11.12.06

Uskon asioista

Aloin tässä taas jokin aika sitten aktiivisemmin miettiä omaa uskonnollisuuttani – tai siis pitäisikö sanoa Jumalan kyseenalaistamista – että mistä siinä oikein on kyse. Hengellisyyshän on omasta mielestäni yksilöllinen asia ja jokainen kokee uskonnon/uskonnot omalla tavallaan, tulkitsee niitä omalla tavallaan ja joko "harrastaa" tai ei harrasta uskonnollisia rituaaleja. Usko tai epäusko on henkilön oman ajattelun tulosta.

Uskonnot ovat myös kulttuureihin kuuluva asia. Se, missä määrin uskontoa julkisesti esiin tuodaan, liittyy kulttuurien ja uskontojen ominaispiirteisiin. Usko on kuitenkin siitä erotettava asia. Se on mielestäni ennen kaikkea henkilökohtainen asia. Toki uskontoa harjoitetaan paljon ryhmissä ja tunnustetaan esimerkiksi julkisesti tietyillä vaatekappaleilla, koruilla ja toimituksilla kuten rukoileminen polvistuneena tai kädet ristissä. Silti yksilö itse omassa päässään (uskonnollisessa mielessä sielussaan) päättää tai tulkitsee, mihin uskoo ja miten sen kokee.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut näistä asioista ja pohtinut sitä, että minun täytynee olla ateisti, koska en usko Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan yms. Silti on olemassa perusteita, millä ateismini voi kumota. Uskon tai tahdon uskoa kohtaloon ja samalla tavoin ajatellaan useimmissa uskonnoissa. Kohtalolla selitän sitten itselleni tapahtuvia asioita ja totean, että niin oli tarkoitettukin, jotta nyt olisi niin kuin on.

Lisäksi en halua tyrmätä tarvetta siihen, että joskus tavallaan jättää asiat uskonnollisella retoriikalla todettuna "herran haltuun". Kaikkia maailman asioita ei voi murehtia loputtomasti, ei edes oman elämän pieniä tai suuria huolia. Pitää vaan luottaa, että asiat menevät parhain päin. Tämän voi ajatella olevan uskonnollista ajattelua, vaikka sitä ei tiedostaisi tai haluaisi ajatella sitä minään jumalallisena, mutta silti joskus tuntuu hyvältä vain jättää asiat "isompiin käsiin". Enkeleitä onko heitä? Samapa tuo, mutta en minä halua tuomita niihin uskovia, koska ei se ole minulta pois. Ja tunnustettakoon, että olen minä joskus nuorempana rukoillut, kun en muutakaan hädän hetkellä keksinyt. Rippikoulunkin kävin, vaikka juuri siellä jeesustelu eniten päähän ottikin ja raamatulla yritettiin "lyödä päähän" jatkuvalla tahdilla. Sittemmin erosin kirkosta, jotta ainakin tapakristillisyyteni voisin romukoppaan heittää.

Itselläni on näitä ikuisia kysymyksiä, minkä takia usko Jumalaan ja uskontoon tulee kyseenalaistettua. Yksi on hyvän ja pahan olemuksen käsittely. Kristinuskossahan on ns. pahan ongelma, jossa pohditaan sitä, että miksi maailmassa on niin paljon pahuutta, jos Jumala on sen luonut ja lisäksi olemassa. Kristillisissä kirkoissa plärätään usein raamattua ja todetaan, että Jumala on kyllä hyvä, mutta Saatana hallitsee ja vasta tuomiopäivänä paha saa palkkansa ja Jumala palkitsee häneen uskoneet. Toisaalta kristilliset piirit itse määrittelevät, mikä on hyvää ja mikä pahaa tuomiten usein mm. homoseksuaalisuuden, joten kyseessä on loppujen lopuksi mahdoton yhtälö. Mikä on yhdelle pahaa ja luonnotonta, voi olla toiselle hyvää ja luonnollista.

