Mä toistan itteeni

Mä toistan itteeni ja siitä biisinäkin.

Mut oon miettinyt näitä elämän ristiriitaisuuksia. Hävetään sitä, että tehdään rakkauden tekoja, jos tehdään niitä väärässä paikassa (en selitä yksityiskohtaisemmin, heh), ja nautitaan ennemmin töissä olosta kuin kotona olosta, kun "pitäähän sitä töitä kotonakin tehdä, eikä ne ole kovin kummoisia nekään, joten ei oo sinne kiire" (lähes suora lainaus kollegan suusta). Itse olin töissä tänään yli kymmenen tuntia, mut toisaalta olin päättänyt, että nyt homma tulille, niin ei tule uniin. Mä tartten stressittömyyttä, koska väsyn, jos en saa nukuttua ja yleensä saan, mut stressi ja tulevan miettiminen ahistaa. Parempi siis tehdä ahistavat hommat heti ja sillä siisti. Mut kotona on parempi pysyä erossa ahistavuudesta. Nyt on hyvä. Sopivasti peruselostelua lