Terapian tarpeessa

Luomisen tuska

vai liekkö tornado

Tuskanparahdus

sanos turvaton kynäilijä

Mut mie vaan näpytän

ja pakahdun tuskaan

***

Erehdyin kutsumaan aseintoilijaa ja metsämiestä hillbillyksi

Keskustalaista aktiivia idiootiksi

Ei pitäis nimitellä ketään toiselle rakkaita, edes kärjistäen ja kierolla huumorilla

Vaikka kärjistyksistä mielikuvat muodostammekin

Itsekin olen ajatellut tai kuullut - suoraan tai kiertoteitse - olevani nörtti, hevari, punkkari, ateisti, raivohullu, homo, hippi, naistenmies, karismaattinen, ruma, haiseva, rakas, läski, mukava, vittumainen, ihana, tyhmä, alkoholisti, perheenisä, keskiluokkainen, keski-ikäinen, keskinkertainen

Mitä milloinkin, ihminen kuitenkin

Idiootti hillbillykin, välillä

***

Terapian tarpeessa, jee

Kiihko nousee, päässä pimenee

Veri kiehuu, aggressio syvenee

Sanon pahan sanan

Sanon ihan sama

Sanonpahan yhden jos toisenkin saatanan

Mitä mussa siis on vikaa

En pelaa sikaa

Mut syvällä mielessä likaa

Äkkipikanen

Mielenvikanen

Mut pelaa en

Vaan pelkään

En haluu teit menettää

Siis kuunnelkaa tää

Antakaa mun yrittää

***

Lista: Toukokuu 2014

• Kovin kirja: Märta Tikkanen – Vuosisadan rakkaustarina
• Kovin levy: Adebizi & Pikkupiru - Näil mennään mitä on
• Kovin sarja: Orange Is The New Black
• Kovin olut: BrewDog Nanny State
• Kovin juttu: Oman vajavaisuuden tunnistaminen parisuhteen osapuolena, isänä ja riippuvuuksien riivaamana ihmisenä

PS. Otsikon ja riimittelyn inspiraationa toimi mm. tämä biisi:
Adebizi & Pikkupiru - Terapian Tarpeessa Feat. Konna ja Julma-Henri

Katsaus hetkeen

Vanha kaveri kävi kylässä. Hän oli sama vanha tuttu tyyppi, kymmenen vuotta myöhemmin, koska niin pitkään aikaan emme olleet nähneet. Hänellä alkoholin ja lääkkeiden kanssa paheneva ongelma oli päättynyt vuosia sitten myllyhoitoon ja AA-toimintaan. Reilut viisi vuotta hän oli nyt ollut selvin päin ja nyt ensimmäistä kertaa AA:n vuosipäivillä, siksipä täällä Kajaanissa. Hienoa, että hän uskalsi ottaa yhteyttä, kun oli yösijaa vailla ja aivan mahtava juttu, että hän tuntui löytäneen elämäänsä uuden palon. Mielenkiintoista oli pohtia omaakin alkoholismia, kun kuuntelin hänen kertomuksiaan selviämisen alkuajoista. Itse en ole kohdannut pohjaa, jolta lähteä ponnistamaan kohti täydellistä juomattomuutta. Toistaiseksi ajattelen kuten "Tyttö ja tuoppi" –blogin Tyttö: http://tyttojatuoppi.blogspot.fi/2014/04/ma-en-siita-ryyppaamisesta-niin-oo.html

Arki pitää liikkeessä, työ ja normikuviot. Nyt on nuorimmaisen kanssa käyty lisäksi perhekeskuksessa terapoimassa ja se on ihan hyvä juttu – saa ulkopuolista ja asiantuntevaa arviota siitä, onko lapset ”normaalisti” kipuilevia ja toisaalta voi antaa niille terapiaistuntoja sekä tarjota meille vanhemmille avaimia selvitä arjesta. Toisaalta ei sitä omaa arkea kukaan tule puolestamme elämään ja terapiat ovat kuitenkin vain hetkiä, joissa ei välttämättä asioiden ytimeen päästä. Kuitenkin jo se, että avaa suunsa ja korvansa, ajattelee järjellä ja tunnustelee tunteitaan, miettii asioita ja jäsentelee ajatuksiaan, on hyödyllistä. Lapsien takia tuolla käydään ja toki vähän itsemmekin. Terveellistä on puhua asioista myös uudelleen yhteen palanneena parina, vaikka siis kokonaisena perheenä siellä asioimme.

Töissä on hulabaloota, mitäs muuta. Välillä tuntuu, että meitä pommitetaan joka suunnasta ja väärien asioiden tekeminen (priorisointi on mahdotonta, jos ”tärkeimpiä” asioita on yhtä aikaa useita) uhkaa aiheuttaa kiirettä, joka pilaa työn laadun. Hutkimme sinne tänne, koitamme ehtiä tehdä sitä ja tätä, mutta mikään ei oikein mene putkeen - lukuisat keskeneräiset asiat ärsyttävät. Kollegani stressaa työasioita yötä myöten ja itselläkin on välillä vaikeuksia päästää irti työasioista kotiin tulon jälkeen. Kotiintulon jälkeen on vaan hengitettävä syvään ja uloshengityksen aikana päästettävä irti vastuusta. Töissä teemme parhaamme, kotona emme ole enää töissä.

Kotona on asiat ihan ok. Hieman jänskätti, että miten A5V taas sopeutuu arkeen kuukauden kipsikätisyyden jälkeen, kun aamutoimet ja pukemiset ja lähtemiset tuottavat ehkä eniten ongelmia. Parin päivän kokemusten perusteella voisi todeta, että ne voivat mennä ok tai siedettävästi, mutta aikatauluista ei kannata niin välittää tai stressiräjähdys uhkaa. K7V:llä menee välillä paremmin, välillä on kipuilua ja varsinkin minulla vaikeuksia päästä hänen kanssaan samalle aaltopituudelle, joka johtaa aika ajoin kahnauksiin. Tosin poika osoittaa myös luottamusta ja herkkää puoltaan minulle, emmekä jää kumpikaan murehtimaan yhteenottojen jälkeenkään vaan halaamme harmituksen pois. M11V taasen painelee pomminappiani harva se päivä saaden itkukohtauksillaan ja voivottelullaan minut poksahtamaan milloin mistäkin asiasta. Lauran kanssa voin riidellä äänekkäästikin, mutta poikasten kanssa riitely ei onnistu, koska minulla on aikuisen ääni ja valta(va vastuu). Varsinkin esikoinen pääsee kommentoinnillaan ärsytyskeskukseeni luvattoman helposti. Minulla riittää siis työsarkaa, miten sietää poikani – poikieni, ehkä pohjimmiltaan itseni – omia sietämättömyyden kohteita, koska herkkyys on tässä porukassa sen verran pinnassa ja järjestys sen verran helposti järkytettävissä, että taiteilu rauhan aikaansaamiseksi vaatii tasapainoa, jota ei meillä kenestäkään tunnu yksin löytyvän. Yhdessä olemme vahvempia, mutta se vaatii yhteen hiileen puhaltamista ja varsinkin minun sekä Lauran toisillemme antamaa tukea. Meidän vanhempien pitää antaa lapsille turvallinen koti, jossa saa purkaa ulkomaailman aiheuttamat paineet myös ärjymällä, itkemällä, kitisemällä, valittamalla, voivottelemalla, vaikka hajoamalla pieniksi paloiksi, koska täällä myös kokoon kasaaminen onnistuu, jos jossain on onnistuakseen.

Käärmekeittoa

Olin sitten tasan 90 päivää ilman alkoholia. Se oli helppoa, kun oli päättänyt, yllättävän helppoa. Toki kaikki tärkeät asiat ja erityisesti ihmiset elämässä auttoivat, mutta asian kypsyttely viime kesästä pitkälle syksyyn ja oma päätös olivat tärkeintä. Perjantaina otin lähes huomaamatta siivun tequilaa Tabu I -näytelmää seuratessamme. Näytelmä oli hieno ja kuten Juice-vainaakin jo totesi: "Elämä on kuolemista".

Lauantaina sitten rempaisin muutaman oluenkin, kun kävin ihan itsekseni huippukeikalla: Jari Rättyä & Käärmekeitto rules ok! Ostin Lauralle levyn ja Jari ystävällisesti signeerasikin sen Lauralle terveisin: "Ei soitettu Katariinaa, mutta soitettiin hyvin". :) Oluttarjonta oli lähinnä Brooklyn American Alea pullosta (maailman paras keikkaolut, ehkä ykkös-sessio-olutkin?) ja yksi Brooklyn India Pale Ale, mutta ensinmainittu voitti. Ehdin ennen keikkaa istuskella pitkät pätkät ja kirjoitin pienimuotoista "arviotakin":
Brooklynin taisto:
American Ale vei voiton India Pale Alesta.
Aromikas, sitruksinen. 
Nautinnollisuus ja helppo juotavuus samassa paketissa.
Tyylikäs ja hyvä!
IPAn ainoa ongelma lievä diasetyylisyys tai sitten vaan humalan puute.

Tyhjään Rock House Kulmaan marssiessani kirjoittelin tämmöisiä kuivakoita värssyjä, joissa viitataan mm. päivällä tehtyyn siivousurakkaan, kun täytimme roskalavaa mm. ikkunanpokilla ja hetekalla:
Tyhjä Kulma
Täysi tuoppi
Pitkä päivä
Lyhyt askel
Painavat pokat
Kevyt kankeus
Lentävä hetekka
Putoava roska
Kosteat hiutaleet
Kuiva suu
Odottava tunnelma
Lähtevä tasapaino

Jari Rättyä & Käärmekeitto oli kyllä loistava. Soittimet soivat upeasti ja Jari itse on mahtava tulkitsija, tarinankertoja ja show-mieskin. Ei jättänyt kylmäksi ja varmasti menen paikalle, jos tulevat toistekin. Tämän linkin takaa voi haistella vähän ukon ja bändinsä touhujen sisältöä.

Huomasin tänään, kun suuri ja mahtava Venäjä nyt on nielaissut Krimin, että dosentti Bäckman on kirjoitellut taas juttuja netissä ja kun tätä samanmoista bloggeria sattuu käyttämään, oli Jimbo elää -blogin teema/malli täsmälleen sama kuin desantilla. Niinpä vaihdoin teeman/mallin toiseksi, koska en halua vahingossakaan identifioitua tuon pipipään juttuihin. Siitä tuli muuten mieleen Pyhimyksen biisi.

Lauantaina vanhan kaverin, Böhém-broidi Karon häihin. Ei olla nähty aikoihin, mut kai se on jo aikakin, sit. Enpä oo tulevaa vaimoakaan kai koskaan tavannut. Vähän hankalaa siis miettiä häälahjaa tai muutakaan. Riihikuivaa kortin väliin ja menoks. Kirkkoon ainakin siis tieni vie, saa nähdä, minne sieltä matka jatkuu (kutsu oli vähän hämärä puhelinsoitto, joten en tiedä :D).

Nyt maksamaan laskuja, jos on vielä tilillä rahaa. On mennynnä nuo tilit uusjakoon, kun elintarvikkeistolle on nyt oma tilinsä rakkaan vaimon kanssa. Tai eihän Laura vielä tätä kirjoittaessani ole virallisesti edes avovaimo, mutta pian kuitenkin. Saa nähdä, milloin sitä pitää syödä sanansa ja mennä uudestaan naimisiinkin. Pitäisköhän itsekin sitten kutsua sinne ihmisiä hämärillä soitoilla ja kattoa, tuleeko ketään paikalle :)

74. päivä

Karu totuus on, että en ole sen onnellisempi nyt, kun olen ollut juomatta 74 päivää. Hienointa kuitenkin on, että ei sillä ole mitään väliä, koska olen silti onnellinen – komparatiivi vain puuttuu. Myönnän kuitenkin, että olo on hieno, fiilis on kohdillaan ja olen tyytyväinen, jos vertaa vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin tein kaikkea, mitä nytkin, mutta olut-hifistely oli muuttunut pakkomielteiseksi nousuhumalan etsimiseksi. Sillä sitähän se on, tapatissuttelukin. Ja kun se on jokapäiväistä tai ainakin lähes-sellaista, menee siitä maku. Silloin alkaa maistua myös rapakalja. En ole kääntynyt, hurahtanut, viisastunut enkä edes rakastunut (vaikka rakastankin, erityisesti pian-taas-virallisestikin-avovaimoa ja lapsiani – unohtamatta itseäni), mutta tiedostan myös tilanteen ja olenkin pakottanut itseni löytämään onnenhetkiä muualtakin kuin pullosta. Eipä se sinänsä vaikeata ole ollutkaan, kun on ollut rakas lähellä. Lisäksi olen tiedostanut vajaan vuoden kestävän itsetutkiskelun aikana, että tärkeämpää kuin olutharrastus (tai siihen yhtenä osana liittynyt humaltuminen, koska olut nyt vaan sattuu olemaan alkoholijuoma – alkoholittomat oluet ovat huono vitsi) sinänsä, on ollut joku ikioma juttu, jota ei kenenkään muun tarvitse ymmärtää, paitsi tietysti olutharrastaja-lajitoverien :) Nyt kun olen ollut juomatta tippaakaan, olen silti voinut hyvillä mielin seurata olut-skenen edesottamuksia, koska tunnen päivä päivältä paremmin voivani hallita omia mielihalujani alkoholin suhteen ja samaan aikaan tiedostan oman rajallisuuteni sen sietokykyä ajatellen. 

Olen onnekas, että minulla on läheisiä, jotka pitävät mielen virkeänä ja olon tarpeellisena. Työtäni olen kehunut aiemminkin, eikä sitä sovi unohtaa nytkään – vaikka pikkusen on alkanut stressitaso viime aikoina kasvaa, kun työmäärä tuntuu syystä tai toisesta vain kasvavan, mutta aika ei kerta kaikkiaan riitä sillä normi-työläisen tahdilla. Ymmärrän itsellisiä ja haluamattaan tai halusta yksineläviä sekä perheettömiä, mikäli he löytävät työstä elämänsisältöä, uran, ja haluavat toteuttaa itseään töitä tekemällä. Itselleni se on kuitenkin vain yksi osa elämää, joten kellokortti on ystäväni ja lapsiperheen arki herätyskelloni, jos työnteko alkaa liikaa maistua. Avoimille työmarkkinoille potkaistuna olisin varmastikin hankala rekryttävä – sikäli mikäli edes kenessäkään kiinnostusta herättäisin – koska ”kehittyminen”, ”kasvaminen” tai ylipäätään ”ura” eivät merkitse minulle työssä mitään. Opin mitä opin, mutta vakituiset työajat, kivat työkaverit ja säännöllinen palkkapäivä riittävät. Toki iloitsen työstäni – sitä ei pidä unohtaa! Urakehitys kuulostaa itselleni silti vähän samalta kuin globaalin markkinatalouden ”jatkuvan kasvun” tavoite. Joku voisi sanoa, että minulla ei täten ole kunnianhimoa – ja on varmaan aivan oikeassa. Jotenkin tuntuu, että koko käsite on kärsinyt inflaation. Kovaa työtä, halu ja päättäväisyys menestyä, mutta millä hinnalla? Eikö riitä, että meihin on iskostettu auktoriteettien, poliisin, jumalan ja kuoleman pelko – pitääkö protestanttisen työmoraalin säilyttämisen ohella vielä loputtomiin kasvaa, kehittyä ja olla kunnianhimoinenkin? Tietysti käsitteitä voi väännellä loputtomiin ja todeta, että meillä ihmisolennoilla on monenlaisia tapoja tavoitella omaa ”valaistumista”. Sallittakoon joillekin se työn kautta, mutta toivottavasti työ voisi olla myös mielekästä ja auttaa yhteiskuntaa toimimaan entistä paremmin (vrt. poliitikkojen, talousihmisten ja kovien arvojen ”entistä tehokkaammin”), kohti entistä turvallisempaa ja avoimempaa tulevaisuutta. Vaikka tämmöistä lämmintä helmikuuta ihmetellessä sitä välillä miettii, onko ihmislajin kohtalo jo sinetöity…

Juttu lähti hienosti rönsyilemään, kuten minulla on kai tapana. Tai en tiiä, kirjoitan yleensä vain ”onnenhuumassa” eli nousuhumalassa :D No, olen kai mä myös kirjoittanut umpihumalassa, laskuhumalassa ja vähän krapulassakin, mutta kun tänään yksi blogini ahkera lukija kysyi, että onko koko blogi kuopattu, kun mitään ei tapahdu, niin olkoon rehellinen vastaus vaikka sitten, että olen juoppo-kirjoittaja. Onhan kirjailija-ihanteenikin Pentti Saarikoski, jolta olen lukenut hädin tuskin pari romaania ja joitain runoja, mutta jonka viimeisinä elinvuosinaan kirjoittamaa omaelämäkerrallista proosaa fiilistelen aina aika ajoin ja mietin, että ehkäpä minäkin vietän vanhuuttani jossain maaseudulla pyöräillen ostamaan kirjoitusviiniä lähikaupasta. Jos siis sitä viiniä vaikka joskus sais lähikaupoistakin, vaikka näinä uuden kieltolain orastavina aikoina tuntuukin, että mennään vastakkaiseen suuntaan. Tosin enhän mä edes juo viiniä, mutta sanotaan sitten käsityöläisolutta, eikä ainakaan mitään teollisuusjättien bulkkikuraa.

Draaman kaari on ehkä jo läpikäyty, mutta jatkan vielä höpisemistä, kun vauhtiin pääsin. Mitä elämääni on nämä 74 päivää kuulunut? Yhteiseloa ex-vaimon eli tulevan avovaimon kanssa on harjoiteltu ja muuttohommia tehty pikkuhitaasti, lähinnä tietysti tuon muuttajan ahkeroidessa (vaikka meinasi mullakin jo joku jännetuppitulehduksen esiaste syntyä peräkärryä nykiessäni). Lapsiperheen arkeahan tässä on tietty enimmäkseen eletty. Tukeakin siihen – perheemme jaksamiseen – on haettu ja saatu, keskusteluapua ja muutakin lähes koko porukalle. Apua saa, jos uskaltaa/osaa sitä pyytää. Ja en minä sano, etteikö aina välillä olisi sitä apua kaivannutkin, vaikka pääasiassa ajattelenkin, että minulla ja perheelläni on asiat ihan hiton hyvin – kaikista kipuiluista huolimatta. Elämä voi olla kamppailua niin monella hirvittävällä tavalla, että on mahtavaa, jos ainakin lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa voidaan panostaa nyt, kun he ovat vielä pieniä taimia. Siitä voi olla kiitollinen, että on olemassa ammattilaisia, kuten perhekeskuksen väki ja varsinkin mahtavan Kaarnapurren päiväkodin ihanat aikuiset, joita ilman poikastemme varhaisvuodet olisivat voineet olla huomattavasti vaikeampia kotona olevien aikuisten ollessa välillä lievästi sanoen vajavaisia antamaan päivittäistä tukea ja turvaa, kun rutiinit ja oma häröily on vienyt huomion kipuiluista. Sinnitelty on ja siinä on auttanut apu ja tuki, isovanhemmista ja kaikista muistakin läheisistä lähtien. Aina uudestaan ja uudestaan yritän muistaa sanoa jokaiselle heistä (tai sanon ainakin nyt): Kiitos!

Olen nauttinut viime aikoina myös itsekkäästi ihan omista, kauniista, mutta myös rumista asioista. On kuitenkin kyse ajatuksista ja/tai viihteestä, joten en pidä niin pahana vaikkapa aika ajoin ultraväkivaltaisen pikkukaupunkitarinan fanittamista á la Banshee – loistava uusi sarja kyseessä. Kyseinen sarja ei sovi herkkähermoisille ts. ihmisille, joiden mielestä väkivalta on kivaa, kunhan se ei näytä pahalta (ja kiimaista seksiäkin siinä on, hui). Kauniista asioista voisin mainita vaikkapa elämänmakuisen ja jatkuvana selviytymistarinana toimivan Soberismia-blogin, joka on loistavaa luettavaa alkoholista eroon riittävän ajoissa päässeeltä mieheltä. Kaunista rumuutta tai rumaa kauneutta edustakoon KuningatarAlkoholi-sarjisblogi, jossa alkoholistivanhemman lapsi purkaa lapsuuden traumojaan upeasti tunnelmat, ajatukset ja tunteet muutamaan ruutuun tiivistäen. Musiikkipuolella (joka on kyllä lähes ehtaa kauneutta – harva musiikki on mielestäni rumaa, lähinnä se on silloin epäonnistunut välittämään muuta kuin jotain laskelmoitua ei-musiikkiin liittyvää) ovat hallinneet viime aikoina rytmit eli biitit, unohtamatta tietenkään rap-metalli-punk-pop-rock-folk –nautintoja – mutta rytmit ne on kaikissa edellä mainituissakin nautinnoissa ja biittejä ei pidä väheksyä, ne ovat tavallaan musiikkia puhtaimmillaan (vaikka olisivatkin pelkästään tietsikalla väsättyjä tai koostuisivat sampleista). Biittipuolelta nostankin nyt virtuaalista hattua bändille Gramatik sekä paremmin rap-puolelta tutulle Huge L:lle. Perinteisemmän musiikin puolelta mainittakoon vastikään löytynyt rock-metal-posse Baroness, jossa on jotain samanlaista tuntua kuin Mastodonissa, mutta pehmeämmin ja lopulta itseäni miellyttävämmin. Silti välillä kunnon HC-punk on parasta.

Ilon ja viihtymisen lisäksi minua tietenkin myös vituttaa – pitäähän nyt vastavoima olla. Vitutusta on monenlaista. On tarpeellista vitutusta, joka antaa perspektiiviä oman perseen kaiveluun ja ”ensimmäisen maailman” ongelmiin. Vituttaa maailman epätasa-arvoisuus, joka pahenee globaalin talouden myötä koko ajan. Ihmisiä huijataan olemaan tyytyväisiä, kunhan saavat kuluttaa ja kunhan tietyt palvelut pelaa, vaikka samaan aikaan maapalloa kynnetään hirmuista tahtia, jotta riittäis elukoille rehua ja biodieseliä koko ajan kasvavalle autoilijajoukolle. Ja se joukko kasvaa eksponentiaalisesti, meitä on jo ihan älyttömän paljon ja kehittyvät maat pistävät päreiksi maita ja mantuja omien maidensa ohella myös kehitysmaissa. Luonnosta revitään kaikki, mikä siitä irtoaa, eläimet ovat tuotantohyödykkeitä ja ihmiset korvattavissa uusilla surkimuksilla, jos ei työ kelpaa. Tämmöisessä Kainuun lintukodossa on kiva löllötellä ja viihtyä, kun on niin pirun kylmä, ettei suuret massat viihdy, mutta missä ne pakkaset oli tänä vuonna (ei sillä, että mä niitä oikeasti kaipaisin). Lintukodossakin saapi rellestää miten haluaa, ainakin Talvivaara, ainakin siihen saakka, kun pörssi tahkoaa joillekin siitä rahaa (ja enää ei tunnu tahkoavan sitäkään). Jäljelle jää joutomaa ja työttömät. Mutta kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan. Ei ihmiskunta enää osaa peruuttaa. Pikku hiljaa robotit varmaan saadaan korvaamaan kaivosmiehetkin ja sitten täytyy vaan häätää ihmiset tarpeeksi kauas kaivos- ja tehdasalueilta, jotta luulevat kaiken olevan hyvin. Ihmiskauppa rehottaa ja sekös kuvottaa, hyväksikäytön laajuuden tiedostaminen syövyttää mieltä. Pienet uutiset sieltä täältä saavat ajattelemaan, että kehitys kehittyy, mutta aina jossain joku saa lynkkyä, olivatpa sitten hengenvaarassa surkeissa oloissa työskentelevät tuhannet ja taas tuhannet etelä-aasialaiset raksamiehet Qatarin MM-futiksen 2022 näyttämöitä Persianlahden pätsissä kootessaan, tai ghanalaiset homoseksuaalit, jotka kenellekään yhtään mitään pahaa tekemättä ovat joutumassa maansa uuden lakien mukaan linnaan elinkautiseksi pelkästään siksi, että ovat, keitä ovat (ja veikkaanpa, ettei heitä vankilassakaan silkkihansikkain tultaisi kohtelemaan), tai vaikkapa prostituutiolla elävät lapset, joita pelkästään Intiassa arvioitiin vuonna 2009 olevan noin 1,2 miljoonaa eli reippaasti Suomen pääkaupunkiseudun verran lapsia, joilla ei ole muita keinoja hankkia elantoaan, kuin myymällä oman terveytensä hinnalla ruumistaan. Vitutus on loputonta ja tieto lisää tuskaa, mutta silti pientä ihmistä keskellä Kainuun korpea voi jonain päivänä vituttaa maailman kauheuksia enemmän vaikkapa se, että muurahaiset ovat vallanneet kellarissa olevan kylpyhuonetilan alustan, rakennelleet sinne ties millaisia tunneleita ja pikku hiljaa murentaneet lattialaattojen alta itselleen kulkureittejä meidän ihmisten iloksi. Murkut on kivoja, paitsi kun ne hajottaa sun lattian ja kävelee joka paikassa, missä et haluaisi niitä nähdä. Vitutus on kuitenkin aina suhteutettavissa oikeisiin ongelmiin, jolloin murkut ei paljon paina, kun aattelee, että on kuitenkin terve ja koko perhe voi ihan ok.

Palaanpa kuitenkin lopuksi otsikon viitoittamalle tielle ja vitutuksesta tämän oman pienen selviytymistarinan pariin. Sellaiseksi nimittäin sosionomiopiskelija (tai joku vastaava) kuvasi meikäläisen viimeistä tuntia (ainakin tällä erää) A-klinikalla, jossa ehdin vajaan vuoden verran käydä jutustelemassa henkeviä (opiskelija oli kuulemma joutunut edeltävän viikon kuuntelemaan vain surkeita ihmiskohtaloita). Jo toinen kohdalleni osunut terapeutti alle vuoden sisällä on lopettamassa hommat tuolla, joten ajattelin, että lienee aika itsekin lopetella tässä tilanteessa, jossa koen olevani huomattavasti tukevammalla pohjalla juomisen hallinnan suhteen kuin vuosi sitten. Silloinhan innostuin Claudia Christianin upeasta selviytymistarinasta, jota hän kuvasi kirjassaan Babylon Confidential. Lääkeaine, jolla CC pääsi viinanpirustaan eroon, ei kuitenkaan auttanut meikäläistä, kun jo muutaman pillerin kokeilun jälkeen totesin, että saan siitä aivan järkyttäviä sivuoireita ja sitä pahempia, jos en juonut ollenkaan. Jatkoin kuitenkin terapiasessioita ja viime syksynä päätin jo, että pidän selkeän tauon, jolloin en nauti sitten yhtään laatuolutta, ei tipan tippaa. Ajattelin, että 3kk voisi olla hyvä tauko, koska oman aiemmankin kokemuksen mukaan se on aika, jonka kestää, että voi hallita alkoholinkäyttöään, mikäli siihen on jonkinasteinen psyko-fyysinen riippuvuus, ja se on alkanut hallita ajatuksia ja käyttäytymistä niin, ettei enää pysty olemaan ajattelematta sitä. Nyt on siis 74. päivä, jonka tiedän siitä, että aloin pitää pienimuotoista päiväkirjaa aloittaessani 90 päivän selvistelyn. Täytyy sanoa, että onpa ollut helppoa, en olisi uskonut! Minulla on toki ollut tukea asiassa, vaikka päätöksen tein ihan itse jo aikaa sitten odotellen vaan sopivaa ajankohtaa ja valmistautuen henkisesti. Tilalle on tullut hieman lisää karkinmässytystä, mutta siinäpä ne haittapuolet taitavatkin olla – jos ei lasketa sitä, että Alkon Käsityöläisolut-kampanja on ollut menossa jo monta viikkoa, enkä tiedä, ehdinkö saada sieltä yhtään kotimaista pienpanimo-olutta maistiaisiksi eli onko kaikki jo myyty, kun 90 päivää on täynnä ja annan itselleni luvan hankkia muutaman oluen jonain kauniina perjantai-iltana lasten mennessä yökylään :) Ajattelin kuitenkin vielä elää sen verran pitkään, että ehdin maistella hyviä ja loistavia oluita, mutta jatkossa ne rapakaljat pitää jättää juomatta. Hyvä olut on elämännautinto ja niitä nautintoja tarvitaan kaiken sen vitutuksen vastapainoksi, mutta olutta vain hallitusti ja hillitysti, sopivasti, vaan ei liikaa. Kippis ja hyvää elämää kaikille!

PS. Linkkejä käsitellyistä aiheista:

Banshee - "IMdb What to Watch"

Soberismia - Selvä blogi.

KuningatarAlkoholin sarjakuvablogi

Gramatik: Weird

Baroness: Mtns. (The Crown & Anchor)

Qatarin stadionityöläisistä (ja paljonkohan niille on järjestetty sinne maksullista seksiorjaseuraa...vapaaehtoista tai ei)

Seksiorjuudesta ja lasten prostituutiosta

Claudia Christianin selviytymistarina

Työstäni - itsenäisyydestä, rakkaudesta ja velvollisuuksista (sekä hieman jalkapallosta)

C’mon You Spurs! Pitää juhlia aina, kun siihen on mahdollisuus, olipa juhlan aihe miten pieni tahansa :) 

Eilen juhlan aiheena oli Suomen itsenäisyys ja juhlimme sitä tyttäreni kutsumina pulkkamäessä. Sen lisäksi vanhin poikani väsäsi äitinsä kanssa Suomen lippu –mustikka-rahkapiiraan, joka oli aivan helevetin hyvää. Miro on kyllä melekonen leipuri, siinä missä matemaattis-luonnontieteellisesti ilmeisen lahjakas (ja muutenkin tosi ihana, herkkä poika). Juhlapäivä oli siis varsin onnistunut!

Tänään päivä käynnistyi hitaasti. Oli hauska kuunnella pienempien veljesten Kurun ja Aarnin leikkejä, joissa leikittiin isää ja poikaa ja pelaamista – kotista. Samalla oli hyvä kuunnella Rebekka Karijordia kulta kainalossa. En ole kertonut tätä monille, mutta kultani on ihan se sama kulta, jonka kanssa poikani aikanaan synnytin. Tosin ehkä isyys on enemmän se elämän varrella opittava juttu kuin se elämän alkuun liittyvä juttu…

Iltapäivän koittaessa Miro lähti Kurun kanssa kavereilleen ja järkkäsi yökyläilynkin hyvän kaverinsa luo. Isin tehtäväksi jäi sitten viestitellä omille vanhemmilleen, josko nämä olisivat sekä halukkaita että jaksavaisia ottamaan pienempiä veljeksiä yökylään (kun en minä heitä rasittaa halua, paitsi rakkaudella :) jota en itse välttämättä enää ole heille tarjoamassa, nimim. ”kyl määki sitten ukkina”). En kuitenkaan tuntenut tunkevani lapsiani isovanhemmille, kun nämä tyypilliseen tapaan ilosuin ja ennen kaikkea –silmin ottivat vastaan hieman vaativat lapsukaiset, joille toiselle pitäis olla toisenlaista puuroa ja toiselle toisenlaista. Mut kun katoin Kurua ukin sylissä vääntelehtimässä ja Aarnia touhuamassa leluilla ja mummua väsäämässä puuroja, niin tiesin, että poijilla on maailman paras paikka olla täällä tänään!

Siirryin kotiin duunin kautta. Lupasin aiemmin, että en enää ”varastoi” alkoholia kotona, jottei tule tarve sitä sisäänsä työntää, oli syytä tahi ei. Oli kuitenkin aika selvää, että tänään nautin hyviä oluita, olipa seuraa tai ei. Koitin seuraa löytääkin, mutta en saanut ystävää innostumaan. Toiselle, wanhalle, en saanut aikaiseksi viestiä. Erakoituminen on rankkaa ja yhteydenotto wanhoihin ystäviin vielä vaikeampaa…no, mutta koska tiesin, että siirrynpä kotiin tai kaverille, haluan nauttia tänään parasta, kävin töistä hakemassa sinne ”varastoimani” Siperiat. Kyseessä on Suomen paras olut 2013 –palkinnon fanien kirjoissa voittanut olut, jota myytiin 10500 pullon erä pikavauhtia (oli sitä Kajaanin Alkoissakin pari viikkoa) ja jota on suitsutettu kaikissa lukemissani arvioissa. Hommasin sitä aiemmin neljä pulloa duunipäivän ruokatunnilla työpaikan pöytälaatikkoon, joista yhden nautin aiemmin ja loput tänään. Loistava olut, imperial stout, parhaita perinteitä noudattaen, upea suomalainen käsityöläisolut Tampereelta.

Spursin voitonhuudahduksella (tai kannustushuudolla) aloitin ja sillä myös lopetetaan. Päädyin ostamaan netistä suomenkielisellä selostuksella ja hd-kuvalla varustetun Sunderland-Tottenham Hotspur –valioliigamatsin suoran lähetyksen lauantai-illan huvitukseksi. Väsäsin sikahyvät pöperöt päivällisestä ruoasta ja paistetusta halloumi-juustosta, joita nautin Siperian, suomen parhaimman oluen kanssa omalta sohvalta. Syliin kiipesi maailman suloisin Orri-kissa ja kaik oli hyvin. Tosin Sunderland meni johtoon, perkele. Ajattelin, että nyt se iski, se Jarkon jinx, että kun katson Spursin peliä, niin ne häviää. Mutta mulla ei ollut nyt odotuksia. En odottanut jätkiltä mitään. En ollut katsonut yhtään peliä alkukaudesta katsomani tappiopelin jälkeen (jinx!), mutta en myöskään stressannut, lähettänyt yhtään mitään fiboja Sunderlandin suuntaan. Niinpä jatkoin vaan rennosti matsin seuraamista. Pikku hiljaa kävi selväksi, että parempi joukkue on häviöllä. Olihan Sunderlandin maalikin johtunut vain siitä, että Spursin molari Lloris hieman virhearvioi nukuttuaan koko alkumatsin ajan työttömänä. Spurs alkoi pitää palloa suvereenisti, mutta sitä ennen tarvittiin tasoitus. Se syntyi upean vaparin jälkimainingeissa. Kyle Walker pisti vaparin oikealta puolelta vasemmalle, jossa toinen lahjakkuus Nacer Chadli jatkoi pallon keskelle ja kokenut puolustava keskikenttäpelaaja (ja ensi kesänä tuleva maailmanmestari, sano minun sanoneen) Paulinho jatkoi jalallaan pallon maaliin. Tämän jälkeen peli hetkeksi puudutti hyvin ravitun ja Siperiaa nauttineen jalkapallofanin, joka siirtyi kuivasta suomi-selostuksesta Moonsorrow-yhtyeen folk/pakanametallilla ryydytettyyn äänimaailmaan matsin jatkuessa täydellä ruudulla. Väittäisin, että pystyn keskittymään paremmin hyvän musiikin soidessa – olosuhteista välittämättä – ja näin kävi nytkin. Oli kuin olisin seurannut taidetta, näytelmää, jossa oli vain yksi pääosanesittäjä, Tottenham Hotspur. Jokainen joukkueen pelaaja pelasi seuraavat noin 10 minuuttia aivan loistavasti yhteen. Ainoa turhautunut vaikutti olevan joukkueen taiteilijapersoona Walker, joka pyysi palloa isosti elehtien, vaikka olisi ollut paljon huonommin pelattavissa kuin muut. Sen sijaan, että kukaan olisi roiskinut palloa, pelasi joukkue aivan käsittämättömän hienoa lyhytsyöttöpeliä pitäen pallon omalla joukkueellaan lähes yhtäjaksoisesti 10 minuuttia. Siihen ei mikään spugejoukkue pysty. 

Jotta kukaan ei  pääsisi sanomaan, että hyvähän se on pitää palloa johtoasemassa, muistutettakoon, että Spurs ei johtanut peliä, vaan se oli edelleen 1-1. Tarvittiin hieman vaihtomiehenä peliin tulleen Dembelen taikuutta, tai siis sinnikkyyttä, jotta peli saatiin taas Spursin hallintaan myös tilastojen valossa. Siihen ei tarvittu kuin yksi tiukka hyökkäys ja hieman avustusta vastustajan puolustukselta. Toki peli tasoittui, mutta wanhat parrat vakuuttivat useaan otteeseen. Jermain Defoe veti kaksi kertaa tolppaan ja Aaron Lennon pelasi aktiivisesti ollen osallisena ensimmäiseen maaliin johtaneeseen vapariin. Oli myös loistavaa nähdä, että Michael Dawson luuti edelleen tehokkaasti Spursin alakerrassa. Huippulahjakkuuksia vilisevästä joukkueesta vakuutti minut vaihtopelaajana myös Townsend. Eli, vierasvoitto tiukasta Pohjois-Englannin matsista, joten mitä muuta voi todeta kuin ”C’mon You Spurs!” Suosikkijoukkue on aina suosikkijoukkue – niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Sama pätee myös naisiin :)

Sain muuten korruptiolahjana tänään postista (niin, posti oli auki lauantaina, mitä vittua? sitä ei tosin tienneet muutkaan, posti oli tyhjempi kuin koskaan ja kalju postisetä melkein hieman masentunut asiasta :D) Laphroaig 10yo, jota en ole koskaan maistanut. Aika mahtavaa evästä, jos pääsee palvikinkku/savustettu kinkku-assotiaatiosta yli, mutta pääseehän siitä yli, vegetaristikin, kun muistaa, että se on vain savua, ei sianlihaa :)

”Korruptio” on aika huono sana tässä tilanteessa muutenkin. Lähdin ihan normikeikalle KAKS:n labraan ja siellä oli ulkopuolisen firman edustaja pulassa koneensa kanssa – se ei lähtenyt käyntiin. Otin koneen kainaloon ja lupasin katsoa sitä samalla kun edustaja tuskanhiessään soitteli Helsingissä olevalle kollegalleen, että lähtiskö tämä tulemaan Kajaaniin, täällä on kone hajalla. Eli uusi kone, uusi asennus, asentaja Helsingistä pikavauhtia lentokoneella Kajaaniin ja Kainuun keskussairaalan laboratorioon, kone käyntiin ja sassiin! Menin koneen kanssa tiloihimme ja lupasin katsoa sitä. Meidän konehan se ei ole, mutta toki autamme tiloissamme toimivia yhteistyökumppaneita parhaamme mukaan. Täytyy myöntää, että välillä autamme myös meille tutun henkilökunnan omissa tietokoneongelmissa, mutta katson sen työajallakin tehtynä silti vain PR-hommaksi, joka palvelee meitä pitkässä juoksussa. Eniveis, siirrettyäni temppuilevan koneen kiintolevyn toiseen koneeseen, aloin etsiä netistä mahdollisia korjausvaihtoehtoja. Tietty piti etsiä myös toimiva alkuperäinen Windows XP –levy (tai sen kopio), joka ei sekään ole meidän ”firmassamme” itsestäänselvyys, koska byrokratia on välillä aivan järjetöntä. Mulla on jotenkin semmoinen tuntuma, että täällä meidän Kainuussa julkisella puolella ovat töissä ne ihmiset, jotka a) eivät halua lähteä kasvukeskuksiin parempiin firmoihin parempien palkkojen perässä, koska haluavat asua paikkakunnalla x jossain hevonperseessä, b)  ovat päässeet IT-alalle jotenkin ihmeellisesti tai sattuman kautta tai päättäen kouluttautua joltain toiselta alalta IT-alalle luullen, että tällä alalla on jotenkin helpompaa tai ainakin rahakkaampaa (jota tämä ei ainakaan kunnallisella puolella todellakaan ole) tai c) ovat niin vittumaisia ihmisiä, ettei heitä kukaan jaksaisi yksityisellä puolella, koska siellä ei ole samanlaista byrokratiaa. Toisaalta olen sitä mieltä, että meillä on aivan mahtava porukka, joka tekee töitä surkealla palkalla (oman alansa yleiseen palkkaukseen nähden), mutta silti kovalla työmoraalilla, asiakaslähtöisesti. Meillä on aina asiakkaita, mutta jos asiakas ei halua asioida kanssamme, on hommat aika pahasti kusellaan. Aina välillä helpparissa (joka palvelee koko Kainuuta) saa kuulla, että sen ja sen kanssa en enää halua asioida, voiko tälle asialle tehdä jotain. No, vähän vaikea on lähitukea korvata jostain toisesta kunnasta, jos ei ehdi oman lähialueensa keikkojakaan hoitamaan. Äärimmäisissä tapauksissa on mentävä esimiehen kautta, mutta yleensä aina pyrimme auttamaan. Ja se on myös työni tärkein tehtävä.

Sain kuitenkin tätä turpeen ja savustuksen makuista helevetin aromikasta skottilaista viskiä siksi, että korjasin yhden ulkopuolisen vastuulla olevan koneen. Äijä oli yrittänyt korjata sitä itse edellisestä iltapäivästä tuohon aamuun ja oli jo pikkaisen epätoivoinen. Minä ajoin WinXPSP2-levyn korjausajossa fixboot ja fixmbr –komennot, sitten käynnistin perään chkdsk c: /R tai jotain muuta vastaavaa, joka kesti toista tuntia, mutta kannatti. Levy korjautui, vialliset sektorit saatiin aisoihin ja homma pelitti. Helsingistä tilattu korjaaja voitiin perua ja KAKS:lla toimiva Nordlab saattoi perua mahdollisesti noin 1000+ euron hintalapulla Helsingistä tuleva asiantuntijan. Olisin häipännyt paikalta muina miehinä tyytyväisenä, mutta Nordlabin kemisti sanoi, että nyt on kyllä Jarkko ansainnut tästä jonkun palkinnon, tässä ei pelkkä kiitos riitä. Sanoin, että tein vaan työtäni. Kemisti, minun työpanostani suuresti arvostava tyyppi pyysi osoitteeni ja sanoi, että tämä tullaan jotenkin korvaamaan. Sitä korvausta olen nyt maistellut ja tuota tilannetta muistellut. Niin pienestä ovat nuokin tilanteet kiinni. Aina ei korjaus onnistu ”ohjelmallisesti”. Nyt kun onnistui, ei mitään tarvinnut asentaa uusiksi. Säästin paitsi uuden kiintolevyn vaihdon, myös käyttöjärjestelmän asennuksen, ohjelma-asennuksen, säädöt ja ties miten paljon muuta työtä, mahdollisesti työpäivän verran ”konsultointityönä” laskutettavaa hommaa. Välillä kuitenkin kaikki vaan hajoaa, eikä mitään saada pelastettua. Tällöin asiakas maksaa ja me voivotellaan. Olen kuitenkin todennut, että kiitokset ovat harvassa ja ottanutkin siksi tavakseni tulostaa kaikki sähköpostilla tulevat kiitokset. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun sain kiitoksena laatuviskiä postipakettina. Tuntuu siltä, että olen tehnyt jotain oikein. Ja kaikista hienointa on silti, että tykkään työstäni ihan helvetisti. Eikä siinä ole mikään kirosana liikaa. Se on ihan helvetin hieno duuni.

Hyvää ja omaa tänään osa 2

pe 13.9.
- ystävän innostunut viesti, kun kutsuin Aivovuoto/Laineen Kasperi -keikalle (ollaan nääs molemmat faneja, ainakin Aivovuodon)

la 14.9.

- ihana kummityttö, hänen siskonsa ja minun rakas siskoni!

- bro-in-law ja good ol' friend sekä livekeikan riemua ja maailmanparannuspuheita!

su 15.9.

- kotiinpaluu! ihanat lapset ja heidän ilmeensä, kun toin odotettuja tulisia :)

ma 16.9.

- Arman ja viimeinen ristiretki!

ti 17.9.

- ihania lahjoja ja lukuisia minua merkkipäivänäni muistaneita, rakkautta, ystävyyttä, Hyvää elämää!

ke 18.9.

- läheiset

to 19.9.

- minä

pe 20.9.

- ystävät ja laulu

la 21.9.

- koti

su 22.9.

- hippaleikki pihamaastossa

ma 23.9.

- lasten positiivinen asenne

- ahkeroin duunissa

- lapsi soitti Espanjasta

 The end for now.