Mistä henkilökohtainen onneni koostuu ja mikä sitä onnea varjostaa

Olen onnellinen mies, enkä häpeä, pelkää tai oudoksu sen toteamista. Silti sen ääneen sanominen tuntuu kahdenkeskisessä keskustelussa joskus vaikealta. Vanha sanontahan kuuluu jotakuinkin "kel onni on, se onnen kätkeköön" ja jos joku niin minä sen kätkemisen olen oppinut. En ole saanut perheeltäni mallia, jossa tunteet välttämättä avoimesti näytettäisiin sellaisina kuin ne ovat. Tämä pätee sekä positiivisiin että negatiivisiin tunteisiin. Olen siis jossain mielessä ehkä sisäänpäin kääntynyt, sulkeutunutkin. Olen kuitenkin kehittynyt tunteiden näyttämisen taidossa. Sen jalostamisen aloitti rakas vaimoni, joka on elämäni nainen. Vaikka onni oli viime vuonna kortilla, kun aviokriisi nosti rumaa päätään ja olo oli lähinnä onneton, tapahtunut ei enää ahdista. Olemme vaimoni kanssa vaikeat asiat yhdessä kohdanneet, keskustelleet ja käsitelleet. Olemme yhteistuumin suuntautuneet nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, joka ei ole harmaa möykky vaan odotuksia täynnä. Tunteiden näyttämisen pidemmälle jalostamisen arkkitehti taasen on ollut rakas poikani, joka on pakottanut kohtaamaan heikkouteni ja vahvuuteni ihmisenä. Kun ajattelen mitä tahansa yksittäistä asiaa elämässäni, mitä ilman en haluaisi elää, olisi se poikani. Ilman häntä viime vuosikin olisi varmasti ollut paljon vaikeampi kohdata. Voisi jopa sanoa, että poikani ja hänestä huolehtiminen on ehkä paras syy elää ja vieläpä niin, että pidän itsestäni huolta.

Onneni ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen asia, että sen voisi kuitata sanomalla, että vaimo ja poika, siinäpä se. Onneni on onnistuneita palasia elämää. Olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni ja esimerkiksi siihen, että kotini ei ole vain fyysinen asumus vaan oikeasti tärkeä paikka, jossa näkyy perheemme arki. Joskus saatan käyttää arkea synonyyminä tylsälle perhe-elämälle, mutta oikeastaan juuri se ”tylsä arki” on parasta elämässä. Mukava koti, ihana perhe. Siinä hyvät lähtökohdat. Sen lisäksi saan tehdä työtä, josta pidän suurimman osan ajasta tosi paljon. Lähin työkaverini on minulle hieno kollega ja ystävä. Nautin työssäni ihmisten kohtaamisesta ja ammattitaitoni haastavista tehtävistä. Lisäksi se turvaa taloudellisen tilanteen, koska tottahan onneen pieni ripaus taloudellista tyytyväisyyttäkin tarvitaan. Raha ei tuo onnea, mutta ilman rahaakaan ei oikein voi nykymalliin elää.

Tyttäreni, jonka äiti ei ole vaimoni, merkitsee minulle kaksijakoista onnea. Se on muistutus siitä, että aina ei elämä ollut perheharmoniaa, vaan mukaan on mahtunut myös yksinäisyyttä, ahdistusta ja uuden henkilökohtaisen onnen etsintää. Viime vuotisesta suhteestani syntyi tänä vuonna tytär, jonka kanssa en elä yhdessä, mutta jonka isä olen ja toivonkin jatkossa pystyväni isänrakkautta myös hänelle tarjoamaan. Toki tytärtäni rakastan ja hänelle parasta toivon, mutta siitä on vielä pitkä matka siihen suhteeseen, mikä minulla on poikaani, jonka kasvun ja kehityksen olen nähnyt ja kokenut läheltä. Tyttärelleni olen etävanhempi ja vaikka mahdollisuuksia olisi, en ole vielä kovinkaan aktiivisesti kyennyt isyyttä toteuttamaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että hänellä on hyvä äiti, jonka uskon pystyvän huolehtimaan ja rakastamaan tytärtäni niin, että hänestä tulee kaikesta huolimatta ehjä ihminen.

Tulevana kesänä saamme vaimoni kanssa toisen lapsen ja poikani saa tytärpuolen lisäksi veljen. Se tulee olemaan varmasti yksi elämäni hienoimpia ja samalla haastavimpia asioita.

Vanhempani ja siskoni ovat minulle myös onnen lähde, vaikka aina sitä ei muista onnen tekijäksi lukea. He ovat kuitenkin ne verisukulaiset, joista turvaa hädän hetkellä voin aina etsiä ilman ennakkoluuloja tai epäilystä siitä, ettenkö tukea saisi, jos sitä oikeasti tarvitsen. Isäni ja äitini ovat minut luoneet ja geeneissäni kannan heidän perimäänsä. Vaikka joskus tuntuu, että äitini tai isäni ominaisuudet ottavat päähän, niin toisaalta minussa on niin paljon samaa kuin heissä, että olisi sama kuin katsoisin peiliin.

Appivanhemmatkin merkitsevät minulle paljon. Vaimossani näen heidän vaikutuksensa ja poikani on sekä omien että appivanhempieni jälkeläinen. Suvussa on voimaa ja veri on aina vettä sakeampaa.

Mikä sitten varjostaa onneani? Oikeastaan kaikki, mikä uhkaa noita edellä mainittuja onnen tekijöitä.

Pelkään poikani turvallisuuden ja hyvin voinnin puolesta ja tahdon hänen parastaan. Sanomattakin lienee selvää, että toivon samaa tyttärelleni ja tulevalle lapselleni. Poikani suhteen tunnen joskus epätoivoa, kun en jaksa arjessa antaa hänelle muuta kuin käskyjä, rajoja ja ajoittain pelottavia raivokohtauksia. Uskon ja toivon, että annan kuitenkin pojalleni niin paljon rakkautta, että hän näkee ja kokee minut ennen kaikkea rakastavana isänä, eikä ikävänä komentelijana. Tyttäreni osalta onneani varjostaa se, etten voi olla hänen kanssaan yhtä paljon kuin muun perheeni kanssa ja pelkään, että hän ei myöhemmin elämässään koe saaneensa minulta isänrakkautta. Toivon silti siihen pystyväni.

Vaimoni osalta toivon, että emme enää koskaan joudu samanlaiseen tilanteeseen kuin viime vuonna. Mennyt voi olla synkkä varjo, mutta onnemme on sen valollaan voittanut, enkä haluaisi sitä enää toistamiseen menettää.

Onneani varjostaa joskus myös kykenemättömyys tuntea empatioita isovanhempiani kohtaan, joihin tunnen menettäneeni kontaktin. He ovat vanhoja ja kuolevat todennäköisesti lähivuosina, jolloin saatan katua, etten ole pitänyt heihin enempää kontaktia. Silti en pysty väkisin ylläpitämään jotain, mitä ei ole enää, tai ehkä koskaan, ollut. Toivottavasti välini omiin vanhempiin ja appivanhempiin säilyvät sen verran hyvinä, että en koskaan menetä yhteyttä, mikä minulla heihin on, sillä sen yhteyden katketessa voisi käydä niin, ettei se enää koskaan uudelleen rakentuisi ja olisi pian yhtä etäinen kuin minulla on nyt isovanhempiini.

Ystäviänikin haluaisin nähdä useammin, mutta he ovat kaukana joko fyysisesti tai sitten muuten elämäntilanteeseeni sopimattomasti. Sukulaisissani on ihania ihmisiä ja silloin tällöin kaipailen myös vanhoja, ehkä jo menetettyjä ystäviä ja tuttuja, joita harvoin tai en ehkä koskaan enää tapaa. Haluaisin pitää enemmän ja syvällisemmin yhteyttä ihmisiin, jotka merkitsevät tai ovat merkinneet minulle paljon, mutta aika ja jaksaminen eivät arjessa siihen useinkaan riitä.

Olen siis onnellinen, vaikka onneni ei olekaan kaikkivoipa ja täydellinen. Kukapa täydellistä elämää ja satumaista onnea nyt kaipaisikaan – eihän se tuntuisi miltään, jos aina ois happy happy joy joy. Välillä tarvitsee oikeasti hetkiä, kuten Stam1nan kappaleessa Ovi, jossa muistojen taakka painaa ja joutuu miettimään, missä on koti ja ehkä se onnikin: ”Ovi on raskas avata, suljen sen, suljen sen, tiedän mitä on oven takana, sen lukitsen, pois kuljen. --- Olenko kotona, olenko kotona, olenko kotona vai ovenko takana vain?” Ja lopetettakoon uuteen mottooni: Kel onni on, se onnen näyttäköön! Minäkin yritän muistaa näyttää sen päivittäin ainakin rakkaalle vaimolleni ja lapsilleni.