25.2.14

74. päivä



Karu totuus on, että en ole sen onnellisempi nyt, kun olen ollut juomatta 74 päivää. Hienointa kuitenkin on, että ei sillä ole mitään väliä, koska olen silti onnellinen – komparatiivi vain puuttuu. Myönnän kuitenkin, että olo on hieno, fiilis on kohdillaan ja olen tyytyväinen, jos vertaa vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin tein kaikkea, mitä nytkin, mutta olut-hifistely oli muuttunut pakkomielteiseksi nousuhumalan etsimiseksi. Sillä sitähän se on, tapatissuttelukin. Ja kun se on jokapäiväistä tai ainakin lähes-sellaista, menee siitä maku. Silloin alkaa maistua myös rapakalja. En ole kääntynyt, hurahtanut, viisastunut enkä edes rakastunut (vaikka rakastankin, erityisesti pian-taas-virallisestikin-avovaimoa ja lapsiani – unohtamatta itseäni), mutta tiedostan myös tilanteen ja olenkin pakottanut itseni löytämään onnenhetkiä muualtakin kuin pullosta. Eipä se sinänsä vaikeata ole ollutkaan, kun on ollut rakas lähellä. Lisäksi olen tiedostanut vajaan vuoden kestävän itsetutkiskelun aikana, että tärkeämpää kuin olutharrastus (tai siihen yhtenä osana liittynyt humaltuminen, koska olut nyt vaan sattuu olemaan alkoholijuoma – alkoholittomat oluet ovat huono vitsi) sinänsä, on ollut joku ikioma juttu, jota ei kenenkään muun tarvitse ymmärtää, paitsi tietysti olutharrastaja-lajitoverien :) Nyt kun olen ollut juomatta tippaakaan, olen silti voinut hyvillä mielin seurata olut-skenen edesottamuksia, koska tunnen päivä päivältä paremmin voivani hallita omia mielihalujani alkoholin suhteen ja samaan aikaan tiedostan oman rajallisuuteni sen sietokykyä ajatellen. 

Olen onnekas, että minulla on läheisiä, jotka pitävät mielen virkeänä ja olon tarpeellisena. Työtäni olen kehunut aiemminkin, eikä sitä sovi unohtaa nytkään – vaikka pikkusen on alkanut stressitaso viime aikoina kasvaa, kun työmäärä tuntuu syystä tai toisesta vain kasvavan, mutta aika ei kerta kaikkiaan riitä sillä normi-työläisen tahdilla. Ymmärrän itsellisiä ja haluamattaan tai halusta yksineläviä sekä perheettömiä, mikäli he löytävät työstä elämänsisältöä, uran, ja haluavat toteuttaa itseään töitä tekemällä. Itselleni se on kuitenkin vain yksi osa elämää, joten kellokortti on ystäväni ja lapsiperheen arki herätyskelloni, jos työnteko alkaa liikaa maistua. Avoimille työmarkkinoille potkaistuna olisin varmastikin hankala rekryttävä – sikäli mikäli edes kenessäkään kiinnostusta herättäisin – koska ”kehittyminen”, ”kasvaminen” tai ylipäätään ”ura” eivät merkitse minulle työssä mitään. Opin mitä opin, mutta vakituiset työajat, kivat työkaverit ja säännöllinen palkkapäivä riittävät. Toki iloitsen työstäni – sitä ei pidä unohtaa! Urakehitys kuulostaa itselleni silti vähän samalta kuin globaalin markkinatalouden ”jatkuvan kasvun” tavoite. Joku voisi sanoa, että minulla ei täten ole kunnianhimoa – ja on varmaan aivan oikeassa. Jotenkin tuntuu, että koko käsite on kärsinyt inflaation. Kovaa työtä, halu ja päättäväisyys menestyä, mutta millä hinnalla? Eikö riitä, että meihin on iskostettu auktoriteettien, poliisin, jumalan ja kuoleman pelko – pitääkö protestanttisen työmoraalin säilyttämisen ohella vielä loputtomiin kasvaa, kehittyä ja olla kunnianhimoinenkin? Tietysti käsitteitä voi väännellä loputtomiin ja todeta, että meillä ihmisolennoilla on monenlaisia tapoja tavoitella omaa ”valaistumista”. Sallittakoon joillekin se työn kautta, mutta toivottavasti työ voisi olla myös mielekästä ja auttaa yhteiskuntaa toimimaan entistä paremmin (vrt. poliitikkojen, talousihmisten ja kovien arvojen ”entistä tehokkaammin”), kohti entistä turvallisempaa ja avoimempaa tulevaisuutta. Vaikka tämmöistä lämmintä helmikuuta ihmetellessä sitä välillä miettii, onko ihmislajin kohtalo jo sinetöity…

Juttu lähti hienosti rönsyilemään, kuten minulla on kai tapana. Tai en tiiä, kirjoitan yleensä vain ”onnenhuumassa” eli nousuhumalassa :D No, olen kai mä myös kirjoittanut umpihumalassa, laskuhumalassa ja vähän krapulassakin, mutta kun tänään yksi blogini ahkera lukija kysyi, että onko koko blogi kuopattu, kun mitään ei tapahdu, niin olkoon rehellinen vastaus vaikka sitten, että olen juoppo-kirjoittaja. Onhan kirjailija-ihanteenikin Pentti Saarikoski, jolta olen lukenut hädin tuskin pari romaania ja joitain runoja, mutta jonka viimeisinä elinvuosinaan kirjoittamaa omaelämäkerrallista proosaa fiilistelen aina aika ajoin ja mietin, että ehkäpä minäkin vietän vanhuuttani jossain maaseudulla pyöräillen ostamaan kirjoitusviiniä lähikaupasta. Jos siis sitä viiniä vaikka joskus sais lähikaupoistakin, vaikka näinä uuden kieltolain orastavina aikoina tuntuukin, että mennään vastakkaiseen suuntaan. Tosin enhän mä edes juo viiniä, mutta sanotaan sitten käsityöläisolutta, eikä ainakaan mitään teollisuusjättien bulkkikuraa.

Draaman kaari on ehkä jo läpikäyty, mutta jatkan vielä höpisemistä, kun vauhtiin pääsin. Mitä elämääni on nämä 74 päivää kuulunut? Yhteiseloa ex-vaimon eli tulevan avovaimon kanssa on harjoiteltu ja muuttohommia tehty pikkuhitaasti, lähinnä tietysti tuon muuttajan ahkeroidessa (vaikka meinasi mullakin jo joku jännetuppitulehduksen esiaste syntyä peräkärryä nykiessäni). Lapsiperheen arkeahan tässä on tietty enimmäkseen eletty. Tukeakin siihen – perheemme jaksamiseen – on haettu ja saatu, keskusteluapua ja muutakin lähes koko porukalle. Apua saa, jos uskaltaa/osaa sitä pyytää. Ja en minä sano, etteikö aina välillä olisi sitä apua kaivannutkin, vaikka pääasiassa ajattelenkin, että minulla ja perheelläni on asiat ihan hiton hyvin – kaikista kipuiluista huolimatta. Elämä voi olla kamppailua niin monella hirvittävällä tavalla, että on mahtavaa, jos ainakin lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa voidaan panostaa nyt, kun he ovat vielä pieniä taimia. Siitä voi olla kiitollinen, että on olemassa ammattilaisia, kuten perhekeskuksen väki ja varsinkin mahtavan Kaarnapurren päiväkodin ihanat aikuiset, joita ilman poikastemme varhaisvuodet olisivat voineet olla huomattavasti vaikeampia kotona olevien aikuisten ollessa välillä lievästi sanoen vajavaisia antamaan päivittäistä tukea ja turvaa, kun rutiinit ja oma häröily on vienyt huomion kipuiluista. Sinnitelty on ja siinä on auttanut apu ja tuki, isovanhemmista ja kaikista muistakin läheisistä lähtien. Aina uudestaan ja uudestaan yritän muistaa sanoa jokaiselle heistä (tai sanon ainakin nyt): Kiitos!

Olen nauttinut viime aikoina myös itsekkäästi ihan omista, kauniista, mutta myös rumista asioista. On kuitenkin kyse ajatuksista ja/tai viihteestä, joten en pidä niin pahana vaikkapa aika ajoin ultraväkivaltaisen pikkukaupunkitarinan fanittamista á la Banshee – loistava uusi sarja kyseessä. Kyseinen sarja ei sovi herkkähermoisille ts. ihmisille, joiden mielestä väkivalta on kivaa, kunhan se ei näytä pahalta (ja kiimaista seksiäkin siinä on, hui). Kauniista asioista voisin mainita vaikkapa elämänmakuisen ja jatkuvana selviytymistarinana toimivan Soberismia-blogin, joka on loistavaa luettavaa alkoholista eroon riittävän ajoissa päässeeltä mieheltä. Kaunista rumuutta tai rumaa kauneutta edustakoon KuningatarAlkoholi-sarjisblogi, jossa alkoholistivanhemman lapsi purkaa lapsuuden traumojaan upeasti tunnelmat, ajatukset ja tunteet muutamaan ruutuun tiivistäen. Musiikkipuolella (joka on kyllä lähes ehtaa kauneutta – harva musiikki on mielestäni rumaa, lähinnä se on silloin epäonnistunut välittämään muuta kuin jotain laskelmoitua ei-musiikkiin liittyvää) ovat hallinneet viime aikoina rytmit eli biitit, unohtamatta tietenkään rap-metalli-punk-pop-rock-folk –nautintoja – mutta rytmit ne on kaikissa edellä mainituissakin nautinnoissa ja biittejä ei pidä väheksyä, ne ovat tavallaan musiikkia puhtaimmillaan (vaikka olisivatkin pelkästään tietsikalla väsättyjä tai koostuisivat sampleista). Biittipuolelta nostankin nyt virtuaalista hattua bändille Gramatik sekä paremmin rap-puolelta tutulle Huge L:lle. Perinteisemmän musiikin puolelta mainittakoon vastikään löytynyt rock-metal-posse Baroness, jossa on jotain samanlaista tuntua kuin Mastodonissa, mutta pehmeämmin ja lopulta itseäni miellyttävämmin. Silti välillä kunnon HC-punk on parasta.

