Keskisormea muovisille pelleille

Pertti Kurikan Nimipäivien Euroviisujen Suomen karsinnan voitto  nosti taas esiin myös niitä vatipäitä, joiden elämä perustuu kuoreen ja joille mikä tahansa erilainen on sylettävää. Heille se, että PKN edustaa Suomea on hävetys ja nuo keharit ovat huonoja, likaisia ja omituisia otuksia. Näitä pintaliitokusipäitä on syytäkin halveksua myös julkisesti, vaikka olen jo törmännyt näihin ”ei kannata lähteä tälle tielle” –ankeuttajiin, joiden mielestä nämä KIUSAAJAT ja ahdasmieliset paskat pitäisi jättää kieriskelemään omissa visioissaan arjalaisen puhtaasta elämästä. Eikä vittu pidä! Julkista häpäisyä kehiin niin, että ovat saatana hiljaa.

Helvetin hienoa sen sijaan on, että tässä maassa asuu myös ihmisiä, joilla on rohkeutta ja avomielisyyttä sekä äänestää vaikkapa julkihomoa presidentiksi (Pekka Haavisto sai 2012 presidentinvaaleissa 1.077.425 ääntä ja vaikka se yli miljoona ääntä ei riittänyt valintaan, oli se upea saavutus monella tapaa) tai niinku nyt äänestää kehitysvammaisista tyypeistä kasattu punk-bändi Euroviisuihin. PKN:n pääsy Euroviisuihin (tai no, ensin semifinaaleihin) junnaavalla punk-biisillä osoittaa, että ihmisillä on tyylitajua: Näytettiin koko tyhjänpäiväiselle Euroviisuperinteelle keskisormea, jätettiin muoviset paskat valitsematta ja otettiin messiin räkäistä, aitoa punkkia esittävä porukka, joka ei hienostele ulkonäköään eikä musiikkiaan. Se on mitä on ja siinä on bändin omastakin mielestä nimenomaan asennetta. Jopa keskustalaista kunnallispolitiikkaa tekevä Sami Helle (bändin basisti) alleviivasi punkin olennaisuuden olevan asenteessa. Sen lisäksi sen lavalla oleminen ja faneille soittaminen on kuulemma tosi hauskaa. Kari Aalto (bändin laulaja-sanoittaja) toisti samaa ja on omalta osaltaan myös tietyllä tapaa bändin punk-asenteen ruumiillistuma; Hän on se, joka näyttää sekä oikeasti että sanoituksissaan keskisormea päättäjille ja holhousyhteiskunnallemme. Bändin säveltäjä-kitaristi-sanoittaja Pertti Kurikka on kans punk-musiikin suuri ystävä ja lempibändit lähinnä vanhaa suomi-punkkia. Rumpali Toni Välitalo vaikuttaa porukasta vähiten sanavalmiilta ja bändistä tehdyn dokkarin perusteella hän on myös jäbistä eniten ”lapsi”, mutta silti täysillä messissä.

Kaikkihan me jonkun lapsia ollaan, mutta toki eriasteiset kehitysvammat vaikuttavat siihen, että bändin jäseniä pidetään myös yhteiskunnan silmissä aikuisina lapsina, joilla ei ole samanlaisia oikeuksia, saati kaikkia velvollisuuksiakaan, kuin ”normaaleilla” aikuisilla. Silti tai siitä huolimatta bändin sanoma kolahtaa kaikkiin punkkareihin ja tämän kilpailun tuoman julkisuuden myötä myös suurempaan yleisöön. Ensimmäistä kertaa, kun kuulin PKN:n Euroviisu-biisin ”Aina mun pitää”, totesin sen olevan ihan helvetin monotoninen ja junnaavan tylsä. Live-versioissa siihen tulee selvää rosoa ja punkkia, minkä lisäksi biisi on lievän hekottelun - koska se on myös tosi hauska - ohessa muuttunut anthemiksi kaikille ”vammaisille” – oli syy sitten kehityshäiriössä, mielen tai ruumiin sairauksissa tai ihan arkensa kanssa kamppaileville syrjäytyneille tai muuten elämänsä haasteellisiksi kokeville. Eli kaikille? No, kokkarit ja pintaliitäjät (sekä euroviisufanit - mitä vittua nekin sitten oikein ovat) ovat asia erikseen, mutta kuten sanottua, nyt ovat heränneet myös suuri yleisö ja oli hauska lukea mm. siitä, että sateenkaariväkikin olisi näissä pippaloissa ottanut PKN:n suosikikseen.

Minulle PKN on ennen kaikkea punk-bändi ja näytän bändin mukana keskisormea koko Euroopalle, jos se saa heräämään kaikkia katsomaan muovisen kuoren taakse ja miettimään yhteiskuntamme arvoja. Ne eivät ole syrjäytyneiden tai yhteiskunnasta tieten tahtoen syrjäytettyjen kehitysvammaisten arvoja, vaikka olen ilokseni todennut, että tämäkin epäkohta on ilmeisesti kohentumassa. En seuraa erityisesti kehitysvammaisten asioita ja oma tietämyksenikin koostuu lähinnä työssäni nähdystä. Ainakin täällä Kajaanissa kehitysvammaisten hyvinvointiin on kuitenkin panostettu asianmukaisten, modernien tilojen myötä ja vanhoista pystyyn homehtuvista Kuusanmäen palvelukeskuksen laitosmaisista tiloista on päästy vuoden sisällä muuttamaan ympäri Kajaania erilaisiin uusiin tai remontoituihin, tilaviin ja ajanmukaisesti varusteltuisiin tiloihin, joissa korostetaan avoimuutta sulkemisen sijaan. Itse olen nähnyt kehitysvammaisia vain oman työni ohessa paikalla pyörivinä ”asiakkaina”, mutta kyllä minusta on aina monta kertaa miellyttävämpää olla hyväntuulisten kehareiden kuin mielenterveyspuolella zombieina kävelevien umpilääkittyjen mielenterveyspotilaiden joukossa (eikä minulla ole mitään hullujakaan vastaan :D). Kun atk-puolen edustajana paikalla olen, on yksikin tyyppi aina tietyssä asuntolatyyppisessä tilassa aina paikalla kertomassa omista laitteistaan ja kyselemässä kaikenlaista. En ole kokenut näiden ihmisten kärsivän muusta kuin siitä, että heitä ei kuunnella tarpeeksi, eikä heidän anneta päättää omista asioistaan. On hyvä, että yhteiskunta edes yrittää auttaa näitä ihmisiä pysymään kelkassa, koska ikävä kyllä heitä pidetään toisarvoisina ihmisinä markkinatalouden rattaissa. Toivon mukaan PKN auttaa nostamaan keskustelua pintaan myös muualla Euroopassa. Ja näyttää samalla vähän punk-asenteellista keskisormea kaikille ja pitää hauskaa lavalla :D

Huutoa

En pidä pikaviestinnästä tyyliin Facebook, mutta toisaalta olen blogissanikin juuttunut tiettyyn muotopuoleen; En osaa sanoa asioita, kuten ehkä joskus muinoin Känni-lehteä tehdessä tuli ulos syljettyä. On tiettyjä aiheita, joista ei tee mieli keskustella sivistyneesti, puhua kohteliaasti tai säilyttää poliittinen korrektius. En halua loukata ketään, mutta välillä sitä miettii, miten voisi suoraan sanoa asioita ilman häpeää, ilman tarvetta säilyttää ”häpyä”, törkeästi tiivistäen kritiikin kärjen lyhyesti ja ytimekkäästi. Voi olla, että sillä tyylillä saa helposti vihamiehiä, mutta jos toinen vaihtoehto on olla hiljaa, niin pitääkö silti olla?

Ratkaisu on yksinkertainen: Hardcore-punk. Tämä hieno musiikin laji tunnetaan siitä, että asiat sanotaan nopeasti, kärjistetysti ja niin, että kuulijalle (tai tekstin lukijalle, koska tekstistä ei välttämättä muuten saa selvää) ei jää epäselväksi, mitä vastustetaan. Koska HC-punkissa vastustetaan. HC-punk on vihaista syystä; Maailmassa ON virheitä. Lisäksi HC-punk ei yritäkään löytää ratkaisua rakentavasta keskustelusta, vaan sen keinoja ovat mellakka, epäjärjestys ja kaaos.

Koitan siis koota ajatuksiani sellaisiin puolen minuutin – minuutin mittaisiin rykäisyihin, jotka huudetaan ilmoille. Ei selityksiä, ei lavertelua, vaan suoraa huutoa – ja mieluiten niin, että kuulija tai tässä tapauksessa lukija hermostuu ja on pakotettu ainakin ajattelemaan asiaa, josta biisissä/tekstissä huudetaan.

”Jeesustelija”

Jumala rakastaa kaikkia, sanot

Mutta vihaat homoja

Jumala loi meidät ihmiset omaksi kuvakseen, sanot

Mutta vääräuskoiset eivät ole sinulle ihmisiä

Jumala antaa syntisi anteeksi, sanot

Mutta synneistä suurin on uskontosi

Tekopyhä paska

Jeesustelija

”Uskovainen”

Luulet tietäväsi vastauksen kaikkeen

Sehän on kirjoitettua jumalan sanaa

Odotat pääseväsi taivaaseen

Sen on jumala sinulle luvannut uskostasi

Et hyväksy vaihtoehtoja

Ei tarvitse, jumala ohjaa

Et kykene ymmärtämään erilaisuutta

Se on mielestäsi syntiä

Pikkusieluisuus on sinulle hyve

Uskovainen idiootti

”Ahneus”

Mikään ei riitä

Kun ahne paska haalii omaisuutta itselleen

Luonto – tuhotaan jos siitä saa rahaa

Rakkaus – ei saa uhata omaisuuttasi

Ystävät – rahalla saa kaikkea

Sota – on tuottava bisnes

Köyhät – ovat turhia ihmisiä

Myötätunto – on toisinaan kannattavaa bisnestä

Kun valta vaihtuu

Tulemme hakemaan sinulta ainoan asian

Mitä et rahalla pysty lisää ostamaan

Aikasi on pian lopussa

”Kiusaaja”

Sulla on paha olla, mutta et voi sitä myöntää

Pitää säilyttää kasvot, olla kova ja pärjätä

Siispä ryhdyt kiusaamaan

Senkin sadistinen paska, kiusaaja

Ihmissaastaa, kiusaaja

Mielenvikainen rikollinen, kiusaaja

Kuolemasi olisi meille helpotus

Mutta sen sijaan tuhoat muut, kiusaaja

Tukehdu tuskaasi

”Syyllinen”

Käyt ohikulkijan kimppuun

Haukut vastaantulijaa

Hakkaat jonkun syyttömän

Syyllinen!

Pimeällä kujalla sinäkin voit kohdata voittajasi

Ja silloin saat tietää, miltä kaikista uhreistasi tuntui

”Lihaani”

Syön kasviksia

En halua syödä mitään tapettua

Miksi haluat vain raatoja mahaasi?

Miksi haukut valintojani?

Miksi tapettu elämä kiihottaa makunystyröitäsi?

Miksi minä en saa syödä mitä haluan ilman vittuiluasi?

Miksi vihaat eläimiä?

”Rasisti”

Pelkäät

Vihaat

Syljet

Kiihkoat

Hakkaat

Selität

Olet naurettava

Rasisti

Häpi Nyy Jiö, Madafaka!

Olen miettinyt tällaista puolijulkista itseruoskintaa viime päivät. Puolijulkista siksi, että no, blogini on julkinen, mutta toisaalta en mainosta useinkaan tekemisiäni. Enkä odota palautetta. Joskus sitä on tullut, vaemolta tai parhailta ystäviltä, joten saattaa olla, että joku näitä horinoita myös lukee. En koe kaipaavani päiväkirjamaista itsellistä terapiaistuntoa, koska mitä iloa siitä kenellekään olisi. Jaa mutta mitä iloa tästä blogistakaan kenellekään on. Ilo on suhteellista. Ilo on vähissä, jos vain ruoskii itseään ja käpertyy sisäänsä. Siksi kirjoitan tätä blogia, enkä salaisia päiväkirjoja. Joskus olen elämäkerran mahdollisuutta miettinyt, mutta ehkä se jää joillekin jälkipolville yhtenä kappaleena, jos joskus saan aikaiseksi sen kirjoittaa.

Viime viikonloppuna tuli sitten pantua aivosähköt sekaisin, aiheutettua alkoholilla blackout ja pantua pönttö niin sekaisin, että wanhalla menee hetki jos toinenkin toipua kyseisestä sessiosta. Sen lisäksi on tietysti Häpeä. Siitä kertoo lisää Eero ja Inkvisitio.

Viikonlopun känniä edelsi joululomailu ja tyttären harvinainen yökylävierailu. Oli mukavaa ja rankkaa yhtä aikaa. Lapsissa on tarkoitus, lapsissa on merkitys. Heitä kaitsin parhaani mukaan, kunnes oli aika heistä hetkeksi luopua, viedä tytär kotiin ja pienemmät poikaset mummolaan. Kaupan kautta kotiin ja ylivirittyneessä, mutta toisaalta erittäin voipuneessa olotilassa nautiskelin Iron Maiden –bissen ja Punk Pale Alen hyvän musiikin tahdissa ja olin innoissani, syöksyin matkaan. Kaupungilla Hospodan meininki oli kuitenkin tyypilliseen tapaan erittäin kuivaa ja ankeata – not my kinda place. Jos joskus olisin baarin perustanut, se ei olisi Hospodan kaltainen ankeuttaja, vaan iloinen, punk-henkinen paikka, jossa soisi hyvä musiikki ja jossa tarjoiltaisiin erilaisia hyviä oluita ilolla ja vaihdettaisiin tunnelmaa sen mukaan, mikä on fiilis. Eli ihana kakofonia, eikä mitään Hospodan pömpötystä, pirun kalliita ja liian kylmiä pullo-oluita tai ainoata kiinnostavaa hanaolutta, jota ei edes saa ostaa, koska se ”vaahtoaa liikaa” – so fucking what, vaahto myös laskee joskus, mutta kun on niin kiire kääriä ihmisten rahat kassaan, niin ei jouda sitä odottaa. Ehkä Hospoda vitutti vaan siksi, että tunsin olevani siellä niin yksin, siinä ankean keski-ikäisen ruskeuden keskellä. On mulla ehkä joskus (kerran) ollut siellä ihan kiva iltakin.

Ei muuta ku kattomaan, onko Kukossa taas sporttihelvetti päällä ja jotain hyvää IPAa, ja olihan siellä. Paitsi sitä hyvää IPAa, tai otin huonompaa, brittiläistä. Mut oli siellä yksi Gentseistä, tosin poskiontelotulehtunut väsy yksilö, joka oli lähdössä kotiin. Mutta silti, kiva oli istuskella ja jutustella. Onko Kukko sitten parempi kuin Hospoda, jota piti erikseen parjata. En tiiä, teki vaan mieli valittaa. Kukossakin, vaikka onkin ankea sporttibaari, on joskus enemmän fiilistä kuin pystyynkuolleessa Hospodassa. No, tulipa nyt kitistyä oikein kunnolla. Karistin semi-ankean Kukon pölyt pian jaloistani ja siirryin tapahtumapaikalle Kulmaan, joka on ainoa kunnon baari Kajaanissa seurata livekeikkaa. Balls oli joskus ihan ok siihen tarkoitukseen, mutta siellä tapahtuu turhan harvoin ja siellä on paskaa kaljaa. Ja lava on kökössä paikassa. Kulmassa se on paikassa, jossa kaikkialta voi sinne tiirailla, eikä se ole niin ahdas kuin Baron, jossa joskus olen myös kokenut epäoikeudenmukaista kohtelua pokelta. Mut joo, Kulmassa olin ja istuin pöytään, jossa oli tuttuja, joten hetken oli hyvä vaan istua ja seurustella. Siihen kun oiskin jättänyt ja lähtenyt kotiin, niin ois säästynyt rahanmenolta, känniltä ja vitutukselta.

Ei siinä mittään, hyvä meininki jatkui vielä ja good ol’ friend istahti viereen. Lisääkin tuttuja pölähti paikalle. Siinä vaiheessa tosin jo hamstrattiin good ol’ friendin kanssa juomia vähän turhan paljon ja tiheään, jotta vois rauhassa seurata keikkaa ja ei tarttis rynniä yleisömeren läpi. Kulmassa on yllättävän hyvä olutvalikoima, jos ottaa huomioon, että siellä on ehkä kymmentä olutlaatua. Keskitytty siis olennaiseen, hyvä. Mutta pitikö niitä juomia kantaa sieltä kaksin käsin. Piti vissiin. Keikkakin alkoi vaikuttaa mölinältä, kun sitä kuunteli kännifiltterin läpi. Sit mie en muista mittään.

Heräsin kotoa omasta sängystä. No sepä hyvä. Hirveä olo. Aina yhtä kamalaa herätä, kun ei muista, miten on selvinnyt tähän pisteeseen. Kuka on joutunut kädestä pitäen taluttamaan, onko poke hermostunut ja nakannut pihalle, ovatko tuttavat ja kylänmiehet kattoneet, että tossa se Leinonen taas örveltää. Häpeä. Tietämättömyydestä ja harmista, sekä omasta että muiden puolesta. Omasta siksi, ettei pystynyt olemaan juomatta överisti. Rahat, maine, kunnia, terveys – kaikki mennyttä. Ainakin hetkellisesti elämä on pysähdyksissä. Makaan ja vaikerran.

Saan osakseni sääliä, huolta ja asianmukaista kettuilua. Ihmettelijät, joita ovat omat lapseni, eivät onneksi pane ranttaliksi, vaan päivän aikana on ohimeneviä onnen tunteita siitä, että minulla on niin ihania lapsia. Mutta minusta ei ole mihinkään. Kuulen myös, että minusta on huolehdittu yölläkin, mikä hävettää entisestään. Pitäisi kai ajatella, että on hyvä, että minusta on huolehdittu, mutta ajattelen oloissani vaan, että olen riesa ja painolasti ja hävetys, paskakasa.



Kun pienet pojat palaavat mummoloimasta, en haaveilekaan ylösnoususta. En pysty. Voin olla muutaman minuutin ylhäällä, sitten olo on jo järkyttävä. Vaakatasossa voin hengittää, kunhan muistan hengittää syvään ja tuska mahassa ja huimaus päässä ja yleinen myrkytystila antavat hetkeksi armoa, jolloin saatan jopa torkahtaa. Sitten, lisää koettelemuksia; vieraita. Hävettää. Haisen ja makaan. Suru-uutisiakin kantavat. Koitan lohduttaa, mutta onnistun vain läikyttämään kahvit pöydälle. En saa sanottua paljon mitään järkevää, mutta toivon, että osanottoni menee perille, vaikka mitäpä se lohduttaa. Suru on aina henkilökohtaista, vaikka sen jakaminen voikin helpottaa. Toivon, että se ei asianomaisella ole haudattuna, vaan kohdattuna, hyväksyttynä.

Maattuani koko päivän, saan illalla syötyä jotain ja jaksan jopa lukea vähän lapsille iltalukemistoa. Ensimmäinen kännistä selviämisen jälkeinen yö on helvettiä. Pyörin, nukun huonosti, näen omituisia unia, joita en välitä muistella. Pitää lähteä töihin ja viedä poika hoitoon. Istun kalpeana päiväkodin eteisessä ja välttelen keskustelua. Poikaakin väsyttää, joten voimme olla yhdessä väsyneitä, ”lomarytmissä”. Töissä istun zombiena ja kiitän, että keikkoja ei tule, eivätkä työkaverit ole paikalla vaan lomalla. En tajua mistään mitään, en jaksa mitään. Häsläilen jotain, välttelen pois lähtöä tiloistamme. Käyn kuitenkin ulkomaailmassa, syömässä pizzaa, loppupäivä pelastettu.

Seuraava yö taas samanlaista pyörimistä, outoja unia, yksi mukavakin, jonka muistan ja jolle jaksan hetken hymyillä. Vatsassa ontto olo, elimistö edelleen sekaisin, ei yhtään levännyt olo, väsyttää vaan koko ajan. Töissä joku huikkaa mulle, menen keskustelemaan ja tuntuu kuin katsoisin keskustelua ulkopuolelta ja mietin, näkeekö täti, etten ole edes paikalla. Koitan touhuta jotain, vaikka se on haastavaa. Olen yhä ihan pihalla. Iltapäivällä noudan tyttären taas kyläilemään. Syönnin jälkeen ulkoilemme mäenlaskun merkeissä ja ensi kertaa viikonlopun rientojen jälkeen tuntuu hyvältä. Armoton väsymys palaa illalla, menen suihkun kautta sänkyyn makaamaan ja silmät särkien näpyttelen kännykällä Traviania. Taas outoja unia, ehkä hitusen virkeämpi olo jo, kolmas työpäivä alkaa. Hulluna hommia, kiireinen päivä, suoriudun. Heikottaa, onneksi saamme mummulassa hyvää ruokaa.

Viikon normit katkaisee uuden vuoden aatto ja teatteri, jonka rakkaani järjestää mahdolliseksi. Amadeus on päänäyttelijöiden vaikuttavaa näytöstä, muuten hieman omituinen ja kylmäksi jättävä pukudraama. Viha, kateus, jumala, ilo, suru, musiikki, taide, kosketus. Teatterissa voi kokea hienoja tunnelmia ja päästä ikiaikaisiin tunnelmiin ihmiselon aallonharjoista kaivonpohjiin. Tunnen sisälläni hetkellisesti rauhaa ja totean, että aivosähkötkin alkavat ehkä korjaantua. En silti halua tavata ihmisiä, en kohdata muita kuin lähimmäisiäni. Ja itseni. Totean, että ainakaan masennukseen ei kannata alkaa ryyppäämään, koska pelkästä kertaryyppäämisestäkin voi kehittää itselleen näin masentavan ajanjakson. Ja masennustaanhan voi tunnetusti syventää entisestään ryyppäämällä. Näin ollen, ei pidä ryypätä. Pitää nauttia hiljaa, hyvää ja harkiten, kaikesta vaarallisestakin nautinnosta. Ja pitää pitää huolta itsestään, aina.

Silti olen sitä mieltä, että on parasta mennä David Duchovnyn Californication-hahmo Hank Moodyn asenteella uuteen vuoteen ja todeta hullulle maailmalle keskisormi pystyssä: Madafaka! 

Sitäpaitsi Hank Moodykin tietää, mitkä ovat elämässä ainoat oikeasti tärkeät asiat: Skidi ja “babymama”. Minulla vähän sama, paitsi että skidit monikossa, potenssiin menevän huolilastin kera. Herra Moodykin muuten tietää, että itsestään olisi pidettävä huolta (vaikka se ei häneltä kovin hyvin aina onnistukaan), jotta voi olla muutakin kuin painolasti niille elämän tärkeille. Omia skidejä pitäis kaitsea vielä ainakin 12 vuotta, sittenhän ne kaikki ovat jo ”täysi-ikäisiä”. Voihan se tietysti olla, että se kaitseminen jatkuu vielä senkin jälkeen tai ainakin huolenpito.

Tuota huolenpitoa olen saanut miettiä menneen vuoden aikana paljonkin ja se jatkuu uutena vuonna. Poikasten kanssa olemme lastenpsykiatrian asiakkaita ja nuorimmaista olisi tarkoitus ”tutkiakin” niin, että hän olisi pois kotoa useita viikkoja, mikä aiheuttaa ainakin itselleni harmaita hiuksia. Eikö koti ole lapselle paras paikka? Tajuan sen, että häntä ei voi tutkia kunnolla, jos hän ei ole läsnä ja päästä lähelleen, totu siihen, että häntä ”tutkitaan”. Mutta kun… Hän on täällä onnellinen, iloinen ja turvassa. Pojan päiväkodissakin, joka on pieni ja intiimi ja koko perheelle pitkäaikainen tuttu, tuetaan lapsen yksilöllistä kasvua ja ymmärretään hänen ominaisuuksiaan; annetaan olla oma itsensä niin paljon kuin se on mahdollista, mutta samalla tuetaan toimimaan ryhmässä ja sovittujen sääntöjen mukaan. Eikö se olisi tässä vaiheessa paras paikka – muun arjen turvaverkoston ja tuttujen rutiinien lisäksi – hänen olla ja kasvaa, kunnes on aika siirtyä koulumaailmaan? Varsinkin kun koulupaikaksi on mietitty emoluokkaa, jossa lapsi saisi useamman aikuisen tukea päivittäin. Sinnekään ei tosin pääse, jos ei ole lastenpsykiatrian asiakas ja jotenkin tuntuu, että nyt ”tutkimus” on vähän niin kuin tarpeen paikan lunastamiseksi. Tämä on tietenkin vain oma ajatukseni, mutta jotenkin se vähän vaivaa mieltä.

Paljon puhutaan siitä, miten lapsen ”perusturva” voi järkkyä (tai ehkä silloin puhutaan ihan tosi pienistä lapsista, en minä tiedä…), mutta miten se tässä tapauksessa pojallamme järkkyisi, jos hänet pakotettaisiin meidän - isin ja pojalle ihan super-rakkaan äidin - toimesta, pois kotoa, vaikkakin vain väliaikaisesti. Entäs veljet, jotka ovat tärkeimpiä maailmassa ja isovanhemmat ja piirakkapäivä jajaja tuttu arki. Ei se ole sama asia käydä vierailulla, kuin elää sitä arkea. En siis oikein tiedä, mitä ajatella asiasta – en ole vielä yhtään varma siitä, että tämä ”tutkimusjakso” olisi enemmän hyväksi, vaikka toki pitkällä tähtäimellä se sitä voisi olla. Tajuan sen, että apua olisi hyvä saada ennen kuin tulee ongelmia. Ja päiväkodistahan alun perin pyyntö etsiä tukea ja saada apua tuli, joten kai heidänkin mielipidettään tulisi kuunnella (vaikka eivät he mitään lastenpsykiatrian tukea pojallemme pyytäneetkään vaan perheneuvolan ja perhekeskuksen, jonka psykologi sitten aikansa tutkittuaan totesi, että ehkä olisi hyvä ”lapsen oikeusturvan kannalta” päästä myös lastenpsykiatrian asiakkaaksi). Ei päiväkodille tosin ole vielä mahdollisesta tutkimusjaksosta edes kerrottu, koska eivät he asiaa päätä. Silti tuntuu, että päiväkodissa olisi vielä mahdollisuus jatkaa pitkäjänteistä valmistautumistyötä koulua varten, joka alkaa sitten ensi syksynä, eikä väkisin alkaa tekemään tutkimuksia ja rikkoa meidän ja lapsemme arkea. Asiaa käydään läpi lähiaikoina näiden lastenpsykiatrian ammattilaisten kanssa ja toivottavasti kysymyksiini vastataan ja pääsemme asiassa johonkin kaikkia tyydyttävään ratkaisuun.

Elämä on tietyllä tapaa vain pieni pyrähdys, vaikka siitä puhutaan polkuna, joka lavenee Tieksi, jota kuljemme ja jolla kohtaamme niin ylä- kuin alamäet. Onko elämällä sitten merkitystä tai onko siinä ylipäätään mitään järkeä, ja voiko suuremman hyvän edistämiseksi toimia vastoin sydäntään? Sellaisia asioita joudun kysymään niin poikani kuin itseni tapauksessa. Vaikka miten päin asiaa kääntelen, tuntuu, että minä olisin itse välillä enemmän hoidon tarpeessa kuin hän. Mutta eihän kaikki ole minusta kiinni (ja olen minäkin omat terapiani läpikäynyt, vaikka ehkä jonkun mielestä ne ovat vain olleet kevyttä jutustelua kunnon terapiaan verrattuna). Samoin minusta tuntuu, että poikani, jonka parasta nyt tietysti eri tavoin haetaan, ei ole useinkaan meidän perheestä se ”rikkinäisin” osa. Viime aikoina se on tuntunut olevan toinen pojistamme, välillä siinä määrin, että olo on täysin voimaton ja turhautunut, ja olisin viemässä häntä ennemmin jonnekin hoitoon, jos olisi pakko valita. Mutta ei ole pakko, enkä ketään meistä hoitoon halua (vaikka en esimerkiksi erilaisia terapiamahdollisuuksia tietenkään vastusta), vaan toivon, uskonkin, että meidän perhe, läheisten tuki ja rakkauden voima riittävät pitämään meistä jokaisen tyytyväisinä elämään, tai jopa onnellisina. Ikävä kyllä me vanhemmatkaan emme kuitenkaan ihan täysipäisiä ole, kumpikaan. En kuitenkaan halua vajota pessimismiin, vaan valan päivä päivältä uskoa siihen, että pärjäämme ja se riittää. Sitä paitsi olemme omasta mielestäni useimmiten onnellisia yhdessä, ja se on paljon se. Välillä elämä vaan on ihan perkeleen omituista, eikä mikään onni tunnu riittävän, kun jollain alkaa mennä huonosti.

Käännän siis katseeni taas siihen suuntaan, mistä voin löytää edes jonkunlaisia vastauksia: Itseeni. Minä haluan olla onnellinen. Kun olen onnellinen, voin jakaa onnellisuutta perheelleni ja muille läheisille, ehkä jopa työn kautta muillekin. Perheeni ja ympäristöni tarvitsee minua onnellisena, tyytyväisenä elämään. Silloin voin tukea heitä ja tehdä elämästä ympärilläni paremman. En ole jeesus, en edes hyväntekijä, mutta jos en usko, että minua täällä tarvitaan, niin en voi myöskään olla hyvä isä, avo- tai tuleva aviomies, poika, työntekijä, kollega, ystävä tai kansalainen. Voin olla aika ajoin myös paskakasa, joka käy ryyppäämässä nollauksen, kun se mahdollistetaan, ja vetää sitten hirveät syyllisyydentuskat niskassani viikon tai kaksi ja yrittää hampaat irvessä jaksaa, vaikkei aina siltä tunnu. Onhan se tietty inhimillistä ja senkin voi oppia hyväksymään. Mutta kliseisesti totean silti, että aina voi odottaa tulevalta vuodelta parempaa.

Koska haluan lopettaa viisaisiin sanoisiin, jotka summaisivat vuoden vaihteen ajatukseni, annan puheenvuoron vielä George Michaelille:

You tell me you're cold on the inside

How can the outside world

Be a place that your heart can embrace

Be good to yourself

Because nobody else

Has the power to make you happy

WC, sota ja rauha

Minusta on kiva lukea kotimme yläkerran vessassa, omassa rauhassa, eristyksissä muusta elämästä, syventyen johonkin hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Aiemmin luin mielenkiinnolla Märta Tikkasen vaikuttavaa ”Vuosisadan rakkaustarina” runokirjaa. Vessassa piti pysähtyä ja syventyä juuri niihin muutamiin riveihin ja korkeintaan pariin sivuun. Sittemmin luin vähemmän syvällistä matskua eli vanhoja Pelit-lehtiä, lähinnä niiden kolumneja. Peleistä voi kirjoittaa fiksusti ja lehdessä on hyviä kolumnisteja. Viime ajat olen lukenut Yamamoto Tsunetomon legendaarista samurai-opasta ”Hagakure – Samurain tie”. Pätkät ovat just hyviä hetkellisiin vessasessioihin (en istu pöntöllä puolta tuntia). Välillä kaiken ”kunnia, häpeä, miekka, tie, kuolema” –jorinan keskellä sit lukee jotain täysin repeilyttävää ja nauru raikuu yläkerran vessassa.

Matsudaira Izu no kami sanoi ylimys Mizuno Kenmotsulle:

-          Sinusta on paljon hyötyä, sääli vain, että olet niin lyhyt.

-          Totta, vastasi Kenmotsu. – Joskus asiat eivät tässä maailmassa mene niin kuin tahtoisimme. Jos minä nyt löisin sinulta pään poikki ja kiinnittäisin sen jalkapohjiini, olisin pitempi. Mutta eihän sellaista voi tehdä.

Hagakuren innoittamana muistin, että minulla on Clint Eastwoodin ohjaama sotaeepos ”Letters From Iwo Jima” katsomatta. Se kertoo yhdestä kuuluisimmista taisteluista Yhdysvaltain ja Japanin välillä toisen maailmansodan päätösvaiheissa. Leffa on tehty länsimaisella rahalla ja tekijäporukalla, mutta käytännössä elokuva kuvataan täysin japanilaisten näkökulmasta. Toki samuraitematiikkaakin käsiteltiin eli aika lailla tuolla samalla ”kunnia, häpeä, miekka, tie, kuolema” –mentaliteetilla sotivat myös myöhempien aikojen samurait. Taistelussa sotilaat kohtasivat sotilaita ja inhimillisyyttä koeteltiin, kun vihollinen piti tappaa, mutta itsekin piti kuolla kunniakkaasti. Inhimillisyyden rappiota kuvattiin mm. sillä, että hevosen ja koiran kuolemat olivat tragedioita, ei niinkään sotilaiden, jotka kuolivat, koska, no, ovat sotilaita. Se, mitä valtiot sodissa tavoittelevat, ei liity sotilaiden kärsimyksiin. Valtapeliä ja nationalistista uhoa ja vihollisen demonisointia.

Kävin vähän aikaa sitten elokuvateatterissakin katsomassa sota-elokuvaa, kun ei parempaakaan ohjelmistosta löytynyt, kun yksin kaupungille lipesin. Fury ei perustunut tositapahtumiin, mutta kyllä sekin jotain sodan järjettömyydestä onnistui kertomaan. Sankarit olivat myös anti-sankareita ja sota välillä yhtä äksöniä, mutta pienissä pysähtyneissä hetkissä tämäkin onnistui vaikuttamaan.

Sotaa käydään toki oikeastikin, joten sotaviihde on aina vähän kyseenalaista. Onko hauskaa sotia? Sitä tulee aina välillä mietittyä pelatessani Traviania, vaikka sen sotiminen tietysti ei ketään oikeasti satutakaan. Hauskaa ei sen sijaan ole vaikkapa Syyriassa, Palestiinassa, Irakissa tai Ukrainassa. Sotatehtailijat ja aseita ja asetarvikkeita myyvät sotaa käymättömät valtiot, kuten Suomi, hierovat käsiään, kun aseita saa myytyä kriisialueille. Ainakin joku teollisuuden ala kukoistaa, perkele.

Uusi kylmä sotakin on sitten tiedotusvälineiden mukaan alkanut. Putin ja Venäjän valtaapitävät ovat rakentamassa uutta Neuvostoliittoa tai sitten tämäkin on vain asetehtailijoiden juoni. Kunhan nyt pitäisivät ne ydinaseet piilossa, toivoo pieni ihminen Kainuussa, vain 150 km päässä Venäjältä. Nyt on pelottelijoiden markkinat vauhdissa taas ja Natsi-, eikun siis Nato-korttia vedellään esiin harva se päivä. En jaksa uskoa, että Natoa kiinnostaisi pätkän vertaa alkaa puolustamaan Suomea, vaikka Natossa oltaisiinkin. Eiköhän sieltä kuitenkin samat asekauppiaat paikalle saavu, jos Venäjä joku päivä vyöryy rajan yli.

Propagandakoneisto suoltaa Venäjällä tuubaa ikävistä länsimaista, vaikka Putin itse kahmii historian suurmiehen viittaa tavoitellessaan nyt ensteks ainakin Ukrainaa itselleen. Krimin valloitus oli Putinisteille tärkeä strateginen ja nationalistinen voitto ja länsimaat hännysteli sen täysin Venäjän pussiin. ”Ei se haittaa, sehän on joskus ollutkin teillä. Niin ja onhan teillä siellä se tärkeä laivastotukikohta.” EU ja jenkit tarjosi lopulta talouspakotteita ja kärsijöitä ovat lähinnä Venäjän kansalaiset, kun ruplan kurssi syöksyy. Tulee vaan mieleen eräskin nationalistinen nousu, kun Saksaa ja sen kansalaisia kyykytettiin jätti-inflaation ja massatyöttömyyden sekä äärimmäisen köyhyyden parissa vajaa sata vuotta sitten. Nyt se Natsikortti esiin! En minä ennää tiiä, mitä tästä kaikesta ajatella, mutta ne ydinaseet…

Iltaisin olen lukenut pojille tähtitieteellistä populaarimatskua. Vetää välillä pienen ihmisen hiljaiseksi, kun miettii kaikkia etäisyyksiä ja avaruuden ihmeitä ja aikaa ja elämää ja kuolemaa. Sitten kuitenkin toteaa, että en minä, tai kukaan ihminen, saati muukaan orgaaninen elävä olento, voi perustaa elämäänsä muulle kuin elämiselle. Ja se on yksinkertaista. Tähtitieteen avulla emme valitettavasti omaa elämäämme ja sen ongelmia voi ratkaista. Ehkä ihmiskunta joskus löytää jotain vastauksia tuolta muualta, mutta tämä on meidän maailmamme. Siksi on tärkeätä, että taistelemme joka päivä paremman maailman puolesta, pieni taistelu kerrallaan. Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

Ihmisten välinen tasa-arvoisuus on puhuttanut Suomessa viime päivät ja viimein eilen kansanedustuslaitoksemme ja lainsäätäjämme Eduskunta äänesti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Kuuntelin ystäväni ihmettelyä siitä, miten ihmisille voi olla niin vaikeata hyväksyä luonnollisia asioita, kuten homoutta tai hyväksyä heille oikeuksia, joita heteroilla on. Konservatismi ja uskonnollinen fundamentalismi ovat valitettavasti yhtä läheisiä ihmiskunnalle kuin nationalismi ja sotahulluus. Mietin siinä ystävääni myötäillessä, että montakohan sukupolvea vielä menee siihen, että tämäkin nyt minun kasvissyöntiäni lähes päivittäin ääneen ihmettelevä ystäväni olisi valtaväestön mielestä konservatiivinen raakalainen ihannoidessaan lihansyöntiä ja pitäessään minua outolintuna. No, eläinten oikeudet eivät taida kuulua ihmiskunnan prioriteetissa korkealle, jos ei luonnonsuojelukaan. Tärkeämpää on, että pysytään mukana yhteiskunnan kärrynpyörässä, valmistetaan rojua ja tehdään töitä vaikka se saastuttaisi planeettamme. Niin ja tapetaan eläimet, jotta ois kupu ravittu.

Rauhaa ihmisille, eläimille ja luonnolle! Mutta ilman sähköä, lämmitystä, lähikauppoja ja rahaa tilillä en pärjää. Nyt lähden istumaan pöntöllä ja vetämään puhdasta vettä virtsani mukana alas viemäriin. Ehkä samalla luen pari valittua Hagakuren koottua ”viisautta” ja jatkan elämääni. Koska mitä muutakaan minä voin tehdä? Yritän tietysti parhaani mukaan välttää aiheuttamasta kenellekään tai millekään kärsimystä, mutta toisaalta elämä itsessään on monille pelkkää kärsimystä, joten koska se ei sitä itselleni ole, lienee syytä olla tyytyväinen niistä tekijöistä, jotka edesauttavat minun ja läheisteni hyvää elämää. Paremman tulevaisuuden puolesta, rakastaen elämää.

Matka nro 41

Taas liikkeellä. Vihdoin.
Helsingin herra, Kantsun skidi.
Mies lähti Kantsusta, Kantsu ei miehestä.
Mut poikanenhan mä olin.
Nyt oon mies.
Kainuulainen jurpo,
vaan en juntti.

Mikä se on se juntti?
Se on se, joka uhoaa
ryssistä, neekereistä, homoista.
Se tilaa "kaljan"
ja sen mielestä kasvikset
on "pupunruokaa".
Naiset on juntille pilluja, horoja.
Juntin kanssa ei voi keskustella
- paitsi nyrkeillä.

Poika sano mulle,
että näytän gangsterilta.
Nauratti vähän.
Olen herrasmiesgangsteri.

Kunnon kuulokkeilla suomi-räppiä junassa.
Bassot paukkuu,
biitit rytmittää,
lyriikat hoetaan tyylillä.
Flow ja sanoitukset tärkeintä,
blingbling-hevonpaska ei innosta
ja partyrap on lähes kirosana.
Vittumämitään juhlia halua,
vaan fiksua ja humoristista,
vakavasti otettavaa,
mutta ei välttämättä vakavaa.
Musta huumori uppoaa,
jopa kieli poskessa tehty gangsta.

Kävin tekemässä elatussopimuksen tyttärestäni.
Kotiin tultuani mietin, mistä nipistän kaks hunttia.
Tyttären vuotuinen synttärikeräys?
Unicef-kuukausilahjoitus?
Travian-kulta?
Spotify-tilistä luopuminen?
Kaikista matkoista luopuminen?
Lämmöt pienemmälle?
Pöydällä odotti kuitenkin odottamani vastaus.
Kirje Danske Bankilta kertoi,
että auto on viimein maksettu ja minun.
Kahden huntin kuukausierät ovat päättyneet.
Tein korvaavan maksusuorituksen tyttäreni hyväksi.

Mikkeli. Tuolla jossain Saksala.
Liekkö vielä se pubikin, olohuone.
Sellaisen kodinomaisen lähiöpubin
vois kyl vielä joskus perustaa.
Jos en enää kuusikymppisenä jaksa
könytä pölyisten pöytien alla piuhojen kimpussa.

Matkalla hetkessä eläminen korostuu.
Jos ei nauti nyt,
tästä hetkestä,
niin miksi lähteä matkalle?
Halusin lähteä.
Mitä vanhemmaksi tulen,
sitä vähemmän haluan tehdä sellaista,
mitä täytyy tehdä.
Pakko ei ole edelleenkään kuin kuolla.

Junan rafla on kuin pahin lähiöräkälä.
Hanassa sopimus-Karjalaa,
tölkissä poron kusta.
Ja vessan kun löytää,
niin siellä lainehtii,
kädenkuivaaja ei toimi,
vessapaperi on märkää
ja päässä on koko ajan omituinen heiluva tunne :)

Kulttuuri-ilta pääkaupungin sykkeessä.
Monikielistä puheensorinaa.
Israelilainen falafel-ravintola.
Suomalainen Public House.
Itsepalveluhotellin telkkarissa Vain Elämää.
Lasissa amerikkalaista olutta.

Uskonnonvapaus.
Ajattelun vapaus.
Toiminnan vapaus.
Yhteiskunnan on määriteltävä säännöt
- ei hihhuliorganisaatioiden.
Jos perustan nyt uskonnon,
niin onko minulla uskonnonvapaus
opettaa lainvastaisia asioita,
kehottaa rikoksiin
ja tehdä rikoksia?
Ei ole.
Siksi sitä ei pidä sallia myöskään vanhoille valtauskonnoille.
Kaikki misogynistinen, rasistinen ja lainvastainen toiminta
on pantava suurennuslasin alle, arvostelun ja arvioinnin kohteeksi.
Vapaasti.

Kotimatkalla haikea,
mutta tyytyväinen olo.
Oli ihana nähdä siskoa ja sen perhettä
- Onnellinen perhe!
Niin paljon rakkautta,
huumoria, iloa ja välittämistä.
Myös viisautta.
Olisin halunnut viettää matkalla aikaa
myös rakkaan ystäväni seurassa,
mutta force majeure esti suunnitellun.
Matkalla olo ei kyllä sovi minulle.
Join liikaa hyviä oluita,
muutaman huononkin.
Söin kaikenlaista sekalaista höttöä
ja maha sanoi viimein tööt.
Lähtöaamun pelastivat hotellin lähi-Siwan
uunituoreet piirakat ja hotellin pikakahvi
- mikään muu ei olisi maistunutkaan.
Unet ja ajatuksetkin jo sekaisin.
Olen loman tarpeessa.
Mutta en enää matkan.

Pikkukaupungin poika
Suomalainen mielenmaisema
"Piilotajunnasta sylkee myrkkyy"
Liskot, demonit, pahat ajatukset
Käsittelen, suljen pois, siirryn tulevaan
Jos sanon, etten pelkää, valehtelen
Mutta olen rohkeasti positiivinen
Odotan näkeväni ja kokevani
Ihania asioita
Hymyni ei ole valahtanut perseeseen
Aina on mahdollisuus onneen
Kaikista vaikeuksista voi selvitä.

Ridgemäinen elämä

On meillä asiat hyvin [täällä meillä länsimaissa, ainakin useimmilla]
Se täytyy tunnustaa
Osa voi kuitenkin pahoin
Mutta jokaisella on mahdollisuus
Ihmisarvoiseen elämään
Paitsi jos sattuu syntymään perheeseen
Jossa voidaan pahoin
Ja kulisseista huolimatta asiat eivät ole hyvin.

Olen miettinyt asiaa niin,
että jos olen itse onnellinen,
voin jakaa onnea myös lapsilleni.
Olen pyrkinyt tekemään ratkaisuja,
jotka ovat hyväksi itselleni ja lapsilleni.
Vaikka välillä olenkin tehnyt tyhmiä valintoja,
niin nekin ovat osa minun ja lasteni elämää nyt.

Silti olen myös yksilö,
ja aina uudestaan,
huomaan myös olevani se sama kaukainen isä,
se huutava hullu,
pelottava mörkö.

Rutiinit pelastavat kuitenkin paljon.
On ne hetket, kun saa sanoa "olet rakas"
ja saa halata ja kuulla olevansa itsekin "ihana".
Jos niitä rutiineita ei olisi,
vaan jotain itsensäetsimispaskaa tai hedonismia,
niin mitä jäisi jäljelle: Ihmisraunioita.

En tiiä, mitä pojistamme tulee,
ja tyttäreni toivon pärjäävän, tukea hänelle parhaani mukaan annan, minkä etäisän ominaisuudessa pystyn,
mutta poikani ovat lähellä ja jokainen omalla tavallaan niin haavoittuvainen, että pelottaa.

Toisaalta välillä ihailen lapsieni rohkeutta ja päättäväisyyttä sekä arjenhallintaa.
Asiat ovat kuten ovat, näillä mennään - vaikka välillä onkin kiva venyttää aikuisten pinnaa ja vetkutella, venytellä, riidellä, pakoilla, lusmuilla, luimuilla.

Kauheinta on kuulla viisivuotiaan sanovan, että toivoisi maailman loppuvan ja ihmisten lentävän tähtien joukossa, koska "kaikki on tyhmää" ja koska "minulla ei ole ystäviä".
Mitä siihen voi sanoa...että saat ystäviä? Että kaikki ei ole tyhmää?
Vaikka onkin. Ja ihmiset ovat tyhmimpiä. Ja todellinen ystävyys on harvempaa kuin lottovoitot.

Äitini katsoi tänään Kauniita ja Rohkeita ja siinä Brooke oli jälleen kerran menossa naimisiin "ihanimman miehen kanssa". Ystäväni sanoi jokin aika sitten, että on aika harvinaista, että menee kihloihin naisen kanssa, josta on aiemmin eronnut. Ai jaa, ei minusta. Kai minulla on sitten vähän Ridgemäinen olo :D