Takaisin sorvin ääreen

Lomaluovuus ei sitten koskaan päässyt valloilleen – olen ehkä liian levoton pysähtymään. Nukuin kyllä kesällä riittävästi, varmasti reilut kahdeksan tuntia joka yö. Unia tuli nähtyä ja niiden kautta prosessoitua jo tulevaa syksyäkin, lähinnä työpuolella. Sehän se tässä lomanpäättymisessä onkin jännittävintä: Miten pääsen taas työrytmiin? Onko minulla odottamassa siellä läjä ikäviä – minulle jätettyjä – hommia? Muistanko enää salasanojakaan? Huolet ovat yleensä turhia. Mukavaan työhön on kiva palata. Työkaverini ovat parhaita. Meillä on hyvä ilmastointi. Sitä tullaan tarvitsemaan tulevallakin helleviikolla. Ainoa mikä lievästi töihin menossa ahistaa on rytminvaihdos; Olen noin 2-3 tuntia työrytmistä myöhäisemmässä. Varmaan eka viikko menee sumussa, toisella toivottavasti jo helpottaa. Vähän skidien puolestakin jänskättää: Kutosluokka, toka luokka ja eskari alkavat. Enemmän tosin rytmiin pääseminen heilläkin, mutta eiköhän se siitä.

Loman aiemmista hetkistä olen vähän kertonutkin aiemmissa jutuissani, mutta summaisinkohan vielä loppulomankin. Sen aikana pääsin irti ainakin työminästä. Taisin nähdä yhtenä ainoana yönä unta ystävästäni, joka on työkaverini (ja jota en muuten lomani aikana tavannut), mutta muuten en oikeastaan töihin liittyviä asioita miettinyt. Vähän toki hätkähdin lehdissä huomaamaani kirjoittelua siitä, jääkö tänne erikoissairaanhoitoa tulevassa Sote-uudistuksessa, koska sen loppuminen voisi johtaa aikanaan myös oman työni loppumiseen. Toisaalta en ajatellut siihen liittyen niinkään omaa persettäni, vaan yleensä ottaen syrjäseutujen palvelujen karsimista. Olemme jo riittävän korvessa, mutta jos täältä pitää lähteä vaikkapa synnyttämään Ouluun, niin alkaa kyllä kuulostaa siltä, että täältä halutaan häätää loputkin nuoret veks (erikoissairaanhoidon loppumisella olisi kuitenkin sekä palveluiden että moninaisten työpaikkojen häviämisen puolesta kurjistava vaikutus). 

Viimeisten lomaviikkojen parhaita juttuja olivat ihan tavalliset leppoisat päivät, mutta myös esimerkiksi pojan synttärit, jolloin perhettä ja lähisukua kokoontui saman katon alle. Samaten wanhan kamun mökillä käynti poikaporukalla oli nastaa, paljon nastempaa kuin olin etukäteen ajatellut, ja kun lapsien kanssa siel mökkeiltiin, niin vietettiin sitten vielä mökiltä palattuamme aikuisten kesken oma wanhojen veljien ilta kaupungilla. Jorattiin niin maan perkeleesti ja oli tosi hauskaa, vaikka juteltiin myös vakavampia asioita, kuten wanhoille ystävyksille sopii. Edes lievä asfaltti-ihottuma otsalohkossa ei masentanut, kun oli ollut niin kiva ilta KAAn kaa. Meidän omalla mökilläkin oli mukava loman aikana muutamia kertoja käydä ja uitua tuli sielläkin tänä kesänä varmaan enemmän kuin monena aikaisempana yhteensä. Lasten kanssa on sit kotosalla oltu pollaa ja rollaa ja muita leikkejä, juostu hikipäissään niin, että välillä on jalat olleet kipeinä niin, että on tuntenut kuntoilleensa lähes puolivahingossa. Lomaillat taasen ovat menneet katsellessa kullan kanssa hyviä sarjoja kuten Weeds. Mukavata on siis ollut, noin niin kuin päällimmäisin puolin ainakin ja mitään negatiivista en jaksa menneestä kuukaudesta muistella. 

Sen sijaan maailmalla on rytmihäiriö. Toisaalta viralliset tilastot kertovat, että elämme rauhan aikaa verrattuna menneisiin vuosisatoihin. Toisaalta Gazassa on kuollut viimeisten viikkojen aikana jo 1600 ihmistä ja loukkaantunut 9000, mukana satoja ja taas satoja lapsia. Ukrainassa paukuttavat separatistit Venäjän tuella ja suuremmankin itä-invaasion uhka on olemassa. Keski-Afrikassa paukkuu monellakin taholla. Koitan olla ottamatta puolia missään konfliktissa, mutta ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen on mieleen hiipinyt ajatus jopa siitä, että mitäs jos joutuisimme itse sodan keskelle. Siksi on syytä ottaa kantaa, mutta kuten olen kirjoittanut aiemminkin, epäilen, että barrikaadeille lähtö minkään asian puolesta – tai mitään vastaan – ei ole enää oma vaikutuskeinoni. Voin kuitenkin isänä kuvitella, millainen hätä ja huoli sodan keskellä joutuneilla perheillä on – eritoten lapsien puolesta. Katsoin tässä yhtenä iltana sinänsä typerän ja turhan elokuvan World War Z, jossa mentiin toiminta edellä, himmeän ajatuksen seuratessa perässä. Mieleen jäi kuitenkin vain se, että leffan päähenkilö toimi vain ja ainoastaan perheensä hyväksi (tai no, siinä sivussa auttoi myös yhtä, joka lähti maailmanpelastusmessiin), vaikka vieressä tippui muita ihmisiä kuin kärpäsiä. Ymmärsin sen täysin, isänä. Siksi otan aina heikoimpien, siviilien ja eritoten lasten kannan, kun aletaan etsiä syyllisiä ja tuomitsemaan konfliktien osapuolia. 

Silti juon hiilihapotettua vettä, jonka on tuottanut Israelin miehitetyillä alueilla toimiva firma. Oma mukavuudenhaluni on siis ylittänyt boikotoimisen halun. En tiiä sitten, olisiko kaupasta ostettava Coca-Cola Companyn vissy (ja limut) sen parempi vaihtoehto – USA:han ne kaikki Israelin vastaiset painostustoimenpiteet aina loppupeleissä YK:ssa torppaa. Ja tämä boikotoimisasia on kuitenkin enemmän symbolinen asia yksilön kannalta, vaikka toki myös erittäin tarpeellinen isossa mittakaavassa. Suomen valtio voisi esimerkiksi viimeinkin lopettaa sen perkeleen asekaupan Israeliin, ei meidän niin rahanahneita ja välinpitämättömiä pitäisi kuitenkaan olla.