuksellaan koko porukan vielä kohti yhteistä tavoitetta. Ihan kaikkea spoilaamatta (ja vaikka mitä sanoisi, niin kyllä elokuva pitää nähdä, ennen kuin sen mielipuolisen meiningin voi tajuta) summa summarum: Noin niin kuin Hollywood-jättibudjetti-action-pläjäykseksi mahottoman hieno ja monisyinen elokuva. Viihdytti, jänskätytti, pani ajattelemaan. Ei vituttanut.