Itse olen sitä mieltä, että hyvyys ja pahuus ovat meissä kaikissa ja niiden välissä luomme omaa maailmankuvaamme. Jotkut pyrkivät tekemään elämässään tietoisesti vain hyviä asioita ja jos omat moraalikäsitykset eivät niitä asioita tyydyttävästi kerro, niin viime kädessä niitä etsitään uskonnoista, pyhistä kirjoista ja rituaaleista. Hyvän ja pahan ongelma on kuitenkin kulttuurisidonnainen, vaikka uskonnoissa ja kulttuureissa tiettyjä samankaltaisuuksia onkin. Se, että itse pyrin oman moraalikäsitykseni mukaan hyviin tekoihin ja vältän pahoja, sekä kadun tekemiäni pahuuksia, ei tee minusta kuitenkaan uskovaista.

Palatakseni lopulta kysymykseen siitä, olenko ateisti eli kiellänkö Jumalan olemassaolon, esitän ratkaisuksi agnostismia. Laajasti ajateltuna se jättää avoimeksi kysymyksen Jumalan tai jumalien olemassaolosta sekä uskonnollisten väittämien todenperäisyydestä, koska niistä ei voida saada varmaa tietoa. Agnostiikka voidaan jaotella myös ateistiseen tai teistiseen, mutta itse en lähde sille linjalle ja haluan ajatella sen laajemmin. Agnostismi on eräänlaista skeptismiä liittyen samaan asioiden kyseenalaistamiseen tiedon puuttuessa.

Elän tunteiden, tietojen, moraalikäsitysten ja uskon välimaastossa, mutta en halua tunnustaa Jumalaa tai Jeesusta raamatun oppien mukaisesti tosiksi, koska en usko, että raamatun tekstit ovat totuuksia, vaan uskonnollista tarinankerrontaa. Toki Jeesus oli olemassa, onhan hän historiallinen henkilö, mutta mielestäni on täysin turha henkilökultti nostaa hänet Jumalan pojaksi, jota pitäisi palvoa. Kristillisten uskovaisten Jeesus-kultti ja Jumalan äänekäs palvominen (toisin sanoen "raamatulla päähän lyönti") ovatkin omasta mielestäni ehkä vastenmielisimpiä uskonnollisia ilmiöitä, joita tiedän. Kristillisessä mielessä olen siis ehkä ateisti, mutta uskontoja on paljon muitakin. Tiede antaa sitä paitsi paljon järkevämpiä perusteita maailmankaikkeudesta kuin uskonnot, joissa tavallaan mennään sieltä missä aita on matalin – ihan niin kuin mitään ei tarvitsisi tutkia tai kyseenalaistaa, kun kaikki on muka Jumalan luomaa.

2 kommenttia:

mierolainen kirjoitti...

Shalom!

Asiallinen kirjoitus. Itsekin koen olevani lähinnä agnostikko eli en kiellä Jumalan (jumalan tai jumalien) olemassaoloa, mutta en myöskään pysty todistamaan sitä todeksi. Vaaka voi siis kääntyä kumpaan suuntaan tahansa ja mitättöminä kaikkeuden pisteinä meidän yksittäisten ihmisten on todellakin täysin turha lähteä arvostelemaan toistemme katsomuksia.

Itse kuulun - yhä edelleen - evankelisluterilaiseen kirkkoon. Olen kyllä viime vuosina harkinnut useaan otteeseen kirkosta eroamista, mutta sitten kuitenkin aina lopulta tullut toisiin ajatuksiin. Syitä tähän on monia. Ensinnäkin kristillisyys on minulle monella tapaa niin syvään juurtunut tapa, perinne, että siitä irrottautuminen tuntuu todella vaikealta, jopa pelottavalta (vert. lihansyönnistä, televisiosta, alkoholista tms. irtautuminen). Lisäksi myös nautin monella tapaa kristillisistä perinteistä. Esimerkiksi silloin harvoin, kun käyn kirkossa, koen yleensä ihan oikeasti jonkinlaista sisäistä mielenrauhaa. Itse asiassa minulla ja eräällä hyvällä kaverillani on nykyään tapana käydä joka vuosi jouluaattoyön jumalanpalveluksessa.