Ilon ja viihtymisen lisäksi minua tietenkin myös vituttaa – pitäähän nyt vastavoima olla. Vitutusta on monenlaista. On tarpeellista vitutusta, joka antaa perspektiiviä oman perseen kaiveluun ja ”ensimmäisen maailman” ongelmiin. Vituttaa maailman epätasa-arvoisuus, joka pahenee globaalin talouden myötä koko ajan. Ihmisiä huijataan olemaan tyytyväisiä, kunhan saavat kuluttaa ja kunhan tietyt palvelut pelaa, vaikka samaan aikaan maapalloa kynnetään hirmuista tahtia, jotta riittäis elukoille rehua ja biodieseliä koko ajan kasvavalle autoilijajoukolle. Ja se joukko kasvaa eksponentiaalisesti, meitä on jo ihan älyttömän paljon ja kehittyvät maat pistävät päreiksi maita ja mantuja omien maidensa ohella myös kehitysmaissa. Luonnosta revitään kaikki, mikä siitä irtoaa, eläimet ovat tuotantohyödykkeitä ja ihmiset korvattavissa uusilla surkimuksilla, jos ei työ kelpaa. Tämmöisessä Kainuun lintukodossa on kiva löllötellä ja viihtyä, kun on niin pirun kylmä, ettei suuret massat viihdy, mutta missä ne pakkaset oli tänä vuonna (ei sillä, että mä niitä oikeasti kaipaisin). Lintukodossakin saapi rellestää miten haluaa, ainakin Talvivaara, ainakin siihen saakka, kun pörssi tahkoaa joillekin siitä rahaa (ja enää ei tunnu tahkoavan sitäkään). Jäljelle jää joutomaa ja työttömät. Mutta kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan. Ei ihmiskunta enää osaa peruuttaa. Pikku hiljaa robotit varmaan saadaan korvaamaan kaivosmiehetkin ja sitten täytyy vaan häätää ihmiset tarpeeksi kauas kaivos- ja tehdasalueilta, jotta luulevat kaiken olevan hyvin. Ihmiskauppa rehottaa ja sekös kuvottaa, hyväksikäytön laajuuden tiedostaminen syövyttää mieltä. Pienet uutiset sieltä täältä saavat ajattelemaan, että kehitys kehittyy, mutta aina jossain joku saa lynkkyä, olivatpa sitten hengenvaarassa surkeissa oloissa työskentelevät tuhannet ja taas tuhannet etelä-aasialaiset raksamiehet Qatarin MM-futiksen 2022 näyttämöitä Persianlahden pätsissä kootessaan, tai ghanalaiset homoseksuaalit, jotka kenellekään yhtään mitään pahaa tekemättä ovat joutumassa maansa uuden lakien mukaan linnaan elinkautiseksi pelkästään siksi, että ovat, keitä ovat (ja veikkaanpa, ettei heitä vankilassakaan silkkihansikkain tultaisi kohtelemaan), tai vaikkapa prostituutiolla elävät lapset, joita pelkästään Intiassa arvioitiin vuonna 2009 olevan noin 1,2 miljoonaa eli reippaasti Suomen pääkaupunkiseudun verran lapsia, joilla ei ole muita keinoja hankkia elantoaan, kuin myymällä oman terveytensä hinnalla ruumistaan. Vitutus on loputonta ja tieto lisää tuskaa, mutta silti pientä ihmistä keskellä Kainuun korpea voi jonain päivänä vituttaa maailman kauheuksia enemmän vaikkapa se, että muurahaiset ovat vallanneet kellarissa olevan kylpyhuonetilan alustan, rakennelleet sinne ties millaisia tunneleita ja pikku hiljaa murentaneet lattialaattojen alta itselleen kulkureittejä meidän ihmisten iloksi. Murkut on kivoja, paitsi kun ne hajottaa sun lattian ja kävelee joka paikassa, missä et haluaisi niitä nähdä. Vitutus on kuitenkin aina suhteutettavissa oikeisiin ongelmiin, jolloin murkut ei paljon paina, kun aattelee, että on kuitenkin terve ja koko perhe voi ihan ok.

Palaanpa kuitenkin lopuksi otsikon viitoittamalle tielle ja vitutuksesta tämän oman pienen selviytymistarinan pariin. Sellaiseksi nimittäin sosionomiopiskelija (tai joku vastaava) kuvasi meikäläisen viimeistä tuntia (ainakin tällä erää) A-klinikalla, jossa ehdin vajaan vuoden verran käydä jutustelemassa henkeviä (opiskelija oli kuulemma joutunut edeltävän viikon kuuntelemaan vain surkeita ihmiskohtaloita). Jo toinen kohdalleni osunut terapeutti alle vuoden sisällä on lopettamassa hommat tuolla, joten ajattelin, että lienee aika itsekin lopetella tässä tilanteessa, jossa koen olevani huomattavasti tukevammalla pohjalla juomisen hallinnan suhteen kuin vuosi sitten. Silloinhan innostuin Claudia Christianin upeasta selviytymistarinasta, jota hän kuvasi kirjassaan Babylon Confidential. Lääkeaine, jolla CC pääsi viinanpirustaan eroon, ei kuitenkaan auttanut meikäläistä, kun jo muutaman pillerin kokeilun jälkeen totesin, että saan siitä aivan järkyttäviä sivuoireita ja sitä pahempia, jos en juonut ollenkaan. Jatkoin kuitenkin terapiasessioita ja viime syksynä päätin jo, että pidän selkeän tauon, jolloin en nauti sitten yhtään laatuolutta, ei tipan tippaa. Ajattelin, että 3kk voisi olla hyvä tauko, koska oman aiemmankin kokemuksen mukaan se on aika, jonka kestää, että voi hallita alkoholinkäyttöään, mikäli siihen on jonkinasteinen psyko-fyysinen riippuvuus, ja se on alkanut hallita ajatuksia ja käyttäytymistä niin, ettei enää pysty olemaan ajattelematta sitä. Nyt on siis 74. päivä, jonka tiedän siitä, että aloin pitää pienimuotoista päiväkirjaa aloittaessani 90 päivän selvistelyn. Täytyy sanoa, että onpa ollut helppoa, en olisi uskonut! Minulla on toki ollut tukea asiassa, vaikka päätöksen tein ihan itse jo aikaa sitten odotellen vaan sopivaa ajankohtaa ja valmistautuen henkisesti. Tilalle on tullut hieman lisää karkinmässytystä, mutta siinäpä ne haittapuolet taitavatkin olla – jos ei lasketa sitä, että Alkon Käsityöläisolut-kampanja on ollut menossa jo monta viikkoa, enkä tiedä, ehdinkö saada sieltä yhtään kotimaista pienpanimo-olutta maistiaisiksi eli onko kaikki jo myyty, kun 90 päivää on täynnä ja annan itselleni luvan hankkia muutaman oluen jonain kauniina perjantai-iltana lasten mennessä yökylään :) Ajattelin kuitenkin vielä elää sen verran pitkään, että ehdin maistella hyviä ja loistavia oluita, mutta jatkossa ne rapakaljat pitää jättää juomatta. Hyvä olut on elämännautinto ja niitä nautintoja tarvitaan kaiken sen vitutuksen vastapainoksi, mutta olutta vain hallitusti ja hillitysti, sopivasti, vaan ei liikaa. Kippis ja hyvää elämää kaikille!


PS. Linkkejä käsitellyistä aiheista:

Banshee - "IMdb What to Watch"

Soberismia - Selvä blogi.

KuningatarAlkoholin sarjakuvablogi

Gramatik: Weird


Qatarin stadionityöläisistä (ja paljonkohan niille on järjestetty sinne maksullista seksiorjaseuraa...vapaaehtoista tai ei)


Claudia Christianin selviytymistarina

7.12.13

Työstäni - itsenäisyydestä, rakkaudesta ja velvollisuuksista (sekä hieman jalkapallosta)



C’mon You Spurs! Pitää juhlia aina, kun siihen on mahdollisuus, olipa juhlan aihe miten pieni tahansa :) 

Eilen juhlan aiheena oli Suomen itsenäisyys ja juhlimme sitä tyttäreni kutsumina pulkkamäessä. Sen lisäksi vanhin poikani väsäsi äitinsä kanssa Suomen lippu –mustikka-rahkapiiraan, joka oli aivan helevetin hyvää. Miro on kyllä melekonen leipuri, siinä missä matemaattis-luonnontieteellisesti ilmeisen lahjakas (ja muutenkin tosi ihana, herkkä poika). Juhlapäivä oli siis varsin onnistunut!

Tänään päivä käynnistyi hitaasti. Oli hauska kuunnella pienempien veljesten Kurun ja Aarnin leikkejä, joissa leikittiin isää ja poikaa ja pelaamista – kotista. Samalla oli hyvä kuunnella Rebekka Karijordia kulta kainalossa. En ole kertonut tätä monille, mutta kultani on ihan se sama kulta, jonka kanssa poikani aikanaan synnytin. Tosin ehkä isyys on enemmän se elämän varrella opittava juttu kuin se elämän alkuun liittyvä juttu…

Iltapäivän koittaessa Miro lähti Kurun kanssa kavereilleen ja järkkäsi yökyläilynkin hyvän kaverinsa luo. Isin tehtäväksi jäi sitten viestitellä omille vanhemmilleen, josko nämä olisivat sekä halukkaita että jaksavaisia ottamaan pienempiä veljeksiä yökylään (kun en minä heitä rasittaa halua, paitsi rakkaudella :) jota en itse välttämättä enää ole heille tarjoamassa, nimim. ”kyl määki sitten ukkina”). En kuitenkaan tuntenut tunkevani lapsiani isovanhemmille, kun nämä tyypilliseen tapaan ilosuin ja ennen kaikkea –silmin ottivat vastaan hieman vaativat lapsukaiset, joille toiselle pitäis olla toisenlaista puuroa ja toiselle toisenlaista. Mut kun katoin Kurua ukin sylissä vääntelehtimässä ja Aarnia touhuamassa leluilla ja mummua väsäämässä puuroja, niin tiesin, että poijilla on maailman paras paikka olla täällä tänään!


Siirryin kotiin duunin kautta. Lupasin aiemmin, että en enää ”varastoi” alkoholia kotona, jottei tule tarve sitä sisäänsä työntää, oli syytä tahi ei. Oli kuitenkin aika selvää, että tänään nautin hyviä oluita, olipa seuraa tai ei. Koitin seuraa löytääkin, mutta en saanut ystävää innostumaan. Toiselle, wanhalle, en saanut aikaiseksi viestiä. Erakoituminen on rankkaa ja yhteydenotto wanhoihin ystäviin vielä vaikeampaa…no, mutta koska tiesin, että siirrynpä kotiin tai kaverille, haluan nauttia tänään parasta, kävin töistä hakemassa sinne ”varastoimani” Siperiat. Kyseessä on Suomen paras olut 2013 –palkinnon fanien kirjoissa voittanut olut, jota myytiin 10500 pullon erä pikavauhtia (oli sitä Kajaanin Alkoissakin pari viikkoa) ja jota on suitsutettu kaikissa lukemissani arvioissa. Hommasin sitä aiemmin neljä pulloa duunipäivän ruokatunnilla työpaikan pöytälaatikkoon, joista yhden nautin aiemmin ja loput tänään. Loistava olut, imperial stout, parhaita perinteitä noudattaen, upea suomalainen käsityöläisolut Tampereelta.

Spursin voitonhuudahduksella (tai kannustushuudolla) aloitin ja sillä myös lopetetaan. Päädyin ostamaan netistä suomenkielisellä selostuksella ja hd-kuvalla varustetun Sunderland-Tottenham Hotspur –valioliigamatsin suoran lähetyksen lauantai-illan huvitukseksi. Väsäsin sikahyvät pöperöt päivällisestä ruoasta ja paistetusta halloumi-juustosta, joita nautin Siperian, suomen parhaimman oluen kanssa omalta sohvalta. Syliin kiipesi maailman suloisin Orri-kissa ja kaik oli hyvin. Tosin Sunderland meni johtoon, perkele. Ajattelin, että nyt se iski, se Jarkon jinx, että kun katson Spursin peliä, niin ne häviää. Mutta mulla ei ollut nyt odotuksia. En odottanut jätkiltä mitään. En ollut katsonut yhtään peliä alkukaudesta katsomani tappiopelin jälkeen (jinx!), mutta en myöskään stressannut, lähettänyt yhtään mitään fiboja Sunderlandin suuntaan. Niinpä jatkoin vaan rennosti matsin seuraamista. Pikku hiljaa kävi selväksi, että parempi joukkue on häviöllä. Olihan Sunderlandin maalikin johtunut vain siitä, että Spursin molari Lloris hieman virhearvioi nukuttuaan koko alkumatsin ajan työttömänä. Spurs alkoi pitää palloa suvereenisti, mutta sitä ennen tarvittiin tasoitus. Se syntyi upean vaparin jälkimainingeissa. Kyle Walker pisti vaparin oikealta puolelta vasemmalle, jossa toinen lahjakkuus Nacer Chadli jatkoi pallon keskelle ja kokenut puolustava keskikenttäpelaaja (ja ensi kesänä tuleva maailmanmestari, sano minun sanoneen) Paulinho jatkoi jalallaan pallon maaliin. Tämän jälkeen peli hetkeksi puudutti hyvin ravitun ja Siperiaa nauttineen jalkapallofanin, joka siirtyi kuivasta suomi-selostuksesta Moonsorrow-yhtyeen folk/pakanametallilla ryydytettyyn äänimaailmaan matsin jatkuessa täydellä ruudulla. Väittäisin, että pystyn keskittymään paremmin hyvän musiikin soidessa – olosuhteista välittämättä – ja näin kävi nytkin. Oli kuin olisin seurannut taidetta, näytelmää, jossa oli vain yksi pääosanesittäjä, Tottenham Hotspur. Jokainen joukkueen pelaaja pelasi seuraavat noin 10 minuuttia aivan loistavasti yhteen. Ainoa turhautunut vaikutti olevan joukkueen taiteilijapersoona Walker, joka pyysi palloa isosti elehtien, vaikka olisi ollut paljon huonommin pelattavissa kuin muut. Sen sijaan, että kukaan olisi roiskinut palloa, pelasi joukkue aivan käsittämättömän hienoa lyhytsyöttöpeliä pitäen pallon omalla joukkueellaan lähes yhtäjaksoisesti 10 minuuttia. Siihen ei mikään spugejoukkue pysty. 

Jotta kukaan ei  pääsisi sanomaan, että hyvähän se on pitää palloa johtoasemassa, muistutettakoon, että Spurs ei johtanut peliä, vaan se oli edelleen 1-1. Tarvittiin hieman vaihtomiehenä peliin tulleen Dembelen taikuutta, tai siis sinnikkyyttä, jotta peli saatiin taas Spursin hallintaan myös tilastojen valossa. Siihen ei tarvittu kuin yksi tiukka hyökkäys ja hieman avustusta vastustajan puolustukselta. Toki peli tasoittui, mutta wanhat parrat vakuuttivat useaan otteeseen. Jermain Defoe veti kaksi kertaa tolppaan ja Aaron Lennon pelasi aktiivisesti ollen osallisena ensimmäiseen maaliin johtaneeseen vapariin. Oli myös loistavaa nähdä, että Michael Dawson luuti edelleen tehokkaasti Spursin alakerrassa. Huippulahjakkuuksia vilisevästä joukkueesta vakuutti minut vaihtopelaajana myös Townsend. Eli, vierasvoitto tiukasta Pohjois-Englannin matsista, joten mitä muuta voi todeta kuin ”C’mon You Spurs!” Suosikkijoukkue on aina suosikkijoukkue – niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Sama pätee myös naisiin :)

Sain muuten korruptiolahjana tänään postista (niin, posti oli auki lauantaina, mitä vittua? sitä ei tosin tienneet muutkaan, posti oli tyhjempi kuin koskaan ja kalju postisetä melkein hieman masentunut asiasta :D) Laphroaig 10yo, jota en ole koskaan maistanut. Aika mahtavaa evästä, jos pääsee palvikinkku/savustettu kinkku-assotiaatiosta yli, mutta pääseehän siitä yli, vegetaristikin, kun muistaa, että se on vain savua, ei sianlihaa :)

”Korruptio” on aika huono sana tässä tilanteessa muutenkin. Lähdin ihan normikeikalle KAKS:n labraan ja siellä oli ulkopuolisen firman edustaja pulassa koneensa kanssa – se ei lähtenyt käyntiin. Otin koneen kainaloon ja lupasin katsoa sitä samalla kun edustaja tuskanhiessään soitteli Helsingissä olevalle kollegalleen, että lähtiskö tämä tulemaan Kajaaniin, täällä on kone hajalla. Eli uusi kone, uusi asennus, asentaja Helsingistä pikavauhtia lentokoneella Kajaaniin ja Kainuun keskussairaalan laboratorioon, kone käyntiin ja sassiin! Menin koneen kanssa tiloihimme ja lupasin katsoa sitä. Meidän konehan se ei ole, mutta toki autamme tiloissamme toimivia yhteistyökumppaneita parhaamme mukaan. Täytyy myöntää, että välillä autamme myös meille tutun henkilökunnan omissa tietokoneongelmissa, mutta katson sen työajallakin tehtynä silti vain PR-hommaksi, joka palvelee meitä pitkässä juoksussa. Eniveis, siirrettyäni temppuilevan koneen kiintolevyn toiseen koneeseen, aloin etsiä netistä mahdollisia korjausvaihtoehtoja. Tietty piti etsiä myös toimiva alkuperäinen Windows XP –levy (tai sen kopio), joka ei sekään ole meidän ”firmassamme” itsestäänselvyys, koska byrokratia on välillä aivan järjetöntä. Mulla on jotenkin semmoinen tuntuma, että täällä meidän Kainuussa julkisella puolella ovat töissä ne ihmiset, jotka a) eivät halua lähteä kasvukeskuksiin parempiin firmoihin parempien palkkojen perässä, koska haluavat asua paikkakunnalla x jossain hevonperseessä, b)  ovat päässeet IT-alalle jotenkin ihmeellisesti tai sattuman kautta tai päättäen kouluttautua joltain toiselta alalta IT-alalle luullen, että tällä alalla on jotenkin helpompaa tai ainakin rahakkaampaa (jota tämä ei ainakaan kunnallisella puolella todellakaan ole) tai c) ovat niin vittumaisia ihmisiä, ettei heitä kukaan jaksaisi yksityisellä puolella, koska siellä ei ole samanlaista byrokratiaa. Toisaalta olen sitä mieltä, että meillä on aivan mahtava porukka, joka tekee töitä surkealla palkalla (oman alansa yleiseen palkkaukseen nähden), mutta silti kovalla työmoraalilla, asiakaslähtöisesti. Meillä on aina asiakkaita, mutta jos asiakas ei halua asioida kanssamme, on hommat aika pahasti kusellaan. Aina välillä helpparissa (joka palvelee koko Kainuuta) saa kuulla, että sen ja sen kanssa en enää halua asioida, voiko tälle asialle tehdä jotain. No, vähän vaikea on lähitukea korvata jostain toisesta kunnasta, jos ei ehdi oman lähialueensa keikkojakaan hoitamaan. Äärimmäisissä tapauksissa on mentävä esimiehen kautta, mutta yleensä aina pyrimme auttamaan. Ja se on myös työni tärkein tehtävä.

Sain kuitenkin tätä turpeen ja savustuksen makuista helevetin aromikasta skottilaista viskiä siksi, että korjasin yhden ulkopuolisen vastuulla olevan koneen. Äijä oli yrittänyt korjata sitä itse edellisestä iltapäivästä tuohon aamuun ja oli jo pikkaisen epätoivoinen. Minä ajoin WinXPSP2-levyn korjausajossa fixboot ja fixmbr –komennot, sitten käynnistin perään chkdsk c: /R tai jotain muuta vastaavaa, joka kesti toista tuntia, mutta kannatti. Levy korjautui, vialliset sektorit saatiin aisoihin ja homma pelitti. Helsingistä tilattu korjaaja voitiin perua ja KAKS:lla toimiva Nordlab saattoi perua mahdollisesti noin 1000+ euron hintalapulla Helsingistä tuleva asiantuntijan. Olisin häipännyt paikalta muina miehinä tyytyväisenä, mutta Nordlabin kemisti sanoi, että nyt on kyllä Jarkko ansainnut tästä jonkun palkinnon, tässä ei pelkkä kiitos riitä. Sanoin, että tein vaan työtäni. Kemisti, minun työpanostani suuresti arvostava tyyppi pyysi osoitteeni ja sanoi, että tämä tullaan jotenkin korvaamaan. Sitä korvausta olen nyt maistellut ja tuota tilannetta muistellut. Niin pienestä ovat nuokin tilanteet kiinni. Aina ei korjaus onnistu ”ohjelmallisesti”. Nyt kun onnistui, ei mitään tarvinnut asentaa uusiksi. Säästin paitsi uuden kiintolevyn vaihdon, myös käyttöjärjestelmän asennuksen, ohjelma-asennuksen, säädöt ja ties miten paljon muuta työtä, mahdollisesti työpäivän verran ”konsultointityönä” laskutettavaa hommaa. Välillä kuitenkin kaikki vaan hajoaa, eikä mitään saada pelastettua. Tällöin asiakas maksaa ja me voivotellaan. Olen kuitenkin todennut, että kiitokset ovat harvassa ja ottanutkin siksi tavakseni tulostaa kaikki sähköpostilla tulevat kiitokset. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun sain kiitoksena laatuviskiä postipakettina. Tuntuu siltä, että olen tehnyt jotain oikein. Ja kaikista hienointa on silti, että tykkään työstäni ihan helvetisti. Eikä siinä ole mikään kirosana liikaa. Se on ihan helvetin hieno duuni.

2.10.13

Hyvää ja omaa tänään osa 2

pe 13.9.
- ystävän innostunut viesti, kun kutsuin Aivovuoto/Laineen Kasperi -keikalle (ollaan nääs molemmat faneja, ainakin Aivovuodon)

la 14.9.
- ihana kummityttö, hänen siskonsa ja minun rakas siskoni!
- bro-in-law ja good ol' friend sekä livekeikan riemua ja maailmanparannuspuheita!
su 15.9.
- kotiinpaluu! ihanat lapset ja heidän ilmeensä, kun toin odotettuja tulisia :)
ma 16.9.
- Arman ja viimeinen ristiretki!
ti 17.9.
- ihania lahjoja ja lukuisia minua merkkipäivänäni muistaneita, rakkautta, ystävyyttä, Hyvää elämää!
ke 18.9.
- läheiset
to 19.9.
- minä
pe 20.9.
- ystävät ja laulu
la 21.9.
- koti
su 22.9.
- hippaleikki pihamaastossa
ma 23.9.
- lasten positiivinen asenne
- ahkeroin duunissa
- lapsi soitti Espanjasta

 The end for now.

12.9.13

Hyvää ja omaa tänään


KE 28.8.
- Istuin olohuoneen lattialla ja Aarni sekä Vilmiina kiipeilivät päälläni. Isyyden riemua, kun sain päivän mukavimman läheisyysannoksen rakkailta lapsiltani - ja varsinkin tietty Vilmiinan osalta, koska tapaan häntä vain kerran viikossa.

- Panin Spotifystä soimaan Suomirap-kokoelmani ja oivalsin Aivovuoto-yhtyeen biisin "Piilotajunnasta sylkee myrkkyy" lyriikoista jälleen kerran enemmän hienoja yksityiskohtia.

TO 29.8.
- Turisas teki jälleen mielenkiintoisen levyn, jolta kolahti erityisesti biisi "The Days Passed". Sitä makustelin ja sen merkityksistä nautiskelin.

- Oli hauska hetki kahdestaan Kurun kanssa, kun muut lapset toisaalla hoidossa - ostettiin "salaiset jätskit" ja nautiskeltiin niitä pihakeinussa kahdestaan.

- Kirjoitin mukamas hauskan salaviestin ihanalle naiselle :)

PE 30.8.
- Mukava hetki Miron ja Lauran kanssa Hoikkalan lasiterassilla jutellen.

LA 31.8.
- Piiloleikkiä skidien kanssa pihalla.

SU 1.9.
- Egyptiläisen underground-metallibändin levyn löytäminen Spotifystä.

MA 2.9.
- Upeat laulajat, suuret tunteet.

TI 3.9.
- Huomasin uutuuksia!

KE 4.9.
- Koulun aloittanut poikani Kuru kertoi saunanraikkaana innoissaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä koulun oppitunnista, joka oli ollut ET:tä ja jonka aikana oppilaat olivat pareittain puhuneet heille elämässään tärkeistä asioista kuten lemmikeistä (Kuru kertoi äidillään olevan Orri-kissan) ja Kurun lempiaiheesta peleistä: Minecraft! Mikä hauskinta, oli Outi-ope kertonut, että hänenkin poikansa tykkää Minecraftista. Siitä tuli yhtäkkiä asia, joka on jollain pienellä tavalla yhteistä Kurulle ja opelle :)

- Vanhin poikani Miro ja minä nauroimme ääneen klassikko-sarjakuva Piko&Fantasion ruudulle, jossa Piko (tai Fantasio) kertoo poliisille, kuinka heidän kuljettamansa apinat ovat todella hauskoja esittäessään naurettavia hahmoja - ja samaan aikaan Pikon (tai Fantasion) takana yksi kolmesta apinasta on pukeutunut poliisimiehen pukuun ja alkaa viheltää pilliin (siis pilkaten poliisia :D)...

To 5.9.
- Kurun ja nuorimmaisen Aarnin kanssa pelattiin Minotaurus lego-lautapeliä ja alkupelin katkeraa kalkkia kohdattuaan ja siitä hermottuaan Kuru piti loppupeleissä hermonsa. Lisäksi Aarnin voitettua lähes tunnin pituiseksi venyneen pelisessiomme, Kuru totesi: "Aarni pelasi tosi hyvin!" Mahtavaa. On ilo huomata, että häviötä yli kaiken inhoava Kuru on alkanut oppia iloitsemaan siitä, että pelikin voi olla hyvä, eikä aina ole tärkeintä voittaa siinä :)

pe 6.9.
- naurua ystävien kesken

la 7.9. 
- kuuntelin punkkia

su 8.9.
- tytär kylässä (SYDÄN!)

ma 9.9.
-  uusi viikko, uudet kujeet!

ti 10.9.
- upea suomalainen sarja jälkikatselmuksena nostatti suuria tunteita ja hymyn huulille :)

ke 11.9.
- vanhempainillassakin voi kokea suuria tunteita.

to 12.9.
- iihqu iltatee :)

 ...to be continued

9.8.13

Musiikin arvostelijoille



En koskaan arvostele musiikkia. Arvostelen toki omien mielipiteitteni mukaan bändien ja artistien tuotoksia sekä joskus heidän tekemisiäänkin, mutta musiikki on minulle lähimpänä pyhää, mitä elämässä olen löytänyt. Rakastan musiikkia, elän sen rytmissä, ja minun jumaliani ovat kaikki musiikkia samalla tavalla palvovat muusikot, laulajat ja artistit. Viimeisimpään ryhmään lasken mm. kaikki musiikin kanssa leikkivät taidokkaat ja tuntevat tyypit ja kollektiivit, jotka luovat uutta vanhoista samplaamalla ja miksaamalla ja remiksaamalla ja yhdistelemällä pätkiä sieltä täältä. Musiikki on rajaton ja genrerajat tai "aito musiikki" ovat vain ahdasmielisten asettamia keinotekoisia rajoja.

Toki jokainen saa olla sitä mieltä kuin haluaa. Joku tykkää yhdestä, joku toisesta, joku väittää tykkäävänsä hiljaisuudesta. Ehkä hänkin löytää jostain rytmin ja oman ”musiikkinsa” oli se sitten vaikka lintujen laulua, mutta jotenkin en vain halua sulattaa ajatusta ihmisestä, joka väittää, ettei mikään musiikki ole häntä varten. Minulle musiikki on lähimpänä uskontoa, mutta ei saarnaavalla tavalla vaan voimana, josta ammennan itseeni voimaa kaikenlaisten tunteiden ja ajatusten ja hetkien aikana.

Minua on jo pitkään ottanut päähän musiikin arvostelu. Se ei tunnu riittävän arvostelijoille, että he arvostelisivat jotain tiettyä muusikkoa hänen lava-työskentelystään (Metallican rumpali Lars Ulrich lienee tästä hyvä populäärimusiikin esimerkki – ja Lars itse totesi hauskan itseironisesti yhdessä tammikuussa 2013 tehdyssä videohaastattelussa, että hänen 14-vuotias poikansa soittaa paremmin kuin hän ja ettei se nyt paljon vaadi muutenkaan, soittaminen paremmin kuin hän ;D) tai sitten arvostellaan jotain bändiä siitä, että lavashow on sitä ihteään eikä live-esiintymistä. Joskus ajattelin, että rokin puolella oltaisiin vapaamielisempiä ja vähemmän arvostelevia, mutta toisaalta yleisö tuntuu vittuilevan melkein mistä tahansa. HC-punkbändeille todennäköisesti vittuillaan siitä, jos he soittavat liian hyvin. Harmittaa, että ihmiset ovat niin kapeakatseisia, etteivät voi nauttia musiikista, vaan keskittyvät keksimään jotain negatiivista jopa siitä, mistä tykkäävät.

En sano, että olisin joku pyhimys, vaikka pyhää musiikkia palvonkin, vaan että koitan löytää kaiken musiikin ytimen ja merkityksen. Kaikkea en vaan voi ymmärtää tai en löydä siihen yhtymäkohtia, mutta halpamaisinta minusta on alkaa arvostella vaikkapa muuten arvostamaansa yhtyettä siitä, että joku yhtyeen jäsen on mukamas huonompi muusikko kuin muun bändin tyypit ja että tämä mukamas siksi häpäisee bändin ja sen musiikin. Samaten joskus ihmetyttää kuolleiden musiikintekijöiden glorifiointi verrattuna siihen, mitä elossa olevat nykyartistit tekevät, vaikka onhan se mielenkiintoista ollut itsestäkin etsiä helmiä sellaisten artistien ja bändien tuotannosta, joiden ura on keulahahmon tai tärkeän bändin jäsenen kuoleman jälkeen tavallaan noussut koko maailman tietoisuuteen, koska kuolema myy. Silti sitäkään ei saa käyttää syynä kyseisen artistin/bändin tuotannon glorifioimiseen tai dissaamiseen. Musiikki puhuu puolestaan. Musiikki jää, se voittaa ja jää elämään kuoleman jälkeenkin.

Kun maailmanloppu on käsillä, sähköäkään ei ehkä enää ole, ja toivo on menetetty, meillä on silti musiikki. Meillä on se kaikki musiikki, jota olemme kuunnelleet, kaikki laulut ja rytmit ja biitit, joita voimme hyräillä niin kauan kuin meissä henki pihisee. Minusta paras esimerkki tästä ovat alzheimer-potilaat, jotka eivät enää osaa puhua, mutta reagoivat – ja jopa laulavat/hyräilevät – biisejä, jotka ovat heille olleet rakkaita. Olen itsekin todistanut aikanaan lähes puhekyvyttömän ihmisen pystyvän laulamaan hänelle tärkeätä kappaletta. Se ei ole sattumaa. Se on musiikin voima, magia.

28.7.13

Twiitteiei

Jotkut kirjoittelee twiittei, siinä missä osa feisbukkaa. Mä pääasiassa blogailen, kun sille päälle satun. Tai no, kokeillaan, kuinka käy Leinoselta rock’n’roll. #some

Kokeilen tota aivojen sorkkijamömmöä kuurimaisesti, jotta elimistö tottuis. Puoli tabua aamulla, puoli illalla, ehkä viikon verran. Huimaa heti aamusta! #selincro #alkoholi

Oon kuunnellut aika paljon räppiä männäaikoina, lähinnä suomalaista laatua. Jostain syystä kaikki äänessäolijat on äijiä. Siks on kiva välillä, kun tulee vastaan tämmösiä hiphopleidejäkin, kuten Snow Tha Product. #rap #snowthaproduct

Haaveilen ihan tosissaan rumpujen hankkimisesta. Netissä on tosi hyviä ja asiallisia opetusvideoita aloittelijoille. Sen lisäksi olen päättänyt, että jos saan aikaiseksi ne oikeasti hankkia, on ensimmäisen vuoden tavoitteena tämän jäbän osaamistaso J #rummut #harrastukset

Jalat puutuu, kädet puutuu, naama puutuu, pää puutuu, oksettaa. Ei hyvä. Taidanpa jättää mömmöt sikseen hetkeksi. #selincro #olotila

Pojan synttärit järjestettävä. Viimeinen lomaviikko edessä. Vanhat Travian-kamut kutsui irc-kannulleen. Ei kyl innosta oikein mikään taas vaihteeksi… #lastensynttärit #loma #travian

Viinapulloko se ois pitänyt juua tämän paskan kanssa, että ois normaali olo, saatana!? En ole toimintakyvytön, mutta "puutunut" on todella hyvä sana kuvaamaan kokonaisvaltaista olotilaa. Kielikin on puutunut, se suussa oleva.  #selincro #viina

Haaveilin puolitosissani, että vois aloittaa itsensä kuntoon saattamisen ja koittaa änkäytyä paikalliselle nyrkkeilysalille. Sitten leikimme ystäväni Kimmon kanssa boffereilla ja hän mojautti minua käteen. Seurasi mustelma ja kipua. En kestä kipua. Nyrkkeilyssä kuulemma lyödään ihmisiä turpaan. #turhathaaveet #nyrkkeily #bofferit #ystävä

Liekköhän olen pysynyt 140 merkin säännön rajoissa? Ihan sama, perseestähän tämä on. Kiitos ja jatkajaa twiittailuanne siellä oikeassa twitterissä ken haluaa. Mun harjoitus-twiittailut loppu ny. #twitter