50v-syntymäpäivän juhlapuhe

Ystävät, rakkaat. Kun viitisen viikkoa sitten sain iskältä ja äidiltä puhelun, he kysyivät, että jos tällainen juhla järjestetään, niin tulenko paikalle? Koska kuulette minua nyt, tiedätte, mitä vastasin. Ensimmäiset pari yötä pyörin sängyssä kissojen herätettyä ja mietin, että jotain pitäisi juhliin kirjoittaa. Kolmantena päivänä kokosin sekavat ajatukseni, joita kuulette seuraavaksi. Pahoittelut siitä, jos tämä on vähän sillisalaattia, ja osaa saatan puhutella suoraan, mutta osasta puhua kolmannessa persoonassa. Olen sen verran laiska editoimaan ajatuksiani, että tämä on nyt enimmäkseen sama horina, mikä mielessäni pyöri yön pimeinä tunteina.

Olen pitänyt puheita joskus koulussa, ainakin kaksi kertaa häissä ja ainakin kerran nimijuhlissa. Yleensä puheeni sekaan tulee aina joku kammottava lipsahdus, kuten että kutsun vaikkapa morsianta mieheksi tai jotain muuta vastaavaa, joten seuratkaa tarkasti, lipsahtelenko tänään. Se on hyvin mahdollista, koska olenhan jo ikämiessarjaa, 50-vuotias. Tämä ikämiessarjaan viittaaminen kuulostaa vaikkapa isästäni varmaan naurettavalta, mutta jokainen elää omaa elämäänsä ja peilaa sitä muihin. Minun elämäni on sen kääntöpuolella; en aio elää satavuotiaaksi, todennäköisesti en myöskään 90 - hyvä jos 80-vuotiaaksi. Tahtoisin elää mahdollisimman terveenä siihen asti, mutta kun en täysin ilman terveyshuolia ole voinut elää tähänkään saakka, niin olen varautunut siihen, että kuolen tuotakin nuorempana. Tulihan se sieltä, nuorempana. Eli olenko kuitenkaan vanha? Se on tietysti myös asennoitumiskysymys, varsinkin jos sitä ajattelee jollain lailla negatiivisessa mielessä. Vanhus voi kuulostaa jonkun tämän nimityksen kohteeksi joutuvasta samalta, kuin sanoisi, että olet ikäloppu, mutta toisaalta se voi olla myös kunnianimitys. Vanhus - eli selvinnyt elämästä noinkin pitkälle. Kaikki meistä eivät nimittäin selviä, se on varmaan jo tilastollinenkin todennäköisyys. Tuolla kuvakansioissa on esimerkiksi kuvia Kurun kummitädistä Karoliinasta, joka ei elänyt kuin vähän yli parikymppiseksi. Yritän itse elää niin pitkään, että saisin maksettua velat ja kuolinpesästäni jäisi perillisille muutakin kuin tuhkat. Tällä hetkellä ei hyvältä näytä. Viitisen vuotta sitten aloin miettiä - tai ehkä sitä voisi unelmoimiseksikin sanoa - että sitten viiskymppisenä, kun olen jo suoriutunut enimmistä veloistani, järjestän oikein semmoiset itseni näköiset pippalot. Vuokraan jonkun niin ison tilan, että voin vetää siellä DJ-keikan ja tarjoan hyvää olutta ja ruokaa ystävilleni. En ajatellut, että pitäisin perhelounaan, jonka tarjoavat omista vähistä rahoistaan isäni ja äitini. En silti sano, että olisin mitenkään pettynyt. Elämässä on hyvä olla unelmia, pieniä ja suuria, ja joitakin niistä voi jopa tavoitella, mutta ei se tarkoita sitä, että jos ei niitä tavoita, niin olisi jotenkin epäonnistunut. Unelmilla on sellainen taipumus, että ne muuttuvat aina elämäntilanteen mukaan. Tänä päivänäkin minulla on unelmia ja haaveita, mutta en nyt aio niitä alkaa kertaamaan, koska ne ovat minun unelmiani ja haaveitani. Ne pitävät minut virkeänä ja ajatukseni kohti tulevaa, enkä jämähdä miettimään vaan menneitä. Koska - sitäkin tämä ikääntyminen on aiheuttanut. Olen viimeisen reilun vuoden aikana kääntänyt jo usein katseen menneeseen. Olen ajatellut yhtä unelmistani, kirjoitus- tai kirjaprojektia, jolle mietin aiheeksi muun muassa ensirakkauttani. Olen kuunnellut musiikkia, joka on vienyt ajatukseni eri ikävaiheisiin. Olen pohtinut elämässäni tekemiäni virheitä, käännekohtia ja ihmisiä, jotka ovat kuuluneet eri elämänvaiheisiin. Silti elän vahvasti tätä päivää. Kaikki häipyy, on vain nyt. Isäni sanontoja en ala tässä nyt sentään toistelemaan, mutta joka päivä voin tehdä asioita, jotka tekevät minut tyytyväiseksi, iloiseksi ja aika ajoin myös onnelliseksi. Se, että minulla kuitenkin on vielä niitä unelmia ja haaveita, on tärkeätä tulevaisuuteni kannalta.

Haluan seuraavaksi esitellä paikalla olijat tai paikalle kutsutut ja odotetut henkilöt. Aion samalla kertoa elämänarvoistani ja näkemyksistäni, jotta saatte myös kuvan siitä, millaiseksi minä olen näiden 50 vuoden aikana kasvanut.

Hilma. Kummityttöni. Ihminen, jonka syntymäpäivää en voi unohtaa, ellen unohda omiani, Hilmalla tänään 11. sellainen. Minä olen siis kummi, mutta kutsun itseäni "kummitukseksi", koska en ole kristillinen kummi eli en aio elämäni aikana vastata tippaakaan siitä, millainen hengellinen kasvatus Hilmalla on. Toivon, että jos hänestä tulee kiihkeä uskovainen, niin hän olisi kuitenkin mahdollisimman suvaitsevainen ja ainakin koittaisi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät ole uskossa. Itse en ole koskaan ollut uskossa, mutta toisaalta en ole kieltänyt esimerkiksi rukoilemasta lapseni puolesta, kun kerran yksi pelikaveri näin halusi, hän oli naispappi turusta. Itse lapsena toki lauloin tarhassa ja muutenkin myös hengellisiä lauluja ja ilta päättyi äidin kanssa iltarukoukseen. Levolle laske luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi, aamen. Tuo tulee yhä kuin apteekin hyllyltä. Joudun kuitenkin rehellisyyden nimissä kertomaan, että en usko jumalaan tai taivaaseen, olen ateisti. Minulle se on selkeä ja syvään juurtunut näkemys maailmankaikkeudesta, joka ei ole minkään tai kenenkään luoma tai hallitsema. Maailmankaikkeus on enemmänkin iso mysteeri ja kaaosta, jossa toki jumalaksi voisi nimittää mitä haluaa, vaikkapa aurinkoa, kuten ihmisuskonnoissa on perinteisesti ollut tapana. Uskonto on ollut luomassa kulttuureja, arvokäsityksiä, yhteiskunnan järjestystä ja ylipäätään ollut vaikuttamassa siihen, että valtakirkot saavat tänäkin päivänä monissa maissa suhteellisen paljon valtaa verrattuna vaikkapa vaaleilla valittuihin edustajiin. Suomi on onneksi aika maallinen maa, mutta täälläkin riittää yhä tänäkin päivänä sellaista arvokeskustelua, joka pohjaa vuosituhansia vanhoihin kirjoituksiin ja niiden tulkintoihin. Kaikkein pahimpia minun mielestäni ovat uskonnolliset poliitikot. Jos poliittiset päätökset perustuvat uskonnollisiin oppeihin, niin ollaan aika kaukana siitä, mitä kaunistakin uskonto voi olla. Se tuo ihmisille lohtua, rauhaa, voimia. Minut on pienenä kastettu ja täälläkin on kummejani paikalla. Lisäksi olen käynyt rippikoulun. Minulle oli jo sinne mennessä selvää, että en ole uskovainen, enkä haluakaan olla tai sellaiseksi ”kääntyä”. Ryhmäni isonen hakkasi minua vertauskuvallisesti raamatulla päähän, kun uskalsin pöytäkeskustelussa kyseenalaistaa hänen lukemiaan raamatun pätkiä, joita hän nimenomaan sananmukaisesti tulkitsi jumalan sanaksi. Jumalanpalveluksissa jätin isä meidän -rukoukset ja muut omaan arvoonsa, en halunnut enää sanoa niitä ääneen edes tavan vuoksi. Se, miksi kerron tämän teille ei johdu siitä, että haluaisin jotenkin tuomita uskovaisia, uskontoja tai uskoa itsessään, vaan kertoa vaan oman elämänkatsomukseni tältä osin. Minulle elämä on vain elämää ja kaikki mitä siihen kuuluu, tapahtuu elämäni aikana. En kanna selässäni sieluni menneitä syntejä tai odota pääseväni taivaaseen tai pelkää joutuvani helvettiin. Minun uskontoni on rakkaus.

Kun 10 vuotta sitten kävin Hilman yksivuotis- ja omilla neljäkymmentävuotissynttäreilläni, ajattelin, että siitä voisi ottaa vuosittaisen perinteen. Toistaiseksi en ole käynyt toista kertaa. Onneksi olen saanut nähdä Hilmaa kuitenkin vuosittain. En tiedä, mitä minun kummina pitäisi tehdä tai osaisin tehdä tai sanoa, mutta olen ajatellut itse, että kummin tärkein tehtävä on olla yhdenlainen ihmisen malli. Me ihmiset emme ole täydellisiä ja en tarkoita ihmisen mallilla mitään veistosta, jossa kaikki kulmat on hiottu. Sen sijaan ajattelen, että olen ihmisen malli siitä, miten kohdata toinen ihminen tai eläin, miten olla oma itsensä ja kantaa vastuunsa, vaikka tekisi välillä huonoja päätöksiä, valintoja tai jopa käyttäytyisi rumasti. Hilma toki näkee minut varsin erilaisessa valossa kuin vaikkapa omat lapseni, mutta ehkä se ihmisen mallini sitten on, että en hänenkään läsnä ollessaan esitä mitään muuta kuin mitä olen. Eli koko ajan vieraille jotain tuputtava isäntä.

Elviira. Hilman isosisko. Näin kuvan sinusta isäsi kanssa rasismin vastaisessa mielenosoituksessa. Olin ylpeä eno. Mä olen ikävä kyllä itse vanhemmiten muuttunut kyyniseksi. Päätin lopettaa mielenosoituksissa riekkumisen jo kauan sitten, kun mua alkoi ahdistaa se sama tunne kuin joskus nuorempana eli jos sä menet mukaan johonkin porukkaan, niin siellä on aina joku jonkun puolesta, mutta joku jotain vastaan. Äkkiä älämölön keskellä herää ajatus, että jos mä olen nyt vaikkapa rauhan puolesta, niin onko pian sen perään asiallista huutaa jotain ikävää jostain syntipukista tämän asian tiimoilta. Esimerkkinä palestiinalaisten puolesta ollut marssi, jossa oli mukana sektio, joka huusi loppua/kuolemaa Israelille ja juutalaisille. Olen tietysti myös naiivi ja ehkä hieman pelkurimainen siinä suhteessa, että monikaan inhimillinen, ihmisistä johtuva tai heidän ansiotaan oleva asia olisi mielestäni pelkästään "hyvää" tai "pahaa". Jokaisen on kuitenkin valittava taistelunsa ja vaikka passiivinen vastarinta onkin heikko selitys, niin minä olen kokenut, että en voi mennä hyvällä omallatunnolla huutelemaan mihinkään mitään. Itse asiassa sitten kuitenkin tuollaiseen rasisminvastaiseen miekkariin olisin voinut jopa kannatusmielessä lähteä, vaikka luulenpa, että sielläkin joku sektio olisi sitten ottanut jotkut silmätikukseen ja alkanut huudella heitä syypäiksi rasismiin, kun ongelma on oikeasti syvään juurtunut, nurkkakuntaisuudesta ja ihmisten osin luonnollisestakin ahdasmielisyydestä ja vieraan pelosta johtuvaa. Yhtä kaikki, en minäkään tykkää siitä, että populistinen oikeistopolitiikka on niin suosittua ja huomio oikeista ongelmista voidaan siirtää paskanpuhumiseen, syrjintään ja rasismiin. Olen siis iloinen, että sinä Elviira, nuori ihminen olet jo huomannut epäkohtia, joihin on puututtava, ennen kuin on liian myöhäistä, ennen kuin annetaan vaikkapa sellaisille liikaa valtaa, jotka alkavat hivuttaa rasismia osaksi arkipäiväämme. Sinä olet isosisko ja minä olen isoveli, joten siirrytään seuraavaan henkilöön, joka on oma pikkusiskoni.

Marianne eli mulle Mallu. Rakas siskoni. Elämässä on monia rooleja. Isoveljen tai -siskon rooli on varmaan aina vähän semmoinen, että kun sitä pienempää siskoa tai veljeä vielä hyysätään, niin voi tulla semmoinen pieni kateellisuuden puuska, että miksei minua enää huomioida tuolla tavoin, vaikka tuntuisikin sitä tarvitsevan. Isoveljen rooli oli välillä sellainen, että ainakin minun pitää pärjätä jos pikkusiskolla on hankalaa, ja toisaalta olin usein etulyöntiasemassa isompana, kun jotain ensimmäisenä osasin olla vailla. Minä koin, että lapsena Mallu sai paljon huomiota, niin että minä sain olla enemmän itsekseni, haaveilla ja päättää ainakin joistakin asioista. En koe jääneeni mistään paitsi. Muistan jo aika nuoresta alkaen ajatelleeni, että minä olen oman itseni herra, mutta toisaalta olin myös toivottoman ujo ja joskus yksinäinenkin. Saatan edelleen joskus vajota sellaiseen tunnelmaan, mikä oli lapsena, kun istuin yksin omassa huoneessani lukemassa jotain kirjaa tai katsomassa ohjelmaa tai leikkimässä legoilla. En tuntenut lapsena kuuluvani joukkoon, mutta esitin sitä taitavasti, kulkien massan mukana, vaikka vähän änkyränä jäljessä. Isoveljenä koin kuitenkin suojeluvaistoa siskoani kohtaan, samoin hellyyttä ja tietysti yhtä lailla välillä ärsytystä. On mielettömän ihanaa, että saan olla isoveli, mutta olemme täysin tasavertaisia ja kunnioitamme toisiamme. Parhaimpien ystävieni ja lasteni ohella lisäksi sisko on mun elämän tärkein ihminen.

Muistan, että lapsena katsoin Mallua ylöspäin esimerkiksi silloin, kun hän kiinnostui eläinten oikeuksista. Luin itsekin Mallulla ollutta Peter Singerin kirjaa ja pohdin asiaa, mutta en saanut kuin vasta kipinän tehdä itse elämänmuutosta. Turkistarhauksen ja muun eläinten riiston osasin jo tuomita mielessäni tuolloin, mutta syömisvalintoihini se ei vaikuttanut. Ensimmäinen avovaimoni Tanja oli myös kasvissyöjä ja eläinoikeuksien puolestapuhuja. Lopulta itselläni meni vielä vuosia, ennen kuin Mallulta saamani kipinä konkretisoitui päätökseksi lopettaa eläinten syöminen. En ole vielä seurannut perässä vegaaniksi asti, mutta mistäs sitä koskaan tietää.

Mallu ei ole kuitenkaan koskaan tuputtanut mitään, kenellekään, ei omia aatteitaan tai uskomuksiaan. Siskon esimerkki jätti minuun kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen. Minua on myös joskus sanottu kiltiksi, mutta jos joku meidän perheessä on kiltti, niin se on Marianne. Kiltteys ei ole heikkoutta, vaan se on siskoni supervoima.

Nyt kun me olemme aikuisia ja omat vanhempamme vanhuksia, on meillä tulevaisuudessa edessä myös aikoja, jolloin voimme joutua päättämään heidän puolestaan, ehkä heidän hoidostaan tai asumisestaan, ja heidän perintönsä jatkamisesta esimerkiksi Leinolan osalta. Mä olen varma, että se tulee onnistumaan hyvin, koska mulla on sinut, siskokulta, siinä rinnallani.
Risto. Lankomies. Ihana tyyppi. Se on jännä, miten hyvältä ja tärkeältä se tuntuu, että aina kun on nähty Riston kanssa, niin aina se sitten eron hetkellä toteaa, että tulehan käymään. Ristolla on aina semmoinen lämmin, luokseen kutsuva asenne, ja uskon, että jokainen Riston läheinen ja ystävä tietää, että Ristolla on avoin sydän ottamaan vastaan ihmiset, jotka ovat tulleet osaksi hänen elämäänsä.

Mutsi, äiti. Tiedän, että olen sinulle rakas, niin sinäkin minulle. Kun te soititte minulle, niin melko pian minulla alkoi tulla ajatus, että tässä ei juhlita pelkästään minua tai minun 50-vuotista elämääni, vaan elämää yleensä, lapsia ja aikuisia, nuoria ja nuorekkaita, sekä vähän vanhempia ja vaivaisempiakin. Eläviä yhtä kaikki. Minulle tuli vahva tunne siitä, että tämä on elämän juhla - jota me juhlimme, koska voimme ja pystymme juhlimaan. Meidän pitää juhlia, sitäkin että sinä, rakas äitini, olet täällä yhä, huolimatta raskaista terveyshuolistasi. Kiitos äiti, varsinkin ensimmäisestä kahdestakymmenestä elinvuodestani, jolloin minua kaitsit, kuten vahvan matriarkan kuuluu. Ja sitten kun oli aika, sanoit, että mene ja etsi itsellesi oma asunto, äläkä tule enää takaisin kotiin. Olet herkkä, mutta kovan kuoren kasvattanut nainen, jonka näin alkavan murtua sisältä ja välillä ulkoakin päin, varsinkin kun työura pankissa aikanaan katkesi ja muuttui repaleiseksi, ja terveytesikin alkoi temppuilla, mutta silti sinä nousit aina ylös ja lähdit kohti uusia haasteita. Sinulla on aina ollut vahvat mielipiteet; olet suorapuheinen, mutta hyvää tarkoittava. Silti minun oli tehtävä irtiotto nimenomaan sinun vaikutuspiiristäsi, ennen kuin minusta tuli se mies, mikä minä nykyisin olen. Ilman sinua en olisi tässä ja nyt. Kiitos äiti.

DaddyCool. Rakas iskä. Sinun kanssasi olen nyt joutunut tässä yhteyttä pitämään näiden juhlien järjestämisen tiimoilta, vaikka ensimmäinen kysymyksesi olikin, että jos tämmöinen pidetään, niin saavunko edes paikalle. Esitit sen ehkä vitsillä, mutta kaiketi myös varovaisesti tunnustellen. Sori, että olen ollut vähän nihkeä ja hankala, ehkä laukonut asioita ja mielipiteitäni liiankin kärkkäästi. Tiedäthän, että arvostan sinua ihmisenä; miehenä, aviopuolisona, isänä, ukkina. Kiitos ystävällisyydestä ja lämmöstä, jota minä ja erityisesti lapseni ovat saaneet kokea. Olet muistellut minulle omaa ukkiasi, kuinka hän oli sinulle enemmän isä kuin oma isäsi. Minulle sinä olet ollut isä eniten silloin, kun olen sinua tarvinnut ja silloin kun olen nähnyt sen rakkauden ja välittämisen, millä poikasiani olet kaitsenut. Olet meille kaikille tosi tärkeä. Kiitos iskä.

Pipa. Kummitäti. Aina syli auki ja hymyilevä, ystävällinen. Rakkaiden serkkujeni äiti. Eniten vietin lapsena aikaa Piian kanssa, joka oli lähellä mun ikiä, ja vähiten nuorimman Päivin kanssa, jota kuitenkin ehdin jonain mökkikesänä kyyditellä pyörällä ja hauskaa oli silloinkin. Piia, Pekka, Pauliina ja Päivi ovat tosi tärkeitä serkkuja mulle ja Mallulle. Kiitos Pipa siitä, että olet aina kohdellut mua reilusti ja lämpimästi.

Sone, Sointu, kummitäti. Rakas ja tärkeä hahmo varsinkin lapsuudesta. Jotenkin mä aina lapsena näin auringon, kun mä katoin Sointua. Elämä ei ole ollut todellakaan pelkkää auringonpaistetta Soinnullekaan, mutta se helposti unohtuu, kun viettää aikaa hänen seurassaan. Sointu on mun nähdäkseni ollut aina jonkinlainen etsijä, seuraavan sivun kääntäjä, kohti uutta rohkeasti menevä ja räiskyväkin persoona.

Tähän väliin täytyy kertoa myös mun ensirakkaudestani, Tuulista, joka on Soinnun ex-aviomiehen Pekan tytär, eli mun serkkupuoli, jos niin voi sanoa. En tiedä, saako serkkupuoleen rakastua, mutta kuten mä kerroin teille mun elämänarvoistani aiemmin, niin rakkaus on mulle aina ollut lähimpänä elämäntarkoitusta, jo ennen kuin mä opin sen. Tuuli sanoi mulle joskus silloin nuorena, että kun joku toinen ihminen on rakas, niin hän tekee sydämesi taloon huoneen, ja aina kun palaa siihen huoneeseen, niin siellä on sen toisen ihmisen rakkaus. Se voi palaa tosi tosi pienellä liekillä, mutta se ei koskaan sammu. Jos jotakuta aidosti rakastaa, niin se ihminen ei koskaan muutu yhdentekeväksi. Voi olla, että osa niistä rakkauksista muuttuu myös painaviksi kantaa, mutta yhdentekeväksi rakkaus ei koskaan muutu. Tuulille mä olen aina kiitollinen siitä, että opin hänen kanssaan kirjoittamaan tunteistani. Se on yksi mun tärkeimpiä taitojani.

Kun mä puhuin siitä, että millainen haluan itse kummina olla, niin mulle kummius on yhtä kuin Sointu, joka tuottaa valoa lähimmäistensä elämään. Ja jotta ei menis pelkästään syvälliseksi, niin todettakoon, että paras lahja, minkä olen kummilta saanut on Soinnun mulle ostama MC Hammerin levy, joka on vieläkin kotimme vintillä ja sisältää muun muassa ikivihreän rallin U Can't Touch This, jota en aio kuitenkaan seuraavaksi soittaa taikka pitää tanssiesitystä.

Vuokko, tätini. Toinen äitini siskoista, joka on tullut paikalle, siskoni kummi ja ehkä ainoa ihminen, joka lähettää joka vuosi meille joulukortin. Vuokosta tulee aina mieleen iloinen, nauravainen ääni. Minua kohtaan olet ollut aina lämmin ja ystävällinen, vaikka tiedän myös, että olet pirun tiukka täti ja muistan, kun esimerkiksi mökillä joskus tyttäresi Anna kiroili, jolloin suu pestiin saippualla. Tärkeimpänä kuitenkin ajattelen sinua aina läheisenä sukulaisenani; Olet sydämellinen ja aidosti kiinnostunut elämäsi ihmisistä.

Leksa, appiukko. Mä olen aina tykännyt Leksasta, jopa silloin kun en ole tykännyt. Tarkoitan sitä, että what you see is what you get. Leksa on suora ja mä olen siitä tehnyt meidän perheessä myös kuitin, kun sanoo tai toimii ”kuten Karsikas”, joka tarkoittaa sellaista suoruutta, mikä ois ehkä niinku jonkun savolaisuuden vastakohta. Se suoruus aiheuttaa tietysti myös ongelmia, kun jotkut ei halua kuulla suoria sanoja, mutta väittäisin jopa, että Leksa on vanhemmiten hieman tasoittanut kulmiaan. Uskollinen, lojaali, suoraselkäinen - vaikka vanhemmiten vähän kieroselkäinenkin - ja periksiantamaton. Sellainen on mun appiukko, poikien pappa.

Helena, anoppi. Siinä missä Leksa on saattanut täräyttää suoraan, on Helena ollut joskus raivostuttavuuteen asti sovitteleva - kunnes raivostuu, yleensä Leksalle. Helena on määrätietoinen, omistaan viimeiseen asti huolta pitävä, rakastava nainen. Helena on myös ihan mahtava mummo. Kaikkien mummojen pitäis olla kuin Helena, niin maailma ois paljon parempi paikka. Helena on myös mun idoli - mäkin haluan ihan viimeistään eläkkeellä, jos sinne asti elän, kirjoittaa kirjoja. Lisäksi täytyy sanoa, että ilman Helenan ja Leksan tukea meidän korttitalo ois kaatunut taloudellisestikin monet kerrat, eikä kotiamme Kopsalaakaan olisi ilman heitä koskaan saatu hankittua.

Laura, rakas vaimoni, ystäväni, elämänkumppanini. Tapasimme rapiat 26 vuotta sitten. Ilman Lauraa en olisi tässä. Ilman Lauraa en olisi näin avoin. Ilman Lauraa en voisi elää näin vapaana. Ilman Lauraa en olisi oppinut rakastamaan, kuten nyt pystyn. Laura oli minulle aikanaan muusa, joka innosti minua kirjoittamaan ja tekemään niitä ehkä pieneltä tuntuvia elämänvalintoja, jotka kuitenkin tuntuivat suurilta, koska olin sitä ennen tehnyt aina loppujen lopuksi, niin kuin ”pitää” tai siis monesti kuten äiti sanoo. Lauran kanssa aloin tehdä päätöksiä ja muutoksia, enkä vaan miettiä niitä. Päätin viimein erota kirkosta ja kirjoittaa siitä. Lopetin eläinten syömisen ja kirjoitin siitä. Hakeuduin täydennyskoulutukseen, jossa siirryin armeijan reserviläisestä siviilipalvelusmieheksi – ja kirjoitin siitä. Aloin nimittäin tehdä Känni-pienlehteä punk-asenteella do it yourself -hengessä. Vapauduin ja löysin omat vahvuuteni. Kiitos siitä kuuluu siis myös Lauralle.
Lauran kanssa myös seikkailtiin - jos Mikkelissä, Espoossa ja Helsingissä asumista ja elämistä yhteensä viiden vuoden ajan seikkailuksi voi sanoa. Ainakin se tuntui tarpeelliselta kokemukselta, jotta kotikaupungissa asumista saattoi taas arvostaa uudella tavoin. Minähän koen itse olevani kaupunkilaispoika, vaikka olenkin asunut suurimman osan elämääni täällä korven keskellä. En muuttunut maalaiseksi edes mökillä, jossa vietin lapsuuteni kesät. Myös Kajaani on kaupunki, vaikka pieni onkin. Se on meidän kotikaupunkimme, samoin lastemme ja Miron ansiostahan tänne aikanaan palattiinkin. Toki tänne asettumista helpotti se, että sain takaisintultuamme töitä Kainuun keskussairaalasta, jossa olen ollut ATK- eli nykyiseltä nimeltään ICT-tuessa jo niin pitkään, että ensi keväänä tulee 20 vuotta täyteen. Palkkatöihin pääsyn ansiosta innostuimme hankkimaan yhteisen kotimme Kopsalan – innostuksesta muuttoon taisi mennä kolme viikkoa - ja loppu on historiaa.

Mun ja Lauran suhdetta vois kuvata monin eri vertauskuvin. Se vois olla esimerkiksi laiva, johon astuimme ja joka lähti liikkeelle hirveellä höyryllä, koko maailmalle ilosanomaa toitottaen, koska me löysimme toisemme ja meillä molemmilla oli viimeinkin hyvä olla. Välillä matkanteko alkoi kyllästyttää ja katselimme eri suuntiin, mutta jatkoimme kuitenkin lopulta eteenpäin uusiin maisemiin. Koskaan ei ollut oikein kunnon tyyntä tai myrskynnyt liikaa, vaikka laiva puolelta toiselle välillä kovasti heiluikin. Kunnes sitten tuli vastaan ensimmäinen iso myrsky ja lensimme laivan kannella tahoillemme ja mikään ei ollut niin kuin ennen. Hetken tuntui, että matka ei tästä enää jatku, kunnes taas kohtasimme ja matka jatkui jopa riemukkaasti, emmehän toki sitä enää tehneet kahdestaan, emmekä enää kolmestaankaan. Ennen pitkää olimme kuitenkin taas kovassa aallokossa, kunnes vedimme lopulta kunnolla karille, toinen lensi pois kyydistä rannalle. Mut ei sitä laivaa voinut yksin ohjata. Pakko oli palata takaisin noukkimaan toinen kyytiin. Ja kun päästiin luovimaan uusia uria, oltiin valmiita ottamaan muitakin mukaan jakamaan laivamatkaamme.

Laivavertaus sikseen, olen maakrapu. Menimme ensimmäisen kerran naimisiin riemukkaissa hääjuhlissa vuonna 1999 elokuussa pian Lauran täytettyä 18-vuotta. Kun me erottiin eka kerran vuoden 2005 alkupuolella, se tuntui ensin lopulliselta, mutta palattuamme yhteen tuntuikin, että tämän jälkeen kestämme mitä vaan. Kunnes sitten erottiin toisen kerran, myös avioliitosta. Silloin mä ajattelin hetken, että voisin jatkaa elämää toiseen suuntaan, ilman Lauraa, mutta ei siitä mitään tullut, vain harmia, juoppoutta ja masennusta. Sekä kaipuuta. Mä olen avioerosta yhä pahoillani Lauralle - en olisi saanut tehdä niin kuin tein, häätää häntä pois. Kun me menimme uudestaan yhteen, oli ensin vaikeata löytää yhteisen elämän suunta, mut sit me päätettiin, että ollaan järkeviä lastemmekin vuoksi, mennään taas naimisiin ja tällä kertaa sillä lailla, että myös pysytään. Se tapahtui toukokuun 15. päivänä vuonna 2015. Tällä kertaa ei biletetty, vaan minä lupasin pitää huolta Laurasta ja hän lupasi pitää huolta minusta. Ja se lupaus me on pidetty. Kun äitini oli tuossa kesällä harmissaan, että miksi me ei voida elää Lauran kanssa sovussa, niin huokaisin syvään. Enhän mä sitä ärsytystäni äidille näyttänyt, vaikka ehkä siitä syystä tuntui, että en halunnut mennä käymäänkään, mikä kuulostaa varmasti pikkusieluiselta kiukuttelulta, mutta olen kyllästynyt kuuntelemaan kommentointia mun ja Lauran suhteesta tai siitä, millainen sen pitäisi olla. Juttuhan kun on niin, että me nimenomaan ollaan sovussa. Meillä on Lauran kanssa elämän mittainen sopimus ja siihen kuuluu myös polyamorinen avioliittomme. Se on meille just hyvä.

Täällä on paikalla myös kaksi ihmistä, jotka minä erityisesti halusin ja ilmoitin tänne kutsuvani. Toinen heistä on vanhin ystäväni ja toinen uusin ystäväni. Aloitan uudesta.

Rakas Niina. Karkauspäivänä vuonna 2020 korona-pandemia oli vielä tuntematon käsite, vaikka ei mennyt kuin vähän reilu viikko, niin sellainen julistettiin kansainvälisesti alkaneeksi. Tuolloin 29. helmikuuta olin kuitenkin baarissa ja törmäsin töistä tuttuun porukkaan, joka juhli pitkäaikaisen kollegansa läksiäisiä. Yksi porukasta oli Niina, jonka muistan jo pitkän ajan takaa yhdeltä työkeikalta ja aina iloisena ja puheliaana naisena, kun kehitysvammapolilla oli käyntiä. Niinan lähtiessä annoin hänelle pusun ja se olisi voinut hukkua baari-illan humussa vietettyihin hetkiin, mutta Niina päätti olla yhteydessä ja lähetti viestin. Siitä alkoi tutustumisvaihe, jonka aikana kirjoitimme, paljon. Tapasimme muutamia kertoja, mutta enimmäkseen jaoimme tuntoja ja ajatuksia kirjoittamalla. Niinasta tuli pian minulle luotettu ystävä, jonka kanssa saatoin jakaa kaiken. Olin hänen tukenaan, kun hän selvitteli oman elämänsä sotkuja ja sain itse vuodattaa omiani. Noin vuosi tuon karkauspäivän jälkeen olin ensimmäistä kertaa Niinan luona yötä. Ystävä muuttui tapaamisten myötä myös rakastetuksi. Vaikka olemme tavanneet pääasiassa molempien lapsivapailla, niin olemme ehtineet nähdä ja olla yhdessä ja tutustua toisiimme niin hyvin, että tuntuu, kuin olisimme olleet yhdessä pienen ikuisuuden. Kirjoittelemme yhä päivittäin ja olemme yhtä aikaa sekä läheisiä ystäviä, rakastettuja että jotain paljon enemmän. Huolehdimme ja välitämme toisistamme – meillä on yhteys. Olemme molemmat kokeneet, että se, mitä aikaa yhdessä saamme, riittää. Olen onnellinen mies, kun minulla on tuollainen nainen kuin Niina elämässäni. Vaikka elän tätä päivää ja tulevaisuus on tuntematon, niin tuntuu siltä, että meillä on Niinan kanssa merkittävä ihmissuhde niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Juha, vanhin ystäväni. Äitisi Raili oli kummitätini, hauska ja sydämellinen, nauravainen nainen, jolla oli sitten myös omat demoninsa - rauha hänen muistolleen. Äitimme olivat nuoruuden ystäviä ja Juha perheineen vietti meillä Leinolassa aikaa kesäisin. Kun muutimme takaisin Kajaaniin 1982, Juha oli minun tukeni ja turvani. Juha esitteli minut Rinnekoulussa luokallemme ja tutustutti minut kaikkiin. Hän opetti minulle hevimusiikin salat ja nauhoitti mulle eka kassut, joista ensimmäiset oli mankka vasten mankkaa tehtyjä ja ainakin yhdessä kuului, kun Juhan äiti tuli huoneeseen kysymään jotain ja hänet huidottiin äkkiä ulos. Juha tutustutti minut tietokonepelien maailmaan Vic 20:llä ja pian olinkin itse samassa veneessä Commodore 64:lla. Olet ollut mulle aina olemassa. Ainakin veljesi Janne sanoi mua serkuksi eli tuntui, että olemme myös sukua toisillemme. Onhan meillä hankaliakin hetkiä ollut ja aikoja, jolloin ei olla niin paljon pidetty yhteyttä, mutta nykyisin tuntuu, että voi vaan jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin, olipa mennyt miten pitkään tahansa, että mitään olisimme toisistamme kuulleet. Juhaa saan kiittää siitä, että uskalsin lähteä yrittämään 17-vuotiaana baariin - yhteen päästiinkin, Kajanuksen alakerrassa. Myös musiikkimakuni kehittyi Juhan myötä progressiivisempaan suuntaan - kaikkien aikojen suosikkibändini Rush tuli tutuksi Juhan kautta. Samoin muistelen, että valitsin joskus reilu 30 vuotta sitten myös oman suosikkifutisjengini Juhan kautta - Come on You Spurs. Pieneltä tuntuvia asioita, mutta omassa elämässäni pysyviä, jotka ovat kasvaneet osaksi minua.

Sit nämä mun sulomussukat eli lapseni. Esikoispoikani Miro, joka seisoo jo omilla jaloillaan, seikkailee, opiskelee sekä lääkäriksi että elämää. Ellan kanssa olet kokenut myös parisuhteen ja yhteiselämän, joka ei niin helppoa olekaan. Olen helpottunut, kun esikoinen on päässyt kotoa noinkin hyvin maailmalle, tästä on hyvä jatkaa, sekä sinun että broidiesi, eiks niin. Ella ei ole täällä mukana ja tiedän, että teillä on ollut haastava vuosi opetellessa toisen tavoille ja sovittamalla kaksi elämää yhteen, mutta sellaista elämä on, oppimista. Sinusta on tullut hieno nuori mies ja olen erityisen iloinen siitä, kun olet niin tiedonhaluinen, sekä turhan että vähemmän turhan tiedon suhteen. Aina nykyisin kun nähdään, kyselet minulta kuulumisia, mutta myös menneistä, samoin äidiltäsi, samoin isovanhemmiltasi. On hyvä tietää menneestä, jotta voi katsoa selkeämmin tulevaan. Toivotan sinulle - ja tietysti Ellallekin yhdessä ja erikseen onnea ja jaksamista sekä opiskelussa, parisuhteessa että elämän tulevissa käänteissä. On ollut kiva aina aika ajoin kirjoitella kanssasi elämän kiemuroista, joten tehdään sitä vastakin. Sinun kanssasi minulla on syvin, mutta kompleksisin suhde lapsistani ja on ollut hienoa nähdä sinun pitävän kiinni omista näkökannoista ja mielipideistäsi, ja nousevan tarvittaessa myös minua vastaan – isä ei ole aina oikeassa :)

Vilmiina, rakas tyttäreni. Sinun elämäsi sai alkunsa minun ja Lauran suhteen ollessa yhdessä aallonpohjistaan ensimmäisen eron aikaan, jolloin tapasin äitisi, jonka tunsin siskoni kautta. Vaikka en ole koskaan elänyt kanssasi arjessa tai ollut sinun huoltajasi, niin on aivan mielettömän ihanaa, että saan tuntea sinut ja että meille on muodostunut side, samoin kuin sinulle ja veljillesi. Meillä ei ole koskaan puhuttu mistään puolikkaista, vaan veljistä ja siskosta, ja olen onnellinen siitä, että saan olla isäsi, ja koen, että vuosien viikottaiset tapaamisrutiinit ovat luoneet pohjan sille, että tiedämme sekä tunnemme molemmat olevamme toisillemme läheistä sukua. Meissä on myös yhteistä, introverttiys ja toisaalta se puhetulva, mikä voi sitten alkaa, kun pääsee kahden kesken juttelemaan, mutta porukassa olemme mieluummin hiljaa tarkkaillen. Minulla on toive, että tulevaisuudessa, kun lähdet koettelemaan omia jalkojasi ja tähtäät yliopistoon, niin vaikka varmasti ensisijaisesti olet yhteydessä äitiisi, äitisi vanhempiin ja ystäviisi, niin muistat myös, että isää ja veljiäkin kiinnostaa, mitä sinulle kuuluu.

Kuru, yksinäinen sutemme – yksittäisiä sanoja vastuakseksi murahteleva erakko, mutta ei kuitenkaan, koska jos löydät ihmisen, joka tykkää samoista asioista kuin sinä tai haluaa sinua kuunnella, ei puheesta tule loppua. On ollut hienoa seurata sinun kasvuasi ja vastuun ottamista muun muassa työharjoittelun parissa. Elämänasenteesi on toki haastava yhteiskunnan kannalta, jossa emme tee aina sitä, mitä haluamme, vaan välillä on pakko joustaa periaatteistaan. Esimerkiksi pelialan opiskelu tuskin onnistuu vain sanomalla, että minä teen nyt tämän itse, yksin, jos peli pitäisi tehdä yhteis- ja tiimityönä. Toisaalta ihailen asennettasi, toisaalta kannan huolta siitä, miten tulet pärjäämään. Itsekin pääsin vasta 27-vuotiaana kunnon töihin, eikä palkkatyö ole elämän ehto, koska toisinkin voi elää.
Aarni, pahnan pohjimmainen, mutta koko ajan kasvava nuori mies. Olet arjen rutiinien rakastaja - siinä olet tullut isääsi. Minä olen aina tykännyt siitä, että elämä toistuu samanlaisena, vaikka olenkin oppinut nauttimaan, kun arjen keskellä on hetkiä, jotka ovat lomaa siitä. Pienenä kirjoitin päiväkirjaan joka ainoa päivä aloittaen "oli ihan kiva päivä" ja lopetin "sitten pesin hampaat ja menin nukkumaan". Sitähän ihmisen elämä on, enimmäkseen. Koitetaan nauttia päivistämme, tehdä jotain, mitä täytyy ja haluamme tehdä, jonka jälkeen päivän lopuksi käymme pesulla ja menemme nukkumaan. Jokainen päivä on kuin pienoiselämä itsessään. Tämmöiset juhlapäivät ovat harvinaisia poikkeuksia. Minusta arki on parasta. Arkeesi liittyen, Aarni, olen iloinen siitä, että sinulla on vaikeiden vuosien jälkeen ollut helpompaa lähteä kouluun, mutta myös ylipäätään olla ja voida paremmin.

Kiitos kaikille, jotka tulitte tänne tänään. Kiitos äiti ja iskä. Tunnen itseni rakastetuksi. Olen puhunut.

--> Kuvia juhlista 

Ja pannaanpa tämäkin tänne, vaikka Facebookissakin julkaisin ->

man 5.0

Uusi innovatiivinen järjestelmäversio on täällä! Osaa kaikki vanhat temput ja hallitsee läjän uusia. Hakee ja yhdistelee tietoa itse, jopa automaattisesti. Monipuolisempi kuin aiemmat versionsa ja siksi myös raskaampi, koska ominaisuuksia on paljon. Oikopoluilla päästään kuitenkin lähes samaan nopeuteen kuin man 2.0 tai samaan kestokykyyn kuin man 3.0. Kun man 4.0 ilmestyi, oli se lähinnä aiempien version kopio hieman jykevämmällä otteella, mutta samoja vikoja joutui paikkaamaan tasaisin väliajoin. Uusi versio man 5.0 tuokin mukanaan odotuksen entistä varmemmasta ja tasapainoisesta toiminnasta.

Historiallinen man 1.0 (kehitysnimeltään boy 0.1-0.9) oli vielä täysin lapsenkengissä ollut räpellys, mutta kehittäjiensä kultakimpale, vaikka heillä oli jo sisarjärjestelmä girl 0.6 kehitteillä, jonka viimeisin kehitysaste woman 4.5 on vahva ja vakaa, täynnä naisvoimaa.

Kun man 2.0 saapui, oli siihen asennettu uusi rakkausmoottori, jonka kierrokset takasivat lujaa suorituskykyä pitkälle tulevaisuuteen. Kehitysversion kompastuskivenä ja koko man-sarjan vaivana on ollut toisaalta suorituskykyä hetkellisesti turboruuville vääntävä lisäohjelma drinking, joka kuitenkin on aiheuttanut enemmän ja vähemmän myös järjestelmän kaatumisia.
Järjestelmän kultakaudeksi voitaneen kutsua man 3.0 version lanseeraamista: dad ja work -sovellusten integrointi toivat paljon sisältöä man-toimintaan, joskin samat vanhat vaivat sitäkin aika ajoin vaivasivat. Järjestelmä alkoi kuitenkin tuottaa itsenäisiä lisäosia ja näin tulevaisuus oli taattu.

Lopulta suht valmiina, vaikka joidenkin arvioiden mukaan jo hieman elähtäneenä man 4.0 puskettiin aiempien versioiden perään ulos ja käyttäjät totesivat lopulta tämän olevan tuttu ja turvallinen, kunnes bugit alkoivat tätäkin möhkälettä hidastaa. Aika ajoin tuli yhä pahoja kaatumisia, joita järjestelmä kuitenkin paikkasi itsestään parhaansa mukaan. Vakaus parani päivitysten myötä, vaikka samalla järjestelmän koko paisui aiempaa laajempiin mittoihin.

Kehittäjien jo aikapäiviä sitten avoimen koodin kehitykseen luovuttama man 5.0 -järjestelmä on monien osien summa ja vain aika näyttää, onko tämä versio lopulta viimeinen, jota vain päivitetään aika ajoin, kunnes koko roska haudataan, vai tuleeko saaga jatkumaan vielä pitkään. Sovelluksista love ja sen tärkeä apuohjelma relationship alkoivat avoimen koodin kehittäjien toimesta saada jo man 4.0 -versiossa monipuolisemman käyttäjäkokemuksen.

Järjestelmätasolla man 5.0 näyttäisikin olevan kaikkea entistä, ehkä hieman raskaalla valikoimalla sovelluksia kuormitettuna, mutta toisaalta tietyistä lapsentaudeista ja kehitysvaiheista oppineena varsin käyttäjäystävällinen. Jos haluat vakaan, monipuolisen, tutun ja turvallisen, monikäyttöisen ja ammattitaitoisen järjestelmän mielenkiintoisella twistillä, on man 5.0 oikea valinta.