Irkkubändit TOP5

Irlanti on kiehtonut minua maana pitkään. Vihreä saari Euroopan reunalla, brittien valta, uskonnon ja politiikan ja kiistojen jakama saari, rankka historia eri valloittajien vallan alla, iirin kieli ja omanlaisensa kulttuuri, etunenässä tunnistettava musiikki, Guinness. Ensimmäinen Irlanti-innostus lähti minulla käyntiin Robin of Sherwood -sarjan myötä, johon musiikin teki Clannad, irlantilainen kansanmusiikista ponnistava laulu- ja soitinyhtye. Irkkumusa on ollut aina mulle sydämen musiikkia eli perinteinen kansanlauluperinteen meininki varsinkin folk-vaikutteisten yhtyeiden musassa on minussa aina syvästi resonoinut.

1. Clannad

Clannad on irlantilainen kansanmusiikkia ja omia lauluja pitkällä urallaan yhdistellyt yhtye. Alun perin bändin nimi oli Clann as Dobhar, perhe Dobhairista. Bändissä soittaa ja laulaa kolme Brennanin sisarusta sekä kaksi Duggania, jotka ovat sisarusten enoja. Alkuaikoina bändiin kuului myös Enya, yksi Brennanin sisaruksista, kunnes hän loi oman menestyksekkään soolouran. Bändin musaa on luonnehdittu folk-rockiksi ja siinä on aina kuulunut vahva kelttiläisen kansanmusiikin perinne. Ensimmäinen levy, jonka Clannadilta kuulin, löytyi iskän levyhyllystä, kun äidin ja siskonsa Vuokon irlantilainen ystävä Katherine oli tuonut tai lähettänyt sen. Kyseessä oli vuoden 1978 Clannad in Concert, jossa bändi esiintyy ilmeisesti Saksassa ja vetää koko joukon perinteisiä irlantilaisia kansanmusiikkibiisejä omiin nimiinsä. Upea klassikkolevy. Toinen ja eka omistamani Clannad-levy (tosin omin minä sen konserttilevynkin) olikin sitten vuoden 1984 Legend, joka on käytännössä Robin of Sherwoodin soundtrack. Biisit kuuluvat sarjassa vahvasti ja liittyvät lapsuuden lempisarjan kuvastoon ja tunnelmaan todella tiiviisti niin, että en voisi kuvitella sarjaa ilman Clannadin kappaleita, joiden alkaessa jo tietää, mitä on tapahtumassa, nyt Marion ja Robin hempeilee, nyt on alkamassa taistelu jne. Clannad on minulle rakas ja tunnelmallinen bändi ja Máiren ääni sekä tietyt sointukuviot aina tae siitä, että osuu ja uppoaa, ymmärsinpä tarinoita (iirin kielisiä) tai en. Tykkään myös myöhemmän kasari-Clannadin biiseistä, vaikka niissä välissä saattaa olla saksofonia ja sähkökitaraa, mutta pääosin pysytään kuitenkin tunnelmallisessa folk-matskussa, johon sitten bändi palaa vahvemmin myöhempien aikojen levytyksissään. Kaikkien aikojen irkkubändi, imho :)

2. Therapy?

Nuorena aikuisena Therapy? iski lujasti. Punk-estetiikkaa, kitararockia, metallisia soundeja ja kaikki kääritty huikeisiin kitaravetoisiin melodioihin. Vuoden 1994 Troublegum ja 1995 Infernal Love ovat klassikoita. Levyjähän bändi on tehnyt vaikka kuinka monta noiden jälkeenkin ja aina silloin tällöin niistäkin olen joitakin suosikkilistalle poiminut, esimerkiksi vuoden 2012 A Brief Crack of Light ja 2023 Hard Cold Fire -levyiltä. Ei Irlannin folk-henkisimpiä yhtyeitä, mutta jotain tosi irkkulaista tässäkin yhtyeessä on.

3. Cruachan

Cruachan sekoittaa musiikissaan irlantilaista folk-musaa ja metallia. Kelttiläinen mystiikka on niin vahvasti mukana, että heitä on pidetty oman genren, kelttimetallin, kuninkaina. Folk-metallia olen kuunnellut meleko paljon ja Cruachan on yksi parhaista ellei paras genressään. Pakanallisuus on yksi isoja teemoja sekä tietysti Irlannin historian monet synkät käänteet, sodat ja taistelut niin valloittajia kuin sisäisiä vihollisia vastaan. Upea, raju, mutta aika ajoin ihanan folk-henkinen meteliyhtye, jota olen viime vuosina kuunnellut todella paljon. Yhtenä vuotena Cruachan oli muistaakseni Spotifyssä eniten kuuntelemani yhtye, vaikka yhtään bändin biisiä ei tainnut olla vuosikattauksen top100:ssa, mikä kertoo vaan siitä, että olen kuunnellut heiltä tuotantoa laajasti. Minulle yksi parhaista metallibändeistä ikinä.

4. The Cranberries

The Cranberries oli Therapy?n tavoin pitkään ”ysärimusaa”, jota diggasin ja joka toi Irlannin asioita musiikillaan maailmankartalle. Dolores O´Riordanin vahva irkkuaksentti englannin kielisessä laulussa on todella tunnistettava ja upea, koskettava elementti bändin musassa. Bändi lopetti jossain vaiheessa, jolloin Dolores keskittyi soolouraan, mutta bändi palasi vielä kymmeneksi vuodeksi lavoille. Doloresin matka maan päällä päättyi 46-vuotiaana tammikuussa 2018, kun hän hukkui Lontoossa hotellin kylpyammeeseen kännissä. Dolores kärsi monen herkän taiteilijasielun tavoin mielenterveysongelmista ja hänellä oli diagnosoitu bipolaarinen oireyhtymä. Itse löysin The Cranberrien myöhemmän ajan tuotannosta helmiä vuoden 2017 Something Else -levyltä ja erityisesti biisi ”Why” on ollut koskettava testamentti Doloresin uralle. Biisiä olen ajatellut myös Doloresin ennakkoon tekemänä lauluna häntä ennen menehtyneille rakkaille ja niille, jotka jäävät hänen jälkeensä.

5. The Pogues

Bändi perustettiin Englannissa, mutta sillä oli vahvat irlantilaisjuuret ja sen musassa kuului aina soitinvalikoimaa myöten vahva irlantilaisen folkin vaikutus. Bändin nimi vääntyi iirin kielisestä lausahduksesta ”suutele persettäni”, joten punk-henkisyys oli nimeä myöten aina mukana touhuissa, vaikka The Pogues tunnetaankin ennenkaikkea folk rock -yhtyeenä. Bändin keulakuva Shane MacGowan on todella tunnistettava laulaja, räkäinen, usein ehkä myös känninen ääni (Shane oli kaikkien juoppomuusikoiden suurin esikuva, mies joka esiintyi vaikka kuinka rajussa humalassa niin kauan, kuin ääntä lähti). Shane eli rajusta elämästään huolimatta 65-vuotiaaksi ja hänen arvostuksestaan kertoo se, että muun muassa Irlannin presidentti piti hänelle muistopuheen, minkä lisäksi hautajaisista muodostui musiikkipiireissä seurattu tapahtuma, jossa soi The Poguesin musiikki, joka oli pääasiassa Shanen kynästä sen lisäksi, että hän lauloi kappaleet. The Pogues on itselläni ollut aika ajoin jonkinasteisessa seurannassa ja ehkä viime vuosina olen löytänyt sen toden teolla uudelleen nauttien bändin klassikoista vuosien varrelta.

--

Bubbling under eli erikoismaininta lisäksi Sinéad O´Connorille ja Primordialille. Ensinmainittu oli tietysti yksi kaikkien aikojen ikonisimmista laulajista ja jälkimmäinen irlantilaista synkkää metallia, jonka tarinoissa Irlannin väkivaltainen historia on herännyt synkän vaikuttavalla tavalla eloon. Jos oikein lähtisi vääntämään, niin onhan Morrisseylläkin irkkutausta (Irish Blood, English Heart) ja tykkäsin mä joskus U2:stakin, ennenkuin alkoi ärsyttää bändin maailmanparannustouhut ja homma meni muutenkin stadionrockiksi…

IrkkubänditTOP5 -kokoelmani

Limonadi Elohopea TOP5

Kun tulee tarpeeksi wanhaksi, on monia asioita, joihin tykkää palata, esimerkiksi lapsuuden sankareiden pariin tai sitten nuoren aikuisen tuskan vuosiin. Se, mikä kulkee aina mukana, on musiikki. Yhtenä työpäivän aamuna mietin työmatkan ajan, että ”täytyy kirjoittaa Limonadi Elohopea -juttu blogiin ja listata top5-limppari-biisit!” Idea tuntui nerokkaalta ja töihin mennessä olin unohtanut sen. Jossain vaiheessa muistin, kuinka innostunut olin aiheesta, joten kirjoitin sähköpostiini muistutuksen ”Limpparin top 5-biiseistä” ja se on nyt siellä muhinut muutaman viikon. On perjantai, rakkaani on lastensa ”vankina” kotona ja minä istun yksin kotona. Musa soi, itse asiassa Limonadi Elohopea! Joten on aika panna ajatus täytäntöön :)

Limonadi Elohopea oli turkulainen bändi, jonka elinkaari kesti vuodesta 1994 vuoteen 2004. Samana aikana minä elin vuoden 21-vuotiaasta epävarmasta ja epä-itsenäisestä nuoresta nuoreksi 31-vuotiaaksi aikuiseksi, joka oli isä. Minulle Limonadi Elohopea, tuttavallisemmin limpparit, oli bändi, jonka tahdissa erosin, rakastuin, erosin taas, rakastuin taas jne. Kunnes tuli ”Tupakkapäivä” ja aloin miettiä kuolemaa, jota nykyään, 52-vuotiaana, mietin aika paljon enemmän.

Limpparit henkilöityvät minulla kitaristi-laulaja-lyyrikko Tero-Petri Suovaseen, joka jatkoi bändin jälkeen soolouraansa ja on kuulunut sellaisiin ”vain minulle kuuluviin” suosikeihini tähän päivään saakka. Tuo kuvaus johtuu siitä, että en tiedä yhtään ihmistä, joka olisi (yhtä suuri) limppari- tai Tero-Petri -fani, vaikka varmasti yllättyisin, kun kuulisin. Jos olisi pakko arvata, niin Kimmo ehkä diggaa jollain tasolla ja Villekin, vaikka sille suomenkielinen musa onkin vähän kirosana. Mut en muista, kuollaksenikaan, että asiasta olisi keskusteltu. Ehkä onkin ja näin ollen ystäväni, saatte olla yhteydessä, jos tämän luette! Siitä olen kuitenkin melko varma, että koskaan ei ole vietetty iltaa niin, että olisi kuunneltu limppareiden tai Tero-Petrin tuotanto läpi ja fiilistelty suomenkielin rokin ehkä kovimman lyyrikon kynää sekä tunnelmallisia kappaleita.

En tiedä limppareista oikeastaan muuta, en mitään bändin jäsenistä tms. Toivon, että hekin olivat yhtä fiiliksissä Tero-Petrin lyriikoista ja kertovasta äänestä, kuin minä. Parempaa kuin yksikään räppi, jopa parempaa kuin Jodarok, Paleface ja Pyhimys yhteensä. Tero-Petrin laulanta on melodista, kertovaa puhemaista laulua, parhaimmillaan. Toki se on myös alternative-rock-laulua ja myönnettäköön se nyt tässä, humoristista kerrontaa. Onko limpparit siis huumorimusiikkia, kuten Lapinlahden linnut (aivan loistava yhtye) tai joku vitun Aarne Tenkanen? Ei. Limpparit on suomalaisen alternative rockin suuri tuntematon, lyyrisesti parasta ikinä ja soitannollisesti ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa alternative-rock/pop-bändi tahansa, ainakin minun mielestäni :) Jos pitäisi etsiä vastinparia – jota en etsi – niin väittäisin että limpparit oli siellä samassa kastissa Absoluuttisen nollapisteen kanssa. Sitä bändiä en tosin ole kauheasti kuunnellut, toki jotain sieltä täältä ja tiedän, että siinäkin bändissä lyyrikko on tämän maan arvostetuimpia tässä kastissa (hyvä Tommi Liimatta!), mutta limpparit on silti minulle se kolahtavin. Seuraavassa kertaan bändin top5-kappaleet, joka on tosin top6, koska enhän minä osaa päättää :D

Tärkein levy itselleni on vuoden 1997 Ahmatti, jota sen ilmestymisvuonna kuuntelin puhki luultavasti korvalappustereoista (kasetti). Vuosi oli todella tärkeä elämässäni, koska sen aikana päädyin ihmissuhteen ja avoliiton rikkomiseen, rakastuin, erosin, sekoilin ja rakastuin uudelleen. Soundtrack tähän kaikkeen? Arvasit oikein: Ahmatti.

Limpparit TOP 5...tai 6

1. Olet nakertanut minut loppuun

En halua, että minua pidetään pyhimyksenä tai ylevöitetään paremmaksi mieheksi kuin olen. En ole. Olen ihan samanlainen mies, kuin kuka tahansa. Tarvitsen parisuhteessa huolenpitoa, läheisyyttä, seksiä, huomioimista, yhdessäoloa, tunteita ja tuoksuja. Kun parisuhde alkoi mennä kaveriasteelle, oli 23-vuotiaalla miehellä mielessä vain yksi asia: ”Miksi meillä ei ole läheisyyttä, seksiä, tunnetta?” Kaverit ovat kivoja, ei siinä mitään, minulla on ollut ja kai on vieläkin monia hyviä kavereita, joiden kanssa viettää aikaa. Parisuhteessa kaipaan kuitenkin muutakin. Minusta ei ole pinnallista sanoa, että jos seksiä ei ole yhtään, niin se ei tunnu parisuhteelta siinä mielessä kuin sitä ajattelen. Ymmärrän sen wanhojen pariskuntien suhteen, kun katson vaikkapa vanhempiani, jotka ovat kohta 80-vuotiaita ja ovat olleet yhdessä siitä about 60 vuotta, niin onko siinä enää paljon kysymyksiä siitä, ollako vai eikö olla, sen kysymyksen aika on mennyt ohi jo aikaa sitten. 23-vuotiaana keväällä 1997 minua ahdisti, pahasti. Riikan kanssa oli ihan mukavaa asua yhdessä, olimmehan olleet monta vuotta yhdessä, kokeneet sydänsuruja ja eroja ja takaisin yhteen tulemisia jo monesti, päättäneet muuttaa yhteen, rakastaneet. Ja rakastin yhä, mutta kuin frendiä, koska meillä ei ollut ollut yli puoleen vuoteen mitään läheisyyttä. Eikä se ollut yrityksen puutteesta kiinni, koska yritimme, mutta sitten se alkoi vaan tuntua siltä, että ei kannata enää edes yrittää. Ikävä kyllä tuossa herkässä vaiheessa aloin olla avoin muille naisille...ja yhteen törmäsin baarissa, pussasinkin ja heti tuntui siltä, että nyt tuntuu taas joltain. Meni monta kuukautta, jonka aikana muun muassa tapasimme salaa, kirjoitin siskolleni, kuinka tuntuu järjettömän pahalta ja järjettömän hyvältä yhtä aikaa (koska en halunnut loukata Riikkaa, vaikka tiesin loukkaavani) ja sit kirjoitin erokirjeen. Sen jälkeen lähdin uuden rakkaani Katjan luo pyöräilemään Lohtajalta ja panin kevään soundtrackin eli Limonadi Elohopean Ahmatti-levyn soimaan ja ensimmäisenä biisinä lasketellessani Lohtajalta kohti Lehtikangasta soi ”Olet nakertanut minut loppuun”. Se tuntui jo biisin nimen toistavien lyriikoiden kohdalla oikealta, koska sen piti tuntua oikealta, jotta sain oikeutuksen sille, mitä tunsin. Riikka ei nakertanut suhdettamme tai rakkauttamme loppuun, mutta koska jokin sitä nakersi, sukelsin biisin maailmaan ja antauduin uudelle suhteelle. Biisin koko lyriikka olisi hyvä olla tässä, mutta koska sitä en netistä löytänyt tai jaksa kirjoittaa, panen tähän vain yhden kohdan, joka nyt, jälkikäteen tuntuu oikealta: ”Ruostuneet sydämet, on eksyneet eteiseen.” Riikan rakkaus minuun ei varmastikaan ollut ruostunut, mutta hänkin oli kaveri-zoneen aika vahvasti vaipunut, ja vaikka mun päätökseni lähteä suhteesta (ja avoliiton yhteisestä kodista) olikin hänelle hirveätä, niin jotenkin toivon yhä tänäkin päivänä, että se oli oikea päätös myös hänen kannaltaan. Emme ole koskaan puhuneet sen jälkeen, kun erosimme.

2. Pahat housut

Tämä olkoon limpparikokoelman top6 eli ylimääräinen biisi, koska tämä ei ole koskaan sanoituksen puolesta kolahtanut yhtä lailla kuin muut. Sen sijaan olen kuunnellut tätä tänä jumalattomana syksynä 2025. Vitun kova biisi, niin soitannollisesti kuin laulullisesti, vaikka sanoitus ei ehkä Tero-Petrin nerokkaimpia ole, päinvastoin. Kieroa, ellei sekopäistä huumoria. En ees tykkää tämän biisin sanoista. Tyyppi on selvästi sairas tai sekopää, jollain tapaa. ”Mikä sul on Sonja, mikset mua rakasta, odottamaan jäin. Mikä sul on sonja, häpeät mun vammaa, odottamaan jään, mä jään, mä jään, mä jään…” Mut soitannollisesti tämä on limppareiden kärkeä, rykäisy, joka jää päähän soimaan, menevää punk-henkistä rokkia, kertsissä koskettimia ja ”hempeätä” laulua eli just noita lyriikoita, jotka ei siis mitään lyriikallisia ihanuuksia tarjoa. Sit tosin ”Sonja” vastaa: ”Jos et ole hiljaa, otan esiin pumpulin.” Mitvit? No sitäpä justiinsa, Tero-Petriä :D

3. Outoja tapoja (Ilon aatto)

Biisi alkaa reggae-poljennolla ja kertoo oudoista tavoista osoittaa kiintymyksen. Tero-Petri kuulostaa kieltämättä tässä(kin) biisissä hieman pakkomielteiseltä rakastajalta. Mut sit toisaalta nämä lainit kolahti nuoreen työtä vieroksuvaan mieheen: ”Taidan hommat lopettaa, keskittyä ketjukirjeisiin, tai olla työtönkin. Rikkaat maksaa korvaukset, niillä ostan mitä haluan, yöhuoltamoilta patukoita.” Ja sit, kertsi, olkaatte hyvät: ”Kaunotar, sinä osaat näyttää tunteesi, miehelle, jolla on lepra.” Ai saatana, on se hyvä laini, ehkä paras ikinä :D En tiiä, mitä aattelet(te), jos tätä luet(te) ja ette oo kuulleetkaan Tero-Petristä ja limppareista, varmaan, että vittu mitä paskaa, mutta mulle tää oli kovinta scheissea ikinä. Ei ihan lapsuuden sankareiden, mutta nuoren aikuisen angstisen ajan sankareiden parhaimmistoa. Tää on ehkä biisin paras laini, joka tulee loppupuolella: ”Nää on näitä hazardihommia vaan!” Niin onkin! Hyvä Tero-Petri, hyvä!

4. Ei ole helppoa hommaa olla Nooa

Päästään vihdoin vuoteen 1998, jolloin olen jo päässyt vuoden 1997 sekoiluista yli. Ja rakastunut tällä kertaa ihan tosissani - Lauraan, aloittanut Känni-lehden päätoimittajana, valmistunut ammattikorkeakoulusta ja kaiken kaikkiaan aloittanut uuden elämän. Mahtavaa, vapauttavaa aikaa. Erosin myös tuolloin kirkosta ja armeijasta (kävin täydennyskoulutuksen kieltäydyttäni kertaamasta ja sotilaspassiini lätkäistiin päälle leima ”Siviilipalvelusmies”, ihanaa <3)) Limpparit siis siirtyivät jo pikkuisen taka-alalle, varsinkin Ahmatti, koska se ahmatti, joka olin vuonna 1997, oli mennyttä. Nyt oli uuden aika, rauhoittumisen ja rakkauden. Ei enää sekoilua, pliis. Biisi alkoi kuitenkin elää elämässäni täyden teolla vasta myöhemmin eli sitten, kun sain ekan ja tokan ja kolmannen ja neljännen lapseni. Ei ole nääs helppoa hommaa olla Nooa. Tai ainakin niin mä koin ja elin tän biisin, kun elämä vei, lapsia tuli ja joka keskiviikko oli Vilmis-päivä. Sit nimittäin leikittiin ja välillä paikalla oli paitsi omat, myös naapurin lapset. Oli meil kissojakin, mut lapsilauman keskellä tää biisi sai mulle uuden merkityksen: Ei ole helppoa hommaa olla isä ja kaitsija, leikkikaveri ja kaikesta huolta pitävä. Mulle tää on hauska biisi siitä, millaista on ottaa vastuuta katraasta, jolle sä olet samaan aikaan auktoriteetti ja kaikkea muutakin, leikkikaverista lähtien. En ole ollut paras mahdollinen isä, mutta olen ollut sellainen isä ja aikuinen, kuin olen pystynyt ja kyennyt olemaan, rakkaudella.

5. Tupakkapäivä

Saippua-levy ilmestyi 2000. Levyn päättäneestä Tupakkapäivästä tuli mulle ikisuosikki. Se vei mun muistot Linnan Lukioon ja tyyppiin nimeltään "Kallio", uskonnon ja filosofian opettajaani, joka poltti tupakkia. Ei siis rehtori, kuten biisissä, mutta mulle hän oli lukioaikana toinen idolini historiaa opettaneen Eerolan lisäksi. Opiskelin siis myös lukiossa uskontoa, vaikka tiesin olevani ateisti jo ennen rippikoulua ja vakaumuksellinen sellainen sen jälkeen. Kallio oli kuitenkin hauska ukko ja puhui mielellään ”lätinää” (kainuulaista latinaa, tai jotain sinnepäin). Filosofian tunneilla teimme esitelmän ja mun ryhmä, joka koostui itseni lisäksi luokan kauhukakaroista (jos nyt laajan fysiikan ja matikan opiskelijoissa semmoisia edes olikaan), teki esitelmän natsismista, filosofiana. Se tehtiin videon muodossa, joka oli mulle tuttu formaatti kaverieni kanssa tekemieni kotivideoiden muodossa. Video oli härskin humoristinen leikitellen natsismin kauheuksilla, koska eikös kaikkea voi pitää pilkkanaan? Kallio otti senkin tyynesti. Oi, mikä opettaja. Jos sellaisia ihmisiä olisi vaikkapa päättäjinä, niin olisimme onnellisia. Kaikki kaksinaismoralismi, asioiden kauhistelu, nöyristely, pöyhistely, junttius ja ilkeys loistaisivat poissaolollaan. Olisi vaan huumoria ja viisautta. Kallio oli kallio, hieno mies ja upea kansankynttilä, loistava opettaja. Olen kiitollinen, että tuommoinen ihminen tuli polulleni herkässä teini-iässä. Tämä biisi on omistettu Kalliolle, tupakkipaikalla viihtyvälle opettajalle, vaikka ”haudassa ei oo tupakkapäivää”. Sitäpaitsi tämä on kaunis, upea ja limppareiden koskettavin kappale: ”Mun rehtorilla oli aikoinaan, tupakkapäivä kerran viikossa, me ei polteta nykyään, haudassa ei oo tupakkapäivää.”

6. Ethän oo vain mun?

Halaus-levy ilmestyi 2003, kun täytin 30-vuotta ja muutimme Kajaaniin. Elämä etelässä oli vaihtelevalla tavalla elämäni aikaa. Oli ensimmäinen oikea työ, yhteisiä koteja Lauran kanssa, hyviä meininkejä Helsingissä, jos ei kohta huonojakin, ja ensimmäisen lapseni Miron syntymä sekä asuminen Munkkivuoressa. Silti, ei se mitään onnen auvoa ollut ja kun Laura talvella päätti, että muutamme Kajaaniin, niin kyse oli vain siitä, milloin. Lopulta keväällä irtisanouduin vakkarityöstä ja lähdimme kohti kotikaupunkia tulevaisuus avoinna. Eikä se ollut helppoa. Rakastimme toisiamme, lastamme ja elämää, mutta olihan se välillä todella hankalaakin. Kopsalaan, nykyiseen kotiimme muutimme syksyllä 2004, kun olin saanut ensimmäisen työpaikan muuttomme jälkeen. Ensimmäisen ja viimeisen :) Tai ainakin niin toivon. Sattuma, kohtalo, hyvä sauma. Kuten biisissä todetaan: ”Sattuma on avain”. Ehkä tämä oli jo aikoinaan kertomus siitä, mihin elämä vie, vaikka enhän minä sitä silloin tiennyt, tietenkään. Mut Tero-Petri manifestoi: ”Mussa ei oo kemiaa, joka pystyis ainoana, sinun silmäs loistamaan, sattuma on avain. Silti luulen, turhaan luulen, ett´ olen korvaamaton, vaikka hajuni on rakas, sinulle. Silti luulen, taas mä luulen, että lohtusi sun, herää katseesta mun – ethän oo vain mun?” Lauran ja mun elämä ja avioliitto vei polyamorian poluille ja tässä biisissä se on kerrottu hyvin. Mut jatko on sit jotain aivan muuta. Tulevaisuuteni on elämää, ehkä sekä täällä Kopsalassa että varmasti myös rakkaani Niinan kanssa. Kunhan olisin onnellinen, suhteellisen terve ja tyytyväinen. Tällä hetkellä elämä Niinan kanssa tuntuu merkitykselliseltä. Niin kauan kuin voin olla oma itseni ilman sairauksien varjoa tai muuta paskaa, haluan uskoa siihen, että rakkaus riittää. 

Limonadi Elohopea TOP6