Tämä tosin lähinnä siksi, että messun pitää tavallisesti kotipaikkakuntani Varkauden kirkkoherra Olli Tynkkynen, joka onkin varsinainen guru: viime vuoden jumalanpalveluksessa hän luukutti tilaisuuden aluksi metallia, ja vuotta aiemmin Beatlesia sekä luki katkelmia Tolkienin "Sormusten Herrasta". Saarnan yhteydessä ko. kirkonmiehellä on tapana heittää melkoisen mustia herjoja, jotka yleensä kohdistuvat eturivissä istuville kapeakatseisille, ahneille ja maallistuneille henkilöille. (Kirkossa tällaiset ihmiset erottaa yleensä siitä, ettei heillä ole kykyä nauraa moisille jutuille - eli itselleen). Kirkkoherramme on meilläpäin erityisen rakastettu - ja toisaalta syvästi vihattu - henkilö.

Mutta takaisin aiheeseen: käyn siis mielelläni kirkossa, vaikka teenkin sitä todella harvoin. Myös muita kristillisiä perinteitä arvostan: virsien laulaminen (enkä nyt tarkoita mitään synkkiä körttiveisuja), ehtoollinen, uskontunnustus, jouluevankeliumi, tiernapojat, rukoileminen... Minulla on yhä tapana lausua iltarukous läheisteni ja paremman maailman puolesta. Ei sillä, että uskoisin sen mitään auttavan (olisi hiukan itserakasta uskoa, että oletetulla Jumalalla todellakin olisi halua ja aikaa kuunnella jok’ikisen ihmisen vähäpätöisiä ja irrelevantteja murheita), mutta jotenkin tämä rauhoittaa raskaan päivän päätteeksi ja kääntää hetkeksi ajatukset pois itsestä ja omista murheista.

Edellä mainittujen syiden lisäksi olen yksinkertaisesti ollut kai vain liian laiska viemään eroamisprosessin loppuun saakka. Niin tai näin, todennäköisesti tulen kuitenkin jossain vaiheessa kirkosta eroamaan, jos nyt ei aivan lähiaikoina niin lähivuosina kuitenkin. Evankelisluterilaisessa kirkossa on - kuten jo edellä totesin – mielestäni paljon hyvääkin, mutta vielä enemmän huonoa. Kirkon ja uskontojen ei mielestäni missään tapauksessa pitäisi pelata yhteen valtion kanssa. Tämä on itselleni ehdottomasti keskeisin syy miksi haluan kirkosta erota. Suomen valtioon kuuluvana osana kirkosta on tullut - vielä entistäänkin enemmän - osa häikäilemätöntä valtakoneistoa, jolla pyritään kontrolloimaan ihmisten toimia ja ajatuksia siinä missä maallisilla laeilla.

Kirkosta on tullut juonitteleva, manipulatiivinen laitos, joka pelaa ja käy kauppaa omilla sielun osakemarkkinoillaan. No, monet teistä varmasti väittävät, että kirkko on ollut tätä aina, mutta kaikkein surkeimmaksi asiat menevät silloin kun maallinen ja hengellinen tahdotaan naittaa keskenään; mitenkäs kävikään muinaisen Rooman valtakunnan, kun Konstantinus alkoi ajamaan kristinuskosta valtionuskontoa? Ei kovinkaan hyvin. Omassa yhteiskunnassamme tämä suuntaus on menossa koko ajan yhä pahempaan ja pahempaan suuntaan ja sen seurauksena kirkosta on kadonnut kaikki se pyhyys, tinkimättömyys ja intohimo, joka siinä kenties joskus kauan sitten saattoi olla. Kirkko on valtion talutusnuorassa eikä sillä itsellään ole rohkeutta, suoraselkäisyyttä eikä edes halua päättää omista linjoistaan.

Mutta entäpä sitten, kun aikanaan kirkosta eroan? Jäänkö pysyvästi hengellisten yhteisöjen ulkopuolelle, seuranani vain oma sisäinen henkisyyteni ja omat uskomukseni? Enpä usko. Itse asiassa olen jo jonkin aikaa harkinnut siirtymistä toisen uskonnollisen yhteisön jäseneksi. Jaa että minkä? No tietenkin ortodoksisuuden. Antakaas kun selitän. Minun isäni ja isän isäni ovat molemmat syntymänsä kautta ortodokseja, joten ortodoksisuus on tullut minulle tutuksi jo heidän - periaatteessa lähinnä ukin - kautta. Viime aikoina olen myös seurannut ortodoksisuuteen liittyvää kirjoittelua ja puhetta yhteiskunnassamme (tällä hetkellä Suomessa evankelisluterilaisten seurakuntien jäsenmäärät putoavat nopeaan tahtiin, mutta ortodoksien määrä kasvaa kovaa vauhtia).

Olen maininnut seuraavasta asiasta tässä blogissa aiemminkin, mutta kerrottakoon nyt myös tässä yhteydessä, että katsoin viime talvena nurkkajumalastani muuan Ajankohtaisen kakkosen erikoisohjelman nimeltä "Jumala-ilta". Kyseisessä show’ssa keskusteltiin uskonnoista ja hengellisyydestä laidasta laitaan. Tuosta ohjelmasta jäi meikäläiselle varsin ristiriitainen maku: suurin osa studioon kutsutuista erilaisten katsomusten edustajista vaikutti joko täysin idiooteilta tai pelkästään epävarmoilta ajatuksiltaan, mutta yksi heppu kuitenkin – Jukka Virtasen lisäksi – esiintyi erittäin edukseen, nimittäin ortodoksien edustaja (nimeä en valitettavasti enää muista).

Tämä kaveri kuunteli ensin tyynenä muiden kiihkoilijoiden vaahtoamista ja laukoi sitten perään hämmentävän teräviä ja kristallinkirkkaita ajatuksia kuten ”uskonto ilman tiedettä on sokea ja tiede ilman uskontoa rampa”, ”uskonnon tehtävänä on koetella ihmistä uskonsa suhteen”, ”agnostikot sopivat hyvin ortodoksikirkkoon, koska epäily ja usko eivät sulje toisiaan pois vaan kuuluvat erottamattomasti yhteen”, ”ortodoksisuudessa otetaan huomioon kristinuskon kaksituhatvuotinen traditio ja tradition monikerroksisuus” jne.

Olin todella vakuuttunut tyypin selväjärkisyydestä ja loogisuudesta; hän myös asettui ohjelmassa tukemaan väkevästi homoseksuaaleja ja heidän asemaansa muiden tehdessä lähinnä pilkkaa ja mesoessa ”Raamattu kieltää homouden” naurettavuuksiaan. Ei Raamattu, Perkele soikoon, ole mikään elämän manuaali vaan korkeintaan ohjenuora hieman tasapainoisempaan elämään! Sitä lukiessa on otettava huomioon teoksen kirjoitushetkellä vallinnut yhteiskunnallinen tilanne sekä muu kulttuurinen konteksti. Raamattu ei ole tulkittavissa samalla tavalla kuin sen kirjoitushetkellä, eikä sitä TODELLAKAAN pidä lukea kirjaimellisesti, puhtaana totuutena.

Kenties minun siis pitäisi alkaa tutustumaan tarkemmin tähän ortodoksiseen kirkkoon ja sen toimintaan ja pistää eropaperit vireille. Oli miten oli, syvällä sisimmässäni en todellakaan koe olevani evankelisluterilainen kristitty. Evankelisluterilaisuudesta puuttuu kaikki se ilo ja riemu, joka minua uskonnossa viehättää. Luterilaiset ovat niin pirun synkkää porukkaa ja ajattelevat lähinnä – kuten Jmlbohem tuossa jo totesikin – että koko maailma menee päin helvettiä. No meneehän se, sitä ei käy näillä lopunajan keleillä kieltäminen, mutta minkä helvetin takia sitä pitäisi silti iankaiken synkistellä ja surkutella?

Itse olen melkoisen kohtalonuskoinen ja olen erittäin varma, että ihmisen perusluonteen tuntien maailmanloppu on ennen pitkää selviö, tavalla tai toisella. Oma näkemykseni on se, että myös Raamatun maailmanlopulla tarkoitetaan nimenomaan sitä kuinka me itse sokeasti ja välinpitämättömästi tuhoamme oman maailmamme lapsiltamme. Mutta turha sitä on liiaksi surra, eletään ja iloitaan siitä vähästä mitä meillä vielä on ja koetetaan edes hieman hidastaa edessä vääjäämättä odottavaa kuilua. Sillä totuushan on ennen kaikkea se, että hyvyys ja pahuus ovat meissä kaikissa sisällä ja on loppujen lopuksi meidän jokaisen oma valintamme kumpaa kumarramme. Ei siihen erikseen enää mitään jumalia ja piruja tarvita.

P.S. Tiesittekö muuten, että kristinusko poimi aikoinaan arkkivihollisensa Saatanan ulkoiset piirteen sen aikaisten kilpailevien uskontojen pääjumalilta. Propagandaa parhaasta päästä, eikö totta?

Ville kirjoitti...

Aika hyvä aihevalinta, tästä luulis saavan flamewarin aikaan jopa jmlbohemin blogissa.

Tuli tuossa viikolla juuri mieleen yksi kysymys jota olen pohtinut ennenkin, kun hyökkäsi Jehovan todistaja ylle kadulla. Ja enpä älynnyt taaskaan kysyä asiantuntijalta, vaikka tilaisuus olisi ollut. Nimittäin, että kun
1) Jehovan todistajat ei tunnetusti saa tehdä mitään hauskaa, kuten juua kaljaa, kuunnella heviä tai harrastaa seksiä tms. mitä normaalit ihmiset tekee huvitellakseen.
2) käsittääkseni, en nyt jaksa taaskaan tarkistaa mitään faktoja tässä, Jehovien tärkeimpiä pointteja käännytystyössään on se, että vain Jehovat (tai osa niistä) pääsee taivaaseen.
3) taivaassa on älden mahtavaa, eli käsittääkseni siellä ihminen saa tehdä sitä mistä eniten diggaa.

Niin loogisesti tästä seuraa se kysymys, että mitä helkuttia ne Jehovat sitten tekee siellä taivaassa? Alkaako siellä heti älytön rellestys, viinan juonti ja tukahdutettujen perversioiden harjoittaminen? Vai koostuuko niiden hauskanpito taivaassakin Jeesuksen palvomisesta ja kumbayan laulamisesta nuotion ääressä? Vaikuttais näin maallikosta aika turhalta. Ja jos se rellestys tosiaan alkaa, niin eikö se olisi sitten sama aloittaa jo täällä? Ja sitten toisaalta, sekä omakohtaisten kokemusten perusteella että buddhismin oppien mukaan, se, että hauskanpito tuntuisi hauskalta, vaatii vastapainokseen myös arkista raadantaa. Eli taivaassakin, että voi olla hauskaa, pitää olla myös välillä tylsää. Pitääpä muistaa kysellä tarkemmin asioista, kunhan seuraavan kerran on tilaisuus.

Ja minustakin agnostikko on aika hyvä valinta. Paras pointti siinä lienee se, että ei tarvitse todistaa, että jumalaa ei ole. Ateistin voisi vaatia esittämään todisteita, miksi Jumalaa ei ole. Todistustaakka jääköön uskiksille. Ja todisteeksi ei sitten kelpaa se, että "näin sanotaan raamatussa, ja raamattu on totta, koska se on Jumalan sana, ja se on Jumalan sana, koska se sanotaan raamatussa jne...".

Lisättäköön vielä se, että en myöskään pysty todistamaan Joulupukin olemassa oloa tai olemattomuutta, olen siis agnostikko myös hänen suhteensa.