25.2.2026 keskiviikkona näin äitini viimeistä kertaa elävänä. Hän oli unelias, ei reagoinut juurikaan puheeseen tai liikutteluun sairaalasängyssään, eikä enää yhden sopan nielaisun jälkeen syönyt muuta. Hän oli saanut hengitystä helpottavaa lääkettä ja kun kääsin hänet takaisin nukkuma-asentoon, hän nukkui levollisesti. Soitin iskälle, että äidin lähtö taitaa olla lähellä. Hän lupasi soittaa Mariannelle.
26.2. Aamulla kun heräsin, iskä oli soittanut. Soitin takaisin, äiti oli todettu kuolleeksi viiden jälkeen. Iskä ehti käydä äidin hyvästelemässä sairaalasängyn luona, kun hän oli vielä lämmin ja tuntui iskän mukaan kuin nukkuvalta.
26.2. Kirjoitin äidin sisarusten ryhmään: Äitimme, siskonne, tätinne ja perheen jäsen Pirjo Eeva Anneli Leinonen, omaa sukua Korhonen, on kuollut. Hän nukkui levollisesti pois tänään aamuviiden jälkeen. Eilen hän oli jo koko päivän tavoittamattomissamme, sai apua hengittämiseen ja oli korkeintaan hetkiä unen ja valveen rajamailla. Jäähyväisiä saimme jättää useita kertoja, jo silloin kun äiti vielä jutteli. Hän tiesi olevansa rakastettu ja vietti useimmat sairaalapäivät isämme Pertsan kanssa, joka häntä hoiti rakkaudella ja lempeydellä, kuten viimeiset viisi vuotta omaishoitajana. Äiti halusi ja odotti itsekin lopun tulevan, kun vointi huononi ja hän oli lopulta muiden armoilla mm. syömisen suhteen. Näin se tapahtui, ilman kipua, ikiuneen vaipuen. Elämä on päättynyt, mutta äiti, Pirjo, elää muistoissamme ♥️
27.2. Kävimme siskoni Mariannen ja iskäni Pertin kanssa KAKS:n kappelissa jättämässä hyvästejä äidille. Tai no, olihan hyvästejä jätetty jo lukuisia kertoja aiemminkin, mutta nyt vielä menehtyneelle. Se ei tuntunut mitenkään hyvältä, halusin muistaa äidin elävänä, en jättää verkkokalvoilleni kuvaa kuolleesta äidistäni.
20.3. Siunauspäivä, Valon kappeli, Paltaniemi. Tilaisuus oli kaunis ja koskettava. En ollut itkenyt äitini kuoltua kertaakaan, muistan toki vähän herkistyneeni, mutta lähimpänä itkua olin kun kävin katsomassa äitiä viimeistä kertaa elävänä. Kun sitten "Täällä Pohjantähden alla" lähti soimaan ja aloimme kantaa arkkua alttarille (kantajina edessä minä ja iskä, keskellä äidin siskot Sointu ja Vuokko, takana Marianne ja poikani Miro), alkoivat kyyneleet puskea silmiin. Jätimme jäähyväiset, sitten vielä uudestaan iskän kanssa kolmestaan Mariannen kanssa ja vielä lopuksi perheidemme kera. En ollut valmistellut arkulle mitään puhetta, iskällä oli koskettavat henkilökohtaiset muistosanat. Kun arkulla ollessamme Laura kysyi, haluanko sanoa jotain, sanoin vaan ääni särkyen "hei hei rakas äiti ja mummu". Tilaisuuden toisena kappaleena oli virsimuotoinen "Maan korvessa kulkevi" ja tilaisuuden päätöskappaleena koskettava, pianolla säestetty "Niin kaunis on maa". Tilaisuudessa oli aika paljon jeesus-höpinää ja raamatun lauseita sekä rukoilua, mutta menihän tuo. Muisteluosuus oli varsin onnistunut.
Siirryimme sitten muistotilaisuuteen Sara´siin, jossa jo hymy oli herkässä. Iskä piti ensin oman tervetuliaispuheensa, sitten Mariannen kanssa pääsimme ääneen. Seuraavassa minun osiot puheesta ilman vahvennusta ja Mariannen osan boldattuna:
Muistelemme seuraavaksi Mariannen kanssa vuorotellen äitiämme.
Lapsena äitini kävi joka ilta peittelemässä minut ja lausuimme yhdessä "Levolle laske luojani" -iltarukouksen. Muistan, että vielä teini-iän koittaessa, jos oli hankala olo, pyysin äitiä peittelemään; Siitä tuli aina rauhallinen, lämmin ja turvallinen olo.
Äidin syliin pääsi aina, syli oli pehmeä, lämmin ja turvallinen. Äiti lohdutti ja rohkaisi, äiti rakasti ja kertoi sen. Jos en saanut illalla unta, äiti hipsutteli selkää, kääri peiton ympärille turvalliseksi kapaloksi ja valvoi vieressäni, kunnes nukahdin.
Äiti antoi minulle ajoittain aika tiukankin ja varsin konservatiivisen kasvatuksen, mutta hän antoi sen lämmöllä, rakkaudella ja avaramielisellä sydämellä.
Äidin kanssa oli kiva käydä kaupungilla. Ajoimme usein lauantaisin punaisella Opelilla Säästöpankin parkkipaikalle ja kävimme kaupoissa shoppailemassa ja herkuttelemassa Pekka Heikkisellä. Äiti oli hauskaa seuraa ja viihdyimme hyvin yhdessä.
Kirjoitin äidille pitkän anomuskirjeen, jossa perustelin, miksi tarvitsen PC tietokoneen; Tuolloin elettiin vuotta 1989. Hakemus meni läpi. Kun äiti näki, miten paljon koneella pelaan, hän kävi hetken pyörittelemässä päätään ovellani, mutta tuki minua muuten aina harrastukseni parissa, varsinkin kun näki, että se poiki myös uran ICT-alalla.
Äiti oli toisinaan yksioikoinen ja jyrkkäkin mielipiteissään, mutta halusi kuitenkin aina ymmärtää ja tukea meidän lasten tekemiä valintoja. Äiti arvosti muiden mielipiteitä ja oli hyvä kuuntelemaan. Esimerkiksi silloin, kun ilmoitin ryhtyväni kasvissyöjäksi, oli äidin ensimmäinen reaktio kielteinen ja hän totesi, että ”saat tehdä omat ruokasi” mutta ei mennyt kauaakaan, kun hän jo innoissaan kokeili erilaisia kasvisruokareseptejä.
Äiti puoliksi pakotti, puoliksi lahjoi minut lapsena ja nuorena parturiin. Kun aikuisena kasvatin pitkähkön parran ja tukan, hän aina silloin tällöin esitti toiveen niiden leikkaamisesta, mutta ei suuttunut, vaikka nauroin hänen toiveilleen.
Äiti oli ihminen, johon pystyin aina luottamaan. Nuorena aikuisena muutin pois Kajaanista ja otin vanhempiin etäisyyttä, mutta tiesin aina sen, että heiltä saisi apua milloin vain. Ja sitten kun elämässä tuli eteen erilaisia haasteita ja vaikeita aikoja, oli äiti heti valmiina tukemassa, auttamassa ja kuuntelemassa.
Äidille oli tärkeätä perinteet, kuten että kävisin rippikoulun ja myöhemmin varusmiespalveluksen, vaikka molemmissa koin, että ne eivät ole paikkoja, joihin kuulun. Toisaalta äiti ei koskaan tuputtanut minulle mitään elämänkatsomusta tai uskonnollisuutta, mutta tietyt asiat vaan kuuluivat hänen mielestään elämään. Rippikoulun ansiosta opin toki kyseenalaistamaan kristinuskon opit ja juomaan kahvia, jotka sinänsä ovat olleet ihan merkittäviä asioita elämässäni, joten kai siitäkin on äidille pienet propsit annettava. Itsenäistyttyäni erosin kuitenkin kirkosta ja äidin toivomat kirkkohäät ja ristiäiset jäivät väliin. Vietimme kuitenkin Lauran kanssa ihan hauskat ensimmäiset häät ja mukavia nimijuhlia, joissa äiti juhli mukana iloisella ilmeellä.
Löysimme äidin kanssa uudenlaisen yhteyden silloin, kun minustakin tuli äiti. Minun lapsilleni äiti pääsi olemaan mummu pidemmän matkan päästä, mutta heidän välinen yhteys pysyi aina läheisenä. Kun menetin esikoiseni Pepin, oli äiti luonamme niin pitkään kuin sitä toivoin. Äiti hoivasi minua ja Ristoa, huolehti että saimme ruokaa ja toi rauhallisella läsnäolollaan uskoa siihen, että elämä jatkuu.
Varusmiespalveluksen alkaessa olin jo muuttanut elämäni ensimmäiseen avoliittoon, mutta kun avoliitto ei kestänyt minun poissaoloani, jouduin palaamaan äidin luvalla lapsuudenkotiin. Kun aloin kotona sitten puhua varusmiespalveluksenkin lopettamisesta, äiti painosti minua jäämään, koska
hänen näkemyksensä mukaan siitä olisi hyötyä elämässä. Opinhan siellä toki vastustamaan auktoriteetteja, kuuntelemaan punk-musaa ja juomaan alkoholia ahdistukseen.
Yhden hieman överiksi menneen viikonloppuloman seurauksena äitini ei sanonut minulle kolmeen viikkoon sanaakaan, mikä johtui ehkä eniten pettymyksestä tekoihini. Aikanaan välimme taas paranivat. Sitten muutinkin taas pois, elämäni toiseen avoliittoon. Kun sekin päättyi, tulin tapani mukaan, nyt jo 23-vuotiaana, taas lapsuudenkotiin ja pyysin äidiltäni, voisinko vielä tulla asumaan entiseen huoneeseeni. Tuossa tilanteessa äitini auttoi minua itsenäistymään. Hän kieltäytyi pyynnöstäni ja sanoi: "Mene asuntotoimistoon". Aluksi minua harmitti, mutta myöhemmin ne tuntuivat parhailta sanoilta, joita äiti voi aikuiselle lapselleen sanoa potkiakseen tätä vähän elämässä eteenpäin, löytämään oman polkunsa. Sain yhä lainata äidin punaista Opelia, joten hän mitä ilmeisimmin edelleen piti minusta, vaikka teki vain mitä jokaisen rakastavan vanhemman on aikanaan tehtävä: Päästi minusta irti.
Kun olin lähtenyt kesätöihin Helsinkiin ja loppukesästä ilmoitin jääväni sinne, itki äiti puhelimessa ja kertoi että hänellä on niin kova ikävä. Äiti ei usein näyttänyt tunteitaan itkemällä, joten tämä hetki jäi minulle elävästi mieleen. Puhelun päätteeksi äiti kuitenkin kannusti minua itsenäistymään, työskentelemään ja opiskelemaan sekä tekemään rohkeasti omia valintoja.
Itsenäistymiseni jälkeen keskustelumme äidin kanssa saattoivat koskea esimerkiksi valintojani ihmissuhteissa. Äitini muun muassa paheksui voimakkaasti sitä, että aloin seurustella naisen kanssa, jolla oli omia lapsia. Hän olikin tyytyväinen siitä, että löysin Lauran, jonka kanssa meillä oli mahdollisuus luoda oma yhteinen perhe. Yksi syistä, mikä minua Laurassa viehätti, oli se, että hän oli tietyllä tavalla äitini vastakohta. Laura auttoi minua kohtaamaan epävarmuuteni ja tuki minua luovimaan omalla tielläni, vaikka äidin opit olivatkin tiukassa. Äitini piti myös Laurasta, omalla tavallaan, ja Lauran vanhempia Helenaa ja Leoa hän arvosti paljon; Löysimme äskettäin äidin säilömiä lehtileikkeitä Leksan taideprojekteihin liittyen useiden vuosien ajalta.
Äiti arvosti työntekoa ja teki pitkän uran pankkivirkailijana. Kun äiti jäi työttömäksi ’90-luvun pankkikriisin seurauksena, oli se hänelle todella tiukka paikka. Hän ei kuitenkaan jäänyt asiaa pitkäksi aikaa murehtimaan vaan opiskeli vielä lähemmäs kuusikymppisenä ylioppilaaksi ja koulutti itseään lisää.
Äidille oli tärkeätä, että on töitä. Kun päätimme Lauran kanssa muuttaa takaisin Kajaaniin viiden vuoden etelän kiertueelta, hänen suurin huolensa oli, saanko täältä töitä. Se jäi kuitenkin pian taka-alalle, kun äitini pääsi hoitamaan esikoislastamme Miroa. Uskon, että äiti oli silti yhtä onnellinen tai ainakin tyytyväinen siitä, että sain pitkäaikaisen työpaikan.
Äiti löysi pankkiuran päätyttyä ja Maternassa ensin työskenneltyään pitkäaikaisen työpaikan Kajaanin kaupunginteatterin lipunmyynnissä, jolloin kajaanilainen teatterimaailma tuli hänelle tutuksi ja rakkaaksi.
Äiti rakasti perhettään, sisaruksiaan, läheisiään ja ystäviään. Me lapset ja lapsenlapset olimme hänelle todella rakkaita. Viimeisellä tapaamisellamme kysyin äidiltä, että mikä on ollut hänen elämässään kaikkein parasta. Äiti jaksoi vastata lyhyesti: lapset. Jokainen tapaaminen ja puhelu päättyi siihen, että äiti kertoi sen kuinka tärkeä ja rakas hänelle olin.
Mummuna äiti halusi toimia omalla totutulla tavallaan ja siitä seurasi jonkin verran konflikteja, kun piti riidellä esimerkiksi siitä, onko sokerinen pulla pienelle lapselle sopivaa aamupalaa vai ei; Mummun mielestä oli. Lapsenlapset olivat äidille rakkaita. Vanhempani osallistuivat minun ja Lauran lapsien hoitamiseen aktiivisesti, mistä olemme heille molemmille ikuisesti kiitollisia. Äidillä oli omat asenteensa, joiden kanssa hän oli kasvanut, mutta hän kykeni myös muuttamaan niitä maailmanmenon mukana, tai ainakin oppi sietämään erilaisia tapoja elää.
Äiti tykkäsi matkustella ja nähdä maailmaa, ja perheenä matkustelimme sekä rantalomilla että Alpeilla lasketellen. Oma koti ja Leinola olivat äidille kuitenkin kaikkein rakkaimpia paikkoja. Leinolassa vietimme kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni kesät ja siitä on muodostunut myös minun perheelle hyvin tärkeä paikka. Äidille oli raskasta se, kun hän ei enää viimeisimpinä vuosinaan päässyt nauttimaan Leinolan kesistä samaan tapaan kuin aiemmin.
Äiti teki ylivoimaisesti maailman parasta leivonnaista, vattupiirakkaa, jonka tärkeä ainesosa oli minun ja Mariannen mökkimaiseman pehkoista keräämät vatut.
Äiti rakasti kaikkea kaunista, hän arvosti taidetta ja kulttuuria. Äiti tykkäsi käydä näyttelyissä, konserteissa ja elokuvissa. Erilaisiin tapahtumiin lähtiessään äiti pukeutui tyylikkäästi, kiharsi hiukset carmen-lämpörullilla ja käytti aina huulipunaa.
Keramiikka oli yksi äidin tärkeimmistä harrastuksista ja työn jälkiä on nähtävissä lapsuudenkotini jokaisessa huoneessa.
Yksi äidin harrastuksista oli kerätä erilaisia ruokaohjeita lehdistä. Niitä löytyy kotoa ja Leinolasta kasoittain. Minkäänlaista järjestystä niissä ei tuntunut olevan, mutta siitä huolimatta äiti löysi toivomansa ohjeen sitä tarvitessaan. Äiti teki hyviä ruokia ja leipoi myös mielellään. Toisinaan keittiöstä raikuivat kyllä myös kirosanat, kun kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Äidin itse keräämistä marjoista tekemä Mummun mehu oli meidän perheen lempijuoma. Äidin omia herkkuja olivat lakritsi, tuplapatukat, pantteri-karkit ja suklaajäätelö. Niin ja minähän olen myös saanut nimeni yhden äidin&iskän lempikarkin mukaan.
Äiti ihmetteli minun ja Lauran tapaa elää avioliitossa, kun päädyimme eron ja uuden yrityksen myötä polyamoriseen suhdemuotoon. Reilut viisi vuotta sitten löysin itselleni rakkaan ihmisen, Niinan, eikä äiti koskaan tuominnut tai kyseenalaistanut, miksi seurustelen toisen kanssa, vaikka olen naimisissa – hän oli jo sen verran tottunut asiaan. Hän toki kyseli aika ajoin, kuka nyt on kenenkin kanssa ja miten se toimii, mutta tärkeintä hänelle oli, että olen
onnellinen. Hän myös muisti aina säännöllisin väliajoin vielä sairaalavuoteellakin kysellä sekä Niinan, lasteni että Lauran kuulumisia.
Viimeisinä vuosinaan äiti muuttui hauraammaksi ja herkemmäksi. Elämänpiiri pieneni ja vastuu kodin hoitamisesta siirtyi iskälle. Iskä toimi myös äidin omaishoitajana ja äiti aina kertoi olevansa kiitollinen siitä huolenpidosta sekä rakkaudesta mitä hän sai iskältämme Pertiltä.
Äiti oli herkkä, mutta kovan kuoren kasvattanut nainen, jonka näin elämän hankalimmissa tilanteissa alkavan murtua, mutta silti äiti nousi ylös ja päättäväisesti lähti kohti uusia haasteita, aivan loppusuoraa lukuun ottamatta, jolloin äiti olisi kaivannut itsemääräämisoikeutta siitä, milloin ihminen on riittävän sairas jopa päättämään elämänsä lääkärien avustuksella.
Äidillä oli aina vahvat mielipiteet; Hän oli suorapuheinen, mutta hyvää tarkoittava. Minun oli tehtävä nuorena aikuisena irtiotto nimenomaan äidin vaikutuspiiristä, ennen kuin minusta tuli se mies, mikä minä nykyisin olen.
Ilman äitiä emme Mariannen kanssa olisi tässä ja nyt, tällaisina kuin olemme. Äiti osoitti ja opetti meille vahvuutta, lujuutta ja määrätietoisuutta. Äiti oli meille esimerkki siitä, että hieman kovan kuorenkin alla voi sykkiä rakkaudentäyteinen ja lämmin sydän.
Äidiltä opin, että kun vieraita tulee tupaan, niin pötyä on laitettava pöytään. Sen jälkeen on tarjottava syötävää ja juotavaa säännöllisin väliajoin, kunnes vieraat ovat lähteneet.
Äiti toivoi muistotilaisuuteensa tanssia ja laulua, mutta olisi sallinut jokaiselle ihan oman tavan surra ja muistella häntä, kunhan muistamme juhlia elämää.
---
Seuraavaksi teemme ihan pienen tutustumiskierroksen, mutta niin, että kenenkään ei tarvitse sanoa mitään.
Muita muistopuheita voitte halutessanne pitää vaikkapa ruokailun jälkeen ennen kakkukahveja tai muussa sopivassa tilanteessa.
Mutta nyt toimitaan siten, että kun sanomme nimenne, pyydämme teitä seisomaan.
Aloitetaan äidin sisaruksista ja heidän puolisoistaan sekä jälkikasvustaan:
Äidin sisko Sointu ja poikansa Jonni.
Äidin sisko Vuokko ja puolisonsa Jukka.
Vuokon ja Jukan tytär Anna ja hänen puolisonsa Peetu. Vuokon ja Jukan poika Antti ja hänen puolisonsa Leila. Äidin veli Ari ja hänen puolisonsa Marja.
Arin pojat Ville ja Valtteri.
Edesmenneen Kari-veljen vaimo Eija sekä pojat Marko ja Aki sekä Akin puoliso Eija.
Äidin Lyyti-sisko on hengessä mukana puolisonsa Kimmon kanssa, mutta ei päässyt paikalle.
Sitten siirrytään minun ja Mariannen porukoihin:
Puolisoni Laura. Lapseni nuorimmasta alkaen: Aarni, Kuru ja Miro sekä Miron kihlattu Ella. Rakkaani Niina. Lisäksi tyttäreni Vilmiina olisi kovasti halunnut olla mukana, mutta hän on tällä hetkellä Unkarissa.
Mariannen puoliso Risto sekä lapset Elviira ja Hilma.
Isämme Pertin puolelta löytyy sitten Koskelon klaania seuraavasti: Iskän sisko Pirjo eli Pipa-täti.
Hänen puolisonsa Veli eli Vellu ei päässyt paikalle terveyssyistä.
Pipan ja Vellun lapset Piia, Pekka, Pauliina ja Päivi. Heidän jälkikasvustaan paikalla ovat Piian lapsista Ella-Helmi, Pauliinan lapsista Konsta sekä Päivin lapsista Jasmin ja Fiona.
Viimeisimpänä vaan ei suinkaan vähäisimpänä löytyy äidin ystäviä ja muita läheisiä:
Ystävä Sirkka.
Ystävä Birgitta.
Appivanhempani Helena ja Leo.
Äidin kummipojan äiti Oili.
Ystävä Arja ja puolisonsa Pentti.
Äidin serkku Eero ja puolisonsa Marjo.
Ystävä Irja ja hänen tyttärensä Sari.
Kiitämme tässä vaiheessa kaikkia Syöpäsäätiön keräykseen osallistuneita.
Äitiä ovat muistaneet myös useat muut henkilöt, joista osalta luemme tänään vielä addresseja jossain sopivassa välissä.
Seuraavaksi syömme yrttistä lohta tai vegaanista vöneriä.
Olkaa hyvät ja nauttikaa pöydän antimista. Kiitos!
---
Tilaisuus oli lämminhenkinen ja onnistunut. Soinnun puhe ruokailun jälkeen oli ihana, hauska ja ihania muistoja sekä uutta tietoa antava. Mahdollisesti lisään osia siitä tähän myöhemmin. Sukulaisia oli kiva nähdä, eniten taisi tulla juteltua Koskeloiden ja Sonen sekä Jonnin kanssa. Jonni-serkun kanssa jatkamme juttua varmaan myöhemminkin, viimeistään ensi vuonna nähdään Rushin keikalla Helsingissä. Luimme lopuksi addressit ja kortit sekä kiitimme muistoväkeä. Hyvä mieli ja jonkun toteamana "Pirjon näköiset juhlat". Äiti elää muistoissamme 💖
kuva: Leo Karsikas
Kuva tulevalta hautapaikalta Kajaanin vanhalla hautausmaalla,jossa Mariannen esikoinen Peppi saa myöhemmin seuraansa äidin.
kuva: Marianne Leinonen
kuvat: Risto Kumpulainen
