Alkoholista

Alkkis on symppis, not. Lupasin noin kuukausi sitten ystävälle, että nyt lopppuu kotona tipottelu arkisin tai kun lapset ovat kotona. Lupasin myös, että se on ensimmäinen askel juopotteluni pysyvän vähentämisen, ehkä jopa lopettamisen tiellä, ja että jos en siihen pysty, haen apua. Ennen kaikkea lupasin kuitenkin itselleni. Lupaus on lupaus on lupaus. Selvinpäin on lisäksi helpompi pitää kiinni lupauksistaan, vaikka vituttaisi.

Yritin hallinnoida juomatottumuksiani jo aiemmin syksyllä aloittamalla viimein pitkään suunnittelemani alkoholipäiväkirjan. Kirjasin siihen juomakerrat, määrät, juomien laadun sekä mahdolliset tuntemukset. Huomasin, että päiväkirjasta ei ollut mitään hyötyä. Sille ei tarvinnut luvata mitään.

Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa, se vain on fakta. Olen heistä vastuussa ja se on tärkein duunini. Haluan tehdä sen duunin hyvin, palkkatyön ohella. Sen duunin palkka on oleva poikieni - ja tietysti myös tyttäreni - selviäminen elämästä ilman järjettömiä kolhuja. Ehkä jonain päivänä voin olla myös isoisä, vaikka sellaista aikaa en uskalla kuvitellakaan. Päivä kerrallaan.

Aloitin loppukesästä 2011 harrastuksen, olutbloggauksen. Se on ollut tärkeätä, kuten mikä tahansa harrastus. Ainoa haittapuoli siinä on se, että alkoholi on aina ollut minulle tärkeä kemikaali, jolla sekoittaa päätä ja sumentaa maailmaa siedettävämmäksi paikaksi, edes hetkeksi. Olutbloggaus ei kuitenkaan sinänsä ollut ongelma, mutta sen varjolla oli helppoa lisätä alkoholinkäyttömääriä - tai oikeastaan siis päiviä, iltoja, jolloin nautiskella "sivistyneesti" olut tai pari, yleensä vähintään kolme. Enkä puhu mistään "keskioluesta", vaan monesti Alkosta saatavista vahvemmista, usein maistuvammista oluista.

Aloin yhä useammin huomata bloggauksen ohessa laskevani alkoholilaskurilla, "voinko ottaa vielä yhden?" ja aamut alkoivat puhalluksella digitaaliseen alkoholimittariin. Välillä meinasi mennä överiksi, mutta onneksi hyvin hyvin harvoin. Käyttö pysyi siis niissä rajoissa, että kun auto aamulla starttasi, olin kuivilla.

Silloin, kun lapset eivät olleet minulla, oli sitten "lupa" ottaa vähän enemmän. Yleensä enemmän kuin vähemmän. Kesällä oli taas pitkästä aikaa yksi täysin seko yö, jolloin kaikki ei mennyt ns. putkeen. No, en hajottanut itseäni, mutta muuten touhu oli lähinnä sairasta. Jonkin aikaa ajattelin taas vähentämistä ja ehkä vähensinkin.

Syksyn mittaan alkoholinkäyttöä seurattuani totesin, että yhä useammin tulee iltoja, jolloin lähden "varttia vaille ysin paniikissa" (kaverin hienosti aikanaan lanseeraama juttu, josta teki biisinkin) lähi-Siwaan ostamaan "tarpeellisia elintarvikkeita". Puuroa, leipää ja vaikka mitä tuli ostettua sen tärkeimmän eli kolmen tai useamman puolen litran oluttölkin lisäksi. Totesin myös aina välillä: Hetkinen, minunhan piti olla olutbloggari eikä säälittävä juoppo, joka vetää lähikaupan perusbisseä elämäntuskaansa. Totesin  minulla olevan vähän samankaltaisia "tekosyitä" kuin muuan tyypillä, joka aina perustelee juomistaan mm. sillä, että olipa rankkaa hoitaa lapsia tai että nyt olen ansainnut nollaamisen, kun hoidin lapset/tärkeän duunin/mitä-lie-"isompaa". Minulle se oli usein keskiviikko, jotka ovat olleet minulle kullanarvoisia tyttäreni tapaamisen vuoksi, mutta myös toisaalta monesti rankkoja päiviä, kun alkuviikon väsymys, viikonlopun odotus ja ilta neljän lapsen kanssa yksistään ovat antaneet väsymyksen euforisen tunteen siitä, että "nyt on lupa juhlia". Siihen päälle vielä lempisarja Sons of Anarchyn jakso ja loppuillan/alkuyön toimintasuunnitelma oli valmis - kunhan vain siis löytyi olutta kyytipojaksi.

Loppuvuodesta totesin, että en jaksa pitää alkoholipäiväkirjaa, kun tulee juotua jotain melkein joka ilta. Välillä ei, koska menin nukkumaan ajoissa eli nukahdin nuorimmaisen viereen. Sitten tuli stoppi, ystävän kehotus, lupaus hänelle ja päätös, että en ota, jotta voin olla turvallinen ja selvä isä, jos lapset yöllä heräävät tai sairastuvat tai jotain.

Aluksi tuntui, että minulta on viety elämästä yksi ilo - ja yksi tärkeä harrastus. Päätin kuitenkin, että olutbloggaus saa hiipua sille tasolle, kuin sen kuuluukin. Jos en ehdi blogata silloin, kun lapset mummoloivat, niin sitten en. Pari viikkoa kärvisteltyäni totesin, että homma bueno, pärjään kyllä. Nyt, ehkä kuukausi päätöksestä, olen pisteessä, jossa voin todeta minun olevan hyvällä tiellä. Koska olen luvannut itselleni ja päättänyt, niin minulla on helppoa. Minun ei tarvitse ajatella mahdollisuutta juomisesta arki-iltoina lapsien ollessa kotona, koska sitä vaihtoehtoa ei ole. Kun minulla on mahdollisuus eli lapset mummoloivat, saatan mennä ystävieni luo tai baariin tai jonnekin, mutta sekään ei ole aina tuntunut järkevältä ja olen huomannut, että jo kuukausi päätöksen jälkeen voin olla tyytyväinen ilman, että minulla on "tähtäimessä" juominen. Alkoholin ote on hellittänyt, homma on taas terveellä pohjalla.

Sen kuitenkin tiedän, että kohtuukäyttäjä on silti alkkis, jos niikseen tulee. Minä olen. Tarvitsen motivaatiota, lupauksen, päätöksen. En tiedä, miten kävisi, jos menettäisin lapset...toivon, että voin hallita tätä osaa elämästäni, koska alkoholi on kuulunut elämääni siitä lähtien, kun siihen 17-vuotiaana tutustuin. Tippa ei tapa, mutta useampi kyllä. Se tappaa hitaasti ja pirun tuskallisesti, mutta tappaa kuitenkin. Kaikki menee viemäriin: aivosolut, terveys, ihmissuhteet, ystävät, perhe, maine, työ, elämä. Haluanko oikeasti nähdä joskus lapsenlapseni? Mielellään, kiitos. Haluanko oikeasti vielä joskus nauttia elämästä ilman tippaakaan alkoholia? En tiedä. Toisaalta minussa elää vahvana ajatus siitä, että haluan kuolla kuin Pentti Saarikoski, kirjoitellen jossain korvessa kirjaa ja käyden vain hakemassa fillarilla alkoholia kaupasta sessioiden kostuttamiseksi, kunnes aika jättää...harmi, että alkoholissa ei ole loppujen lopuksi mitään romanttista. Kaikilla meillä on kuitenkin demonimme ja tiedän, että osa ihmisistä ei koskaan voi sairastuttuaan kokea enää samanlaista viatonta onnea, kuin ehkä pienenä lapsena ovat kokeneet äidin tissiä imiessään - jos koskaan ovat edes sinne asti selvinneet. Elämän eväät päätetään jo pienenä ja jotta voisin omalta osaltani antaa omille lapsilleni paremmat eväät, toivon, että tämä päätökseni olla juomatta heidän kanssaan ollessani, on heidän elämälleen hyväksi.

Työstä

Olisi mielenkiintoista tietää, onko joku tehnyt ihmisevoluution osalta tutkimusta siitä, miksi ihmiset haluavat tehdä työtä, jos heidän ei olisi pakko - ja ehkä tärkeämpänä kysymyksenä: Miksi he haluavat tehdä työtä, josta eivät pidä, jos sitä ei ole pakko tehdä? Pakkohan ei tietysti ole kuin kuolla, mutta tuolla pakolla viittasin perustarpeisiin. Ruokaa on saatava ja suojaa kylmältä/kuumalta/märältä/kuivalta/pedoilta ynnä muulta henkeä ja terveyttä uhkaavalta sekä tietysti lepoa ja perushygieniaa. Mutta jos kaiken edellämainitun voi saada tekemättä varsinaisesti mitään, kuten on vielä monessa länsimaisessa "hyvinvointiyhteiskunnassa", niin mikä ajaa työmuurahaisia duuniin? Perustyöllähän ei rikastu, mutta kaiketi mukavuudenhalu istuu aina ihmisessä. Lisäksi työllä saa yleensä kuitenkin jotain muutakin kuin perustulon ja nuo perustarpeet - ainakin useimmissa rikkaissa länsimaissa, ainakin jos olet terve ja työkykyinen. Nämä työkykyiset ihmiset saadaan sitten koulutuksella ja mielikuvilla ja mainonnalla ja kaikenlaisella muulla aivopesulla haluamaan asioita, joita he eivät oikeasti tarvitse, mutta joiden avulla he kuvittelevat tulevansa "onnellisemmiksi" tai ainakin tyytyväisemmiksi. Mukavuudenhalua on tyydytettävä aina uusilla elämää "helpottavilla" värkeillä ja ajankulua sekä viihdettä tarjoavilla masiinoilla. Jotta tuota mukavuudenhalua voi ruokkia, on saatava rahaa ja sitä saa (yleensä) tekemällä työtä. Onko työ kuitenkin myös elinehto, ehkä jopa yksi perustarpeistamme?

Minulla on helppoa, koska olen työssä, josta tykkään. Aina aika ajoin tunnen jopa viihtyväni töissä ja huomaan olevani siellä mieluummin - tai ainakin yhtä mieluusti - kuin vaikkapa kotona. Siellä olevat ihmiset ovat kollegoitani, ystäviä, kavereita, asiakkaita ja muita kanssakulkijoita yhteiskunnastamme. Koen itseni tarpeelliseksi, kun voin auttaa ja erityistä "mielihyvää" koen, kun saan henkilökohtaista kiitosta hyvästä työstä. Ehkä minun siis täytyy tehdä työtä, jotta voin tuntea olevani paitsi tarpeellinen, myös "hyvä" ihminen? Jos teen työni huonosti (joka voi tarkoittaa esimerkiksi sovituista aikatauluista lipsumista tai riittämätöntä palvelua, kohteliaisuuden tai työtehtävien muuta puutteellisuutta), koen yleensä jonkinasteista huonoa omaatuntoa. Minulle on myös tietynlainen "kunnia-asia" hoitaa oma työni hyvin. Kaiketi ihmisiin on sisäänrakennettu myös tietynlainen laumasieluisuus, johon liittyy laumahierarkia, tarve kuulua laumaan ja olla laumassa arvostettu henkilö. Sitä arvostuksen tunnetta voi olla vaikeata hankkia, jos ei ole ryhmää, työpaikkaa, opiskelupaikkaa tai jotain muuta yhteisöä kuten vaikkapa perhe, parisuhde, kimppakämppä, naapurusto tms, jossa kuulua laumaan ja jossa olla tärkeä, tarvittu. Se on nähdäkseni yksi tärkeä tekijä työntekoon, olipa tarpeellisuus oikeata tai näennäistä, kuviteltua tunnetta siitä, että on joskus jopa "korvaamaton" - vaikka harva oikeasti on.

Minä en ole liputtanut hirveästi elämäni aikana työnteon ihanuuden tai edes järkevyyden puolesta, vaikka viime vuosina olenkin maininnut yleensä aina sen, että koen itse olevani etuoikeutettu siitä, että minulla on tällä hetkellä (aina ei ole ollut, tai edes koskaan aiemmin) mukava työ, joka tuo minulle elinkeinon, mutta on muodostunut myös tärkeäksi osaksi nykyistä minuuttani. Nuorempana ajattelin, että työ on välttämätön paha yhteiskunnan pyörimiseksi, mutta ei (meidän) yhteiskunnassamme välttämätön kaikille, koska usea työ on oikeasti turhaa elämisen edellytysten kannalta. Toisaalta en halua väheksyä eri alojen työntekijöitä, joista voi kaikista löytyä sellaisia, jotka ajattelevat samoin kuten minä ja toteavat työnsä olevan tärkeätä, jollain tasolla, olipa se sitten vaikka vaan sen työtä tekevän yksilön kannalta. Työn mielekkyys, järkevyys ja tarve tulisi kuitenkin säilyttää, koska ilman niitä työ voi olla myös yksilön, yhteisön tai jopa yhteiskunnan - unohtamatta maailmaa ja sen luontoa, jossa elämme - kannalta paha, järjetön, turha tai tuhoava asia. Ihminen on sen verran fiksu eläin, että on onneksi keksinyt koneet auttamaan raskaissa töissä, mutta silti tälläkin hetkellä suuri osa ihmiskuntaa tekee raskasta, terveydelle vaarallista työtä huonoissa olosuhteissa eikä saa työstä muuta kuin peruselinkeinon. Orjuuskaan ei ole maailmasta kadonnut ja monenlainen hyväksikäyttö kukoistaa. Ihmiskunta valmistaa kaiken turhan kertakäyttötauhkan lisäksi tuhoamiseen ja tappamiseen tarkoitettuja välineitä, aineita ja asioita sekä raiskaa luontoa kerätessään aineita, joita tarvitaan milloin mihinkin hilavitkuttimeen. On surullista, että ihmiskunta yhä ruopii pohjamutia, vaikka sillä olisi avaimet toimia sekä itsensä että koko muun luonnon parhaaksi.

Työ voi olla rakentavaa, tarpeellista, mielekästä ja kannattavaa. Tehkäämme työtä enemmän sen puolesta, että näin voisi olla ja lastemmekaan, tulevien sukupolvien, ei tarvitsisi joutua oravanpyörään tai tuskailemaan edellisten sukupolvien jätteiden keskellä miettien, mitä jäi jäljelle, kun ennen meitä olleet halusivat enemmän kuin mihin oli varaa.