Keskikesä. Aikaa, jolloin puolitutut kyselevät toisiltaan small talkin nimissä "jokos oot lomalla? en vielä, parin viikon päästä. ai jaa, niin minäkin, se on parasta aikaa. joo, niin kai, skidien kanssahan se menee. miten pitkään oot? neljä viikkoa. niin minäkin..."
Luin aika hyvän kolumnin small talkista ja siitä, kuinka Suomessa se on joskus aika vaikeata. Tai ei ole, jos ja kun on tottunut siihen. Kollegani ja ystäväni totesi, että hänen kotimaassaan ei tule yleensä samanlaista hiljaisuutta, vaan on asiaankuuluvaa höpöttää kaikenlaista paskaa, kaiken aikaa. Siinä sivussa ehkä tulee juteltua jotain tärkeämpääkin, mutta suomalaiseen mentaliteettiin sopii myös hiljaisuus, joten höpöttävä ihminen voi olla jollekin jopa vaivaannuttavampaa kuin hiljaisuus, vaikka tiedän itsekin, että on vaivaannuttavaa, kun ei tiedä, mitä sanoisi, jos tuntuu, että haluaisi sanoa. Poikani, jonka kanssa olen vähän väliä jossain konflikteissa hänen koetellessaan rajoja (sekä omia että oman sietokykyni), tokaisi tänään ollessamme lastenjuhlissa (myös aikuisia läjäpäin paikalla) kovaan ääneen, että "isi on pieruhousu!" Julkista nöyryytystä by 7 year old :) Ei oikein irronnut hirveästi siihen mitään tilanteeseen sopivaa. Olin siis paikallaolijoiden silmissä tämän jälkeen rääväsuisten ipanoiden pieruhousu-isi. No, ei se mittään. Mietin hetken kuluttua, että kotona olisin huutanut vastaan, että "Kuru on ripulihousu!" Ja siitä nimittely olisi luonnollisesti vain kiihtynyt. Joten ehkä hyvä, että otin vaan hiljaa vastaan asemani, pieruhousun. En tiedä sitten, miten tuo tokaisu liittyi small talkiin, mutta ehkä se liittyi kuitenkin siihen small talkittomuuteen eli hiljaisuuteen, joka voi siis olla myös kyvyttömyyttä jorista tuntemattomien seurassa leppoisia ja rikkoa jäätä. (Josta tuli mieleen, että luin ensirepliikistä, jossa tyyppi tulee naisen viereen baaritiskillä, pyytää jäitä, pudottaa ne lattialle ja polkaisee ne murskaksi, jonka jälkeen sanoo: "Nyt kun jää välillämme on murrettu..." jne...vaatis kyllä pokkaa, mutta voishan tuo toimiakin, tai sit sais baarimikolta jäätävän katseen ja mopin käteen :D)
Keskikesän juhlan otin vastaan torstai-iltana hieman levottomissa tunnelmissa. En halunnut juoda mitään, mutta kummasti alkoi pitkän viikonlopun alettua tehdä mieli muutamaa olutta, osin hyvän musiikin innostamana, osin rentoutuneen lomafiiliksen alkaessa vaikuttaa, ja osaksi kirjoiteltuani yhden naisen kanssa noista fiiliksistä. Ratkaisin dilemmani käymällä ostamassa ykkösolutta. Mutta on sekin alkoholia (ja onhan mulla kellarissa myös vahvempaa olutta...) ja oli tarkoitus olla kokonaan juomatta ja pitää tiukka linja, ettei silloin tippaakaan, kun lapsista olen vastuussa eli lähes aina. En ole ehdottomuuksien mies, mutta tulipahan tämäkin asia sovittua ihan ammatti-ihmisen kanssa, joten ei kai se nyt niin vaikeata voi olla se juomattomuus. Eikä tehnyt mieli siis juopotella, mutta vähän olutta...Tai no ehkä sitten vähän teki mieli, siihenhän se olut liittyy kuitenkin. Otin lääkkeen, joita sain tuossa muutama viikko sitten (leikkaa nousuhumalan vaikutusta ja näköjään saa useamman kerran - oliskohan ollut viides tai kuudes kerta, kun otin pillerin - myötä myös lopettamaan juomishimot - nimeltään Selincro, ei siis mitenkään "estä" juomista, kuten vaikkapa ihmisten tuntema Antabus, vaan vain auttaa siten, että aivot eivät saa alkoholista euforiaa, jota ihmiset siitä hakevat ja johon riippuvuus perustuu). Maistoin lopulta kaksi kulausta ykkösolutta ja kaadoin loput viemäriin. Hyi vittu. Eka kertaa lääkkeestäkin tuli jotenkin todella paska olo. Raskas ja voipunut (jalat painaa, käsissä kihelmöi), tietyllä tapaa öklöttävä. Ei nukuttanut, mutta ei oikein huvittanutkaan mikään. Eikä todellakaan ainakaan dokaus. Telkkarissa Espanja teurasti Tahitia Conferedations Cupissa ja se nyt hetkeksi sai ajatukset pois olotilasta, vaikka iso paha sielläkin nuiji pienempää, kuten maailmassa yleensä käy, mut toisaalta Tahiti yritti sitkeästi silti hyökätä eli ei välittänyt paskaakaan nuijimisesta. Hävitä voi monella tavalla ja aina taistelun häviäjä ei ole häviäjä, jos häviö opettaa jotain. Hävitä voi vain, jos luovuttaa, eikä enää usko itseensä. En sano, että Tahitin pelaajat olisivat uskoneet missään vaiheessa voivansa voittaa kyseistä jalkapallo-ottelua, mutta en nähnyt 10-0 -tuloksesta huolimatta kentällä yhtään nujerrettua pelaajaa. Lopulta valuin maalintekoharjoitusten päätyttyä nukkumaan - tai siis pyörimään ja tuskailemaan. Välillä kuuma, välillä kylmä. Harvinaisen paska yö.
Ajoihan se lääke asiansa kuitenkin, kai. Heikotti semmoisella omituisella tavalla vaan ihan vitusti vielä perjantainakin (no ei nyt tietenkään mitään krapulaan verrattavaa), joten mietin kyllä senkin järkevyyttä. Helpompi olla ottamatta (lääkettäkään), kun ei mielikään tee - siis alkoholia. Ei missään muodossa, vaikka rakastankin olutta, hyvää sellaista. "Ykkös"kurat ja muu paska saa tästä lähtien jäädä hyllyyn. BrewDogin lähes alkoholiton Nanny State ois aika kiinnostava bisse. Pitäisköhän tilata korillinen sitä Skotlannista :) Enhän juo massalagerpaskaa enää muutenkaan, joten jos pysyvä dokun vähennys on tavoitteena, niin hyvänmakuinen kevyt (vähäalkoholinen) olut olisi joskus tuollaisina hetkinä tarpeen. Lääke on kuitenkin ollut välttämätön siinä, että sain lopetettua turhat överit vapaailtoina sekä siinä, että mietin oluen nauttimista pakkomielteisesti, lähes ainoana rentoutumiskeinona tai kun huomasin tuossa alkukeväästä juovani mieluummin kuin olevani naisen kanssa tai kun ystävä ilmoitti, että illan tapaaminen onkin peruttu, olin vaan vitun tyytyväinen, että sainkin dokata perjantain yksin kotona. Ja sitähän minä olen ehtinyt tehdä viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi.
Kun huomasin, etten pysty olemaan juomatta, saatoin kuitenkin itselleni perustella, kuinka otan nyt vain tämän tästä, ja että onko se nyt niin vitun vaarallista, vaikka lapset nukkuvat yläkerrassa ja paljonko tämä nyt tässä elämäntilanteessani haittaa, en ole kenellekään tilivelvollinen ja olen aikuinen, joten otan vain tämän tästä - tai voinhan minä sen toisenkin ottaa, onhan tässä vielä reilu seitsemän tuntia aamuun, katos, alkoholilaskurin mukaan olen jo kolmelta selvinpäin, kolmas meneekin siinä samaan syssyyn.
Luin tänä keväänä mielenkiintoisen kirjan Babylon Confidential. Claudia Christian vaikuttaa riittävän fiksulta ihmiseltä toteamaan saman, minkä minä olen todennut, että elämässä ei vaan ole mahdollista kieltää jotain itselleen tärkeäksi muodostunutta (syystä tai toisesta, oli sitten puhe ihmisestä tai aineesta tai tavasta tai pakkomielteestä tai kaikkien noiden sekavasta vyyhdestä) tuosta vaan, kerrasta poikki sanon suoraan sen. Claudia kokeili kaiken maailman katkot ja terapiat ja AA:t, mutta ei saanut apua siihen, että hänen "ystävänsä" (tai siis "monster") piti pintansa. Aina löytyi syy juoda. Ja kun kielsi asian, ei se mielestä hävinnyt. Eli kuten sanoin: En ole ehdottomuuksien mies. En lähde kieltämään itseltäni yhtäkkiä, tässä ja nyt, että enää koskaan en maista hyvää olutta, jossa on alkoholia, koska se on minulle ongelma. Ehdottomuus ei vaan toimi. Toki minullakin on rajani, jolloin ehdottomuus on vaatimus. Esimerkiksi en halua ketään toista tietoisesti vahingoittaa, varsinkaan lähimmäisiäni tai muita "syyttömiä", mutta alkoholi, niin kuin varmaan moni muukin huume, on siitä kieroa evästä, että aina voi järkeillä asiat niin, että enhän minä tässä ketään vahingoita suoranaisesti, kun juon, mutta jos tarkkaan ajattelee, niin jos vahingoitan kuitenkin itseäni, vahingoitan perhettäni, ja lapseni tarvitsevat minut mieluummin ehjänä, terveenä ja selvänä, kuin pikku hiljaa itsekseen iltaisin alkoholisoituvana äijänä. En ole myöskään turvallinen ja luotettava isä, jos humalassa öisin heilun ja skidit vaikka sairastuu tms. Välillä olen kyllä miettinyt, olenko muutenkin ihan perseestä isänä, mutta sitten tulee myös niitä hetkiä, jolloin totean, että olen ihan ok, riittävän hyvä, lapsilleni. Joten - ja - tulihan sekin jo aiemmin luvattua (että haen apua, jos en itse pysty), joten hain apua, koska en kyennyt tipattomuuteen iltaisin, jolloin lapset ovat vastuullani. Ja hyvin sen suhteen siis nyt menee, on mennyt jo kuukauden päivät. En ajattele päivittäin, mitä olutta maistelisin illalla. En himoa olutta. Voin lukea olutblogejakin ilman, että alkaa suu napsaa. Välillä tekisi mieli maistella vaikka vain yksi olut, mutta en tee sitä nyt, vaan maistan sen ehkä sitten, kun minulla on taas vapaailta. Ehkä vielä tulee vapaailtakin, jolloin en maistele olutta? Silloin olen kyllä jo aika pitkällä. Sitten, kun pystyn oikeasti ottamaan vain sen yhden oluen vaikkapa hyvän ruoan kera, eikä se ole minulle ongelma, etten ota yhtään enempää, voin olla tyytyväinen. Ehkä sitä päivää ei tule ja joudun pitämään tuon lääkkeen varalla, mutta sitten olkoon niin. Ihan sama, pääasia, että alkoholiongelmani pysyy kurissa.
Juhannusaattoilta vietettiin mökillä. Olihan siellä kiva käydä taas pitkästä aikaa. Äidin täysihoidossa. Iskän kanssa oli kans mukava puuhailla apumiehenä ja kai minusta jotain hyötyäkin oli. Kokkokin paloi ja pienet pyromaanin alut olivat innoissaan polttamassa keppien nokassa turvepaakkuja, jotain grillattavaa ne esittivät ja savuisia ruoka-annoksia tarjoilivat leikisti meille aikuisillekin. Rauhallista oli, vanhempani, minä ja pojat vain paikalla. Menin kymmeneltä Aarnin kanssa nukkumaan onnellisena unohtaen saman tien ajatuksen siitä, että on juhannusaatto ja jossain tuolla vielä valvotaan ja otetaan vastaan keskikesän yötöntä yötä ties missä aineissa. Mulle se oli yö siinä missä muutkin. Nukutti kyllä saatanan hyvin, ah.
Tänään juhannuspäivänä lähdimme jo lähes perinteeltä tuntuville lastensynttäreille Koutaniemen nokkaan. Kivaa oli, vaikka pieruhousuksi siis julistettiinkin. Perinteisesti uimareissullakin käytiin tai no en minä uinut, kun katoin vaan, ettei lapset uppoa järveen. Hauska, todella matala rantahan siellä on, joten aivan huippumesta lapsille, itse nyt ei enää vedestä hirveitä kiksejä saa. Eilen olisin voinut mennä suoraan uimaan mökille saavuttuamme, kun oli niin vetämätön ja tunkkainen olo, mutta myöhemmin, kun saunasta pitäen rannassa kävin, totesin, että hyi vittu minä sinne kylmään mene. Tänäänkin riitti rantavedessä seisoskelu. Muuten juhlat menivät mukavissa merkeissä. Itselle kivointa oli, kun poikavoittoisessa lapsiporukassa yks tyttö innostui mun kanssa pelaamaan sählyn tapaista pallottelua ja kertoili, että on oikeasti enemmän haka tenniksessä ja toivoi pääsevänsä isänsä kanssa pelaamaan tennistä piakkoin. Tuli mieleen omat pelit oman isän kanssa aikanaan. En tiiä, oliko ne iskästä kivaa yhdessäoloaikaa, mutta olihan se kuitenkin tärkeä meidän oma juttu. Mietin sit tänään sen kivan tytön kanssa siinä pelaillessani, että vieläköhän minä joku päivä harrastan jotain erityistä omien lasten kanssa vai onko se meillä erilaista, kun olen niiden kanssa muutenkin lähes koko ajan (kai joku puistossa heiluminenkin lasketaan :D), paitsi tietysti Vilmiinan kanssa vähemmän. Nii, en tiiä. Ehkä mä oon enemmän nörtti-iskä ja leikkipuisto-iskä sitten. Mutta kivvaa oli pelailla juu.
Viedessämme Miroa mökille mummun ja ukin hoitoon (meillä muilla kun arki vielä jatkuu päiväkodin ja töiden parissa) näin hätämerkin ja auton tien reunassa ja vaisto sanoi, että nyt pitää pysähtyä. Joskus kun näkee autoja tien vieressä, tulee vaan hidastettua ja ajettua ohi, kun näyttää, että apua ei tartte, vaikka mistä helvetistä sen tietää, jos ei kysy. No, olen minä kyllä monesti kysynytkin, yleensä aina on ollut apuvoimat jo hälytetty. Ja olen itsekin apua saanut, mm. auton työnnössä penkasta jne. Mut pysähdyttyäni valtatien varteen totesin, että hyvä, kun pysähdyin, koska tyyppi ei ollut paikkakuntalainen, oli jo lapista asti ajanut, laina-autokin oli, eikä ollut mitenkään autoihminen kyseessä. Tunkkiakaan ei löytänyt laina-autostaan, vaikka oli ehtinyt omistajalle soittaa ja sitä etsiä. Eturengas oli nimittäin tuhannen pillun päreinä. No, ei muuta ku tunkki oman auton perästä kouraan ja veivaamaan sitä saman tien paikalleen. Autoja viuhui ohi, joten ei auttanut jäädä nenää kaivelemaan, tehokasta toimintaa vaan. Vararengas sujahti yhteistyöllä paikoilleen ja pultit kiinni ja neuvoin, että ajele rauhassa nyt etiäpäin ja Sukevalla sitten huoltsikalla rengaspaineiden tsekkaus, kun vararengas oli kyseessä. Tyyppi oli tyytyväinen ja kiitteli. Homma ohi muutamassa minuutissa ja hyvä mieli itsellänikin, kun pystyin olemaan avuksi.
Nyt kotona. Yläkerran vessassa oli kiva käydä. Kyllä WC on sitten hieno keksintö! Ja muutenkin vesi- ja viemäröintijärjestelmä. Helpottaa elämää ja on sitä paitsi myös terveen elämän edellytys (puhdas vesi ja viemäröinti, nimittäin). Eipä tässä oikein viitsi valittaa mistään, vaikka ei ihan täysin terve olisikaan. Ensi viikolla saapi varmaan käydä yksissä kokeissa, mutta niin kauan kuin lääkäri ei ala arvioimaan jäljellä olevaa elinaikaa, on kaikki kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvin. [en ole tietääkseni siis kuolemansairas, älkää lukeko mitään rivien välistä mahdolliset blogini seuraajat] Ilon, onnen ja hyvän elämän aineksia on paljon. Olen tyytyväinen, mutta en liian.
