Pääsin ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen viettämään vapaa-aikaa lapsistani ja päätin käyttää sen rakkaani kanssa. Kävimme ensimmäistä kertaa yhdessä taidenäyttelyssä sekä elokuvissa. Syömässä ja juomassa olemme ehtineet käydä jo aiemminkin, mutta sitäkin tuli harrastettua. Kaupungin yöelämä oli kuitenkin toissijaista taidepläjäyksiin verrattuna. Vaikka kuvataide onkin minulle yleensä varsin mitäänsanomaton taiteen muoto - siis vaikutukseltaan / vaikuttavuudeltaan - niin Urhon työt olivat hienoja. Tässä yksi vaikuttavimmista.
Illalla oli sitten itselleni musiikin jälkeen läheisimmän taidemuodon elikkäs elokuvan vuoro. Päädyimme katsomaan "balettielokuvaa", joka oli kylläkin kaikkea muuta kuin vain tanssia.
Black Swan on audiovisuaalisesti, tunnelmaltaan ja vaikuttavuudeltaan huikea kuvaus mielen sirpaloitumisesta kauhean paineen alla. Elokuva tärisytti ruumista vielä vartti leffasta poistumisen jälkeen ja mieltä se värisyttää varmasti vielä pitkään. Teemallisestihan elokuvaa voi katsoa monelta kantilta ja tulkita sen tapahtumia miten tahtoo (mikä on "totta" ja mikä tapahtuu vain harhaisessa mielessä/kuvitelmissa), mutta olen nyt noin vuorokauden sulattelun jälkeen löytänyt siihen jopa sellaisen katsantokannan, että se peilaa nyky-yhteiskuntaa - sen järjetöntä kilpailuvimmaa, voittamisen pakkoa, menestymisen nälkää, epäonnistumisen pelkoa, täydellisyyden tavoittelua. Ja mitä tekee ihmisen mieli kaiken paineen alla; Joillain särkyy, joillain ei, mutta yhä enenevässä määrin ihmiset tuntuvat murtuvan paineen alla, jos mittarina pitää vaikkapa mielialalääkkeiden/mielenterveyspalveluiden käytön kasvua. Itse elokuvasta ja sen tapahtumista en uskoakseni spoilannut näillä sanoilla yhtikäs mitään, mutta monenlaisia ajatuksia myös nykyisestä elämänmenosta se siis herätti, vaikka itse tarinan keskipisteessähän onkin yksilö ja hänen kamppailunsa sisäisiä ja ulkoisia demoneja vastaan.
Itse toivon, että oma elämänasenteeni antaa minulle eväät selviytyä elämästä - tuli vastaan mitä tahansa. Elän päivän kerrallaan, enkä aseta itselleni mahdottomia tavoitteita. Minulla ei ole menestymisen pakkoa - ei perhe- tai työelämässä saati muutenkaan henkilökohtaisesti. Minulle riittää se, että minulla on rakkaita lähimmäisiä, joista pitää huolta ja joista välittää. Uskon, että se pitää minut elämän syrjässä kiinni ja kun rakastaa, tulee myös rakastetuksi. Mitään muuta en elämältä odota enkä itseltäni vaadi.
---
Kirjoitin pieneen mustaan muistikirjaani 10.3. seuraavanlaista ajatustenjuoksua:
En ole romanttinen - romantiikka on arjessa.
En remontoi taloani - remontoin elämääni.
En usko Jumalaan - uskon Rakkauteen.
* * *
Jos elämässä pitäisi valita yksi asia,
jota ilman en tule toimeen,
olisi se nukkuminen.
Ilman unta minusta tulee elävä kuollut
- ja muutun hirviöksi,
joka huutaa lapsille -
enkä arvosta enää itseäni.
* * *
Kun ajattelen rakastani, tajuan,
että sekä minuun että häneen
sisältyy paitsi lempeys myös kiihkeys.
Uskon, että lapsien saaminen
on muuttanut meitä molempia parempaan suuntaan;
Nyt elämässämme on perspektiiviä.
Silti välillä mietin,
miten jaksan ja kestän edes omiani,
saati rakkaani lapsia.
Jokainen lapsista on erilainen,
oma persoonallisuutensa,
omalla tavallaan vaativa kasvatettava,
huolehdittava, huollettava.
Meillä on niitä yhteensä kuusi,
rakkauden siementä
- tai oikeastaan kasvia,
jotka elää rehottavat kukin omaan suuntaansa
ja tavoittelevat taivaita.
Me kaksi aikuista, toisiimme rakastunutta,
katsomme heitä, pienokaisiamme,
rakastaen ja huolehtien - välillä koittaen pysyä järjissämme,
kun tunne jyllää, hermot menevät ja kontrolli pettää.
Omistaan kaiketi osaa pitää huolen (tai ainakin luulee niin),
mutta miten pitää huolen toisenkin omista
- ja vielä siten, että osaa ottaa jokaisen huomioon yksilönä,
eikä "omana" tai "toisen" lapsena...
Asumme toki eri osoitteissa, yksi lapsistani vielä kolmannessa,
joten emme jaa arkea, ainakaan tässä vaiheessa elämää.
Se voi olla joskus edessä tai sitten ei, mutta silti askel askeleelta koen,
että me muodostamme uuden, isomman perheyksikön,
johon tosin lasken myös monta muuta lähimmäistä,
vaikka lapset ovatkin oma lukunsa.
Lapsillamme on toki onneksi toisetkin vanhempansa elämässään,
eikä huoleni ole minun ja rakkaani osaltakaan suuri:
Ratkaisuni on, että vaikka veri ehkä onkin vettä sakeampaa,
on rakkaus silti suurin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti