On yö, istun kotona koneen ääressä, juon kaljaa ja katson Somebody Somewhere -sarjaa, joka kolahtaa tällä hetkellä parhaiten. Ulkopuolisuus, vääränlaisuus, yksinäisyys. Mutta yksikin ihminen, joka huomaa sinut, on kiinnostunut sinusta juuri sellaisena kuin olet, voi muuttaa elämän suunnan. Eihän se elämä silti välttämättä helpotu, olipa tukena kuka tahansa, koska ei ongelmia voi väistää, ne täytyy kohdata, itse. Minäkin olen omani kohdannut, ja viimeinen puolikas vuosikymmen on silti tai siitä huolimatta ollut elämässäni ihanaa aikaa, koska kohtasin Niinan, jonka kanssa olemme luoneet suhteen, jota ilman kumpikaan ei halua, pysty, voi, kykene olemaan. Ihaninta on, ettei tarvitse miettiä sitä, etteikö meitä olisi, koska me olemme yhtä, koko ajan, vaikka emme fyysisesti yhdessä olisikaan. Sellainen yhteys on jotain, jota olen aina toivonut, mutta johon en ole koskaan ennen uskonut kuin hetkittäin. Välillä pessimisti sisälläni yrittää todeta, että et usko nytkään, mutta ei tämä ole uskon asia. Tiedän, että ihmissuhteet väljähtyvät, arkipäiväistyvät ja rakkaus tai joku side, mitä näitä on, alkaa haurastua, kunnes katkeaa, jos on katketakseen. Se on inhimillistä ja elämää, joten ei siinä mitään. Mutta jos suhtautuu elämään, kuten minä, että on vain tämä hetki, ja tulevaisuus on varsin lyhyt ajatus tulevista viikoista tai korkeintaan kuukausista, niin silloinhan loppuelämän mittaiset suunnitelmat ovat varsin päteviä. Jos loppuelämän näkymät ovat tässä, nyt ja kohta, niin miksi ei voisi ajatella, että ollaan yhdessä loppuun saakka. Eikä sillä ole minulle kovinkaan suurta merkitystä nyt, mitä tulee tai on oleva, vaan minulle riittää se, mitä on nyt ja se on niin hyvää, kuin olla voi. Okei, itseeni en ole tyytyväinen, en ylipainooni, alkoholin käyttöön tai näköalattomuuteen, laiskuuteen ja elämisen ajoittaisessa merkityksettömyydessä vellomiseen. Mutta hyvät asiat ovat niin iso vastapaino, että väkisinkin olen vähän väliä onnellinen. Vähän lisää laulua ja vähän vähemmän juomista jos vielä ois, niin oispa kiva. Tätä olen kirjoittanut Punk IPA lasissa ja Aili Järvelä kaiuttimessa. On se hieno laulaja. Äsken tuli hitonmoiset kylmät väreet, kun Aili lauloi kaihoten ”etten jää ilman sua”. Se olisi kyllä katastrofi, jos jäisin ilman Niinaa. Mä olen jo tarpeeksi monta naista tavannut, että tiedän, että kukaan ei mua ekatso tai tule katsomaan samalla lailla kuin Niina. Tämä on viimeinen mahdollisuuteni rakastaa ja olla todella syvästi ja aidosti rakastettu tässä elämässä. Pidän siitä kiinni, ja luotan siihen, että riittää, kun olen oma itseni, vahvuuksineni ja heikkouksineni. Elämää ei voi elää täysillä ilman, että luottaa siihen, rakkauteen. Minä luotan, minä rakastan.
Olen minä kuolemaakin miettinyt. Ja ehkä liian usein Niinallekin puhunut siitä, kuinka kuolema voi tulla yllättäen, milloin vain, ehkä ensi yönä. Jos tämä jää viimeiseksi kirjoituksekseni, niin toivon, että se otetaan vastaan sellaisenaan, ilman opetuksia elämästä, rakkaudesta tai varsinkaan minkään sortin viisaudesta, koska ei kukaan viisas valvo ja juo kaljaa keskellä yötä miettien elämänsä päättymistä. Jos tämä kuitenkin viimeinen kirjoitus olisi, haluaisin sanoa muutaman sanan ihmisille, joiden toivoisin jatkavan elämäänsä ilman minua mahdollisimman täysipainoisesti. Lapseni, ihana ja herkkä ja innostuva Miro, toivottavasti tulevaisuutesi on ammattisi saralla onnistunut ja saat sellaisen uran - mutta ennenkaikkea sellaisen perheen - kuin olet halunnut. Vilmiina, uskon, että sinusta tulee elämäsi polulla viisas, lempeä ja osaava puheterapeutti, mutta myös aivan mielettömän ihana kumppani, ystävä, äiti ja ihminen, jolta ei puutu sydäntä vähäosaisille. Kuru, minä niin rakastan naurusi ääntä, vaikka kuulenkin sitä usein vain öisin, mutta silloin tiedän, että koet onnen hetkiä ja toivon, että ne kantavat elämässäsi hyvään loppuun saakka. Aarni, on aivan mielettömän mahtavaa nähdä kasvuasi ja minusta tuntuu, että meissä on lopulta paljon samaa. Kunhan pääset kokemaan maailman omana itsenäsi ja huomaat, että sinusta pidetään ja saat olla ystävä, rakas, ehkä joskus jopa vanhempi, niin koet varmasti kaiken sillä lempeydellä, joka sinusta säteilee. Laura, kiitos kaikesta, toivon, että saat elää loppuelämäsi pääosin onnen hetkiä kokien ja olen niin onnellinen, että kohtasit Huliksen, koska ilman häntä sinulla olisi jäänyt kokematta paljon. Ihminen tarvitsee toista ihmistä, ja usein aika montaa, ennenkuin pääsee kokemaan kaikkia niitä asioita, joita tarvitsee kokea. Kiitos siis myös rakkaille serkuilleni ja tärkeimmille ystävilleni, ilman teitä en olisi minä; En ilman Juhaa, Kimmoa, Aldinia tai Piia-serkkua, enkä heitä, ystäviä, tovereita, kavereita, sukulaisia, jotka ovat taakse jääneet, vaikka ovat jossain vaiheessa elämääni minua muokanneet. Iskä ja äiti, kunpa teistä aika olisi jättänyt ennen minua, mutta jos nyt niin hassusti kävisi, että kuolen ennen teitä, niin perkele, en tarkoittanut. Olen minä miettinyt, että mitä iskä ja äiti teidän hautajaisissanne sanoisin, ja onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä. On kai sillä, jälkeenjääville, koska ei niitä bileitä kuolleille pidetä vaan sureville. Äidistä sanoisin, että muokkasit minusta sellaisen miehen, mikä minusta tuli, ja osoitit – ja opetit - vahvuutta, lujuutta, määrätietoisuutta sekä sen, että kovan kuoren allakin voi sykkiä rakkaudentäyteinen lämmin sydän. Ja iskä, luulen, että jäit paitsi oman isän rakkautta ja siksi itsellesikin sen näyttäminen oli sinulle vaikeata, josta syystä peitit sen pitkään sekoilun alle (kukapa ei, nimimerkillä ”kokemusta on”), mutta kun sinusta tuli isoisä, näin sinusta sen rakkauden, joka sisälläsi aina oli, joten en ole tippaakaan katkera. Rakastan teitä, vanhempani, aina, vaikka en sitä teistä ”erottuani” osannut koskaan osoittaakaan.
Ja miksikö kuolemaa olen miettinyt? No, väistämättähän se lähenee. 52 vuotta tuli täyteen tällä viikolla ja samalla viikolla saman ikäinen 52-vuotias Tompa eli At The Gates -bändissä (legendaarinen Göteborg-skenen death metal -yhtye) vaikuttanut laulajakin delasi. Vähän aiemmin kuoli Brent, Mastodonin kitaristina tunnetuksi tullut ja itselleni tärkeän ”Workhorse”-biisin karjuja (”Work fucking sucks!”) 51-vuotiaana. Sitä ennen delasi yllättäen Gentseissä vuosikausia mukana ollut Manne. Väkisinkin alkanut miettiä, onko minun vuoroni kohta, teini-ikäisestä sydänvaivoista kärsineenä ja ei-aina-niin-kovin-kevyttä-ja-terveellistä elämää eläneenä. Jos tämä siis olisi viimeinen kappale, jonka koskaan kirjoitan, haluaisin sanoa, että vaikka elämä on välillä sietämättömän kevyttä (juu nou wod ai miin tai kuten Leksa aikanaan sanoi ”wad juu wand”), se on myös raskasta, kuten raskain musiikki, vaikka ei olisi mitään syytä siitä valittaa, koska elämä on. Elämäni on ollut elämisen arvoista ja siitä on tehnyt sen arvoista rakkaus läheisiin, musiikkiin ja nautintoihin. Pitäkää hauskaa. Tai, koska en ajatellut kuolla vielä, pidetään hauskaa jatkossakin. Rakastan elämää.
