Tekstiä päivitetty viimeksi 5.11.2010 vastaamaan tilannettamme, joka elää ja muuttuu...tämän jälkeen tekstiä ei ole tarkoitus enää muokata.
VAROITUS! Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia allekirjoittaneen elämästä. Jos siis et ole valmis sulattamaan sitä, mitä kulissien takana tapahtuu, vaan haluat elää illuusiossa, joka voi syntyä vaikkapa kotonamme sopivaan aikaan vierailemalla, niin älä vaan vahingossakaan lue pidemmälle. Tämä varoitus on tarkoitettu myös konservatiisivia, uskonnollisia tai muuten vaan suvaitsemattomia arvoja omaaville henkilöille. Ottakaa iisisti vanhukset, vanhemmat, huolehtijat - jos olisin tekemässä rikoksia, väkivaltaa tai muuta tuhoavaa, niin en siitä blogissani (todennäköisesti) kertoisi. Tämä tarina kertoo rakkaudesta...mutta nyt myös erosta.
Ylen Homoillan jälkimainingit senkun jatkuvat - myös meikäläisen blogissa. Toisen osan sain katseltua loppuun vasta eilen illalla ja yksi teema kohosi omassa mielessä ylitse muiden: häpeä/peittely/kaappihomous ja kaapista tulemisen vaikeus. Toinen tunti huipentui homoliittoja vastustavan piispan äänestäessä "kyllä" kysymykseen "onko meissä kaikissa heteroissa vähän homoa ja kaikissa homoissa vähän heteroa?". Sen jälkeen oli kiva katsella kiemurtelevaa kirkonisää, kun häneltä tivattiin, miksi vastasi, miten vastasi. Selvä kaappihomo :)
Aihe on kuitenkin myös laajemmalti ajateltuna - ja minulle henkilökohtaisesti - koskettava. On hirveätä, että ihmisten pitää peitellä heille luonnollisia asioita ja rakkautta, eivätkä he voi puhua asiasta esimerkiksi lähipiirilleen tuomitsemisen pelossa (joka voi olla myös aiheetonta). Yhteiskunta on kumminkin todella rajoittunut asenteissaan ja hyväksyy vain tietynlaista käytöstä, tietynlaisia suhteita, tietynlaisia elämäntapoja. Kulttuurimme on - kuten yksi homoillankin keskustelijoista osuvasti totesi - "heteronormatiivinen", ihan koulua, kotia, urheilupiirejä ja instituutioita myöten.
Se, miksi minua asia koskettaa, on oma erikoinen ihmissuhdetilanteeni. En tiedä, lukeeko tätä blogia läheiset ihmiset, kun en ole tätä päivittänytkään aikoihin, ennen viime päiviä, mutta jotenkin homoillan seuraaminen vahvisti ajatuksiani: Minullakaan ei ole mitään hävettävää omassa elämässäni, omissa ihmissuhteissani, joten voin aivan hyvin avata oman kaappini ovea. Ei, en ole homo. Hahaa, petyittekö :) Ja ei, en ole myöskään bi-seksuaali, transseksuaali tai mitään muutakaan - ihan vaan tylsästi hetero. Sen sijaan parisuhdemielessä elämme vaimoni kanssa erikoisemmin kuin ehkä valtaväestö. Asumme yhdessä, elämme yhdessä, olemme ystäviä ja kasvatuskumppaneita. Parisuhdetta meillä ei kuitenkaan enää ole.
Vaimoni rakkauskäsityksestä saatte kysyä häneltä, mutta osaksi siihen liittyen minä olen menneiden kuukausien aikana saanut ihmissuhteen, joka on minulle se tärkein, kun puhutaan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta (ja tämä ei ollut homovastainen kommentti ;D). Sitä ei ole julki tuotu vielä julki edes koko lähipiirille, koska asia on vaikea ja varsinkin vaimollani on ollut ihan riittävästi huolia, murheita ja masennusta omien ihmissuhdeasioidensa vatvomisessa (toki myös minun ja hänen välisensä suhde on pohdituttanut, kovastikin). Vaimollani ei ole tällä hetkellä samanlaista suhdetta, mutta hänelläkin on ollut. Emme siis ole pettäneet toisiamme, koska olemme avoimesti puhuneet asioista ja keskenämme säilyttäneet luottamuksen. Vaimoni oli itse asiassa omalta osaltaan saattamassa minua ja rakastani yhteen, mutta ei ehkä itsekään arvannut, miten syväksi suhteeni rakkaani kanssa etenisi ja millaisen ajatusmaailmankin muutoksen se minussa aiheuttaa...
Tilanne on nyt se, että aikanaan eroamme mitä todennäköisimmin myös avioliitosta (vielä ei ole hakemusta tehty käräjäoikeuteen, jonka jälkeen alkaa vasta harkinta-aika...), koska oma rakkauskäsitykseni ja tärkeä ihmissuhteeni ei ole samanlainen kuin vaimoni käsitykset ja olen lisäksi pohtinut syvällisesti sitä, mitä elämältäni haluan. Olen nähnyt siintävän mahdollisuuden, että parisuhde, perhe-elämä ja elämä ylipäätään, olisi erilaista, toimivampaa, täyteläisempää, tasa-arvoisempaa ja onnellisempaa. Se ei vähennä tai mitätöi vaimoni kanssa vietettyjä vuosia - mutta tulevaisuus on eri asia, se alkaa nyt, ja sen rakennuspalikat olen pyytänyt saada järjestellä uusiksi, vaikkakaan "pyytämiseltä" se ei varmasti vaimostani ole kuulostanut...
Asumuseroa ja muita tulevia asumisjärjestelyjä on suunniteltu, mutta olemme päättäneet vaimoni kanssa elää siihen saakka yhdessä, kunnes hän onnistuu hankkimaan asunnon - ja tämä on asia, jolle emme ole lyöneet eräpäivää. Radikaaleja tai äkkinäisiä muutoksia arkeemme ei ole siis luvassa, koska haluamme myös suojella lapsiamme äkkinäisiltä, repiviltä ratkaisuilta. Elämäämme kuuluvat siis yhä päivittäin koulu, päiväkoti, yliopisto, työ, isovanhemmat, arki. Vaimoni käy lisäksi terapiassa ja viettää paljon aikaa ystäviensä luona. Minä yritän raapia aikaa rakkaani kanssa aina sieltä, mistä sitä on mahdollista raapia, huomioonottaen, että minä olen päävastuullinen pojistani ja rakkaallanikin on lapsia...
Lapsemme ovat tavanneet aikanaan vaimoni rakkaan hänen ollessaan suhteessa, vaimoni läheisiä miespuolisia ystäviä - ja myös oman rakkaani. Lapsille asiat on esitetty luonnollisina, osana elämää, mutta kuitenkin myös vanhimmalle lapselle hieman lyhyesti selittäen aikuisten tykkäämisistä. Arjessamme toiset ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole juuri ollenkaan näkyneet. Tapaan rakastani useimmiten, kun lapset ovat nukkumassa. Aikaa ei ole paljon, mutta yhteys on tiivis, lämmin, avoin, syvä, hellä ja täynnä rakkautta. Emme kiirehdi, emme kurkottele mahdottomia, emme puhu konkreettisia yhteiselämästä tai muusta tiiviimmästä. Toki unelmia voi ja pitää olla, mutta ne ovat toistaiseksi olleet pieniä arjen unelmia - kunpa näkisimme useammin, kunpa voisimme nukkua yhdessä useammin. Ehkä joskus kuitenkin voi olla jotain enemmän, jopa yhteinen arki...
Kohtaamme rakkaani kanssa siis arjen reunalla ja sen on toistaiseksi riitettävä. On kuitenkin harmi, ettei asiasta ole voinut puhua avoimesti, koska emme ole olleet siihen valmiita, emme ole sitä ehkä myöskään halunneet tai sitten olemme pelänneet lähipiirimme reaktioita. Tilanne on kesken, koska vieläkin löytyy tärkeitä läheisiä ihmisiä, joille asiasta ei ole kerrottu tai ollaan vasta lähiaikoinan kertomassa. Vaimollani ei ole sinänsä tällä hetkellä mitään "hävettävää" asiassa, koska hän ei tällä hetkellä seurustele ja minä olen se, joka on muuttanut ajatustaan siitä, mitä parisuhteelta haluan. Ulkopuolisille suhteeni rakkaaseen on varmastikin monen mielestä ollut vain joku "sivusuhde" tai hän minun "rakastajattareni". Nuo määrittelyt ovat kuitenkin harhaanjohtavia. Minulla on yksi rakastettu, sydämeni valittu, ihanainen. Elämä soljuu eteenpäin päivä kerrallaan ja nautin jokaisesta, koska saan rakastaa ja olla rakastettu. Siinä ei ole mitään väärää tai hävettävää, eikä minun vastuullani ole tehdä ketään muuta ihmistä onnelliseksi kuin itseni. Se voi kuulostaa itsekkäältä, mutta se on ainoa tapa, jolla kukaan voi rakastaa - ellei rakasta itseään, ei voi rakastaa toisia. Ja minä rakastan. Rakastan lapsiani, rakastan ihanaistani, rakastan vaimoanikin - ystävänä ja kanssavanhempana, mutta en siltikään halua elää enää näin. En halua pahaa kenellekään, joten toivon, että onnellisuuteni ei ole teidän - arvon satunnaiset blogini lukijat ja ehkä jopa lähipiirimme edustajat - mielestä väärin.
Lapsista saa ja pitää olla huolissaan. Heitä yritämme varjella ja kohdella oikein tilanteen muuttuessa. Heitä emme hylkää, missään tapauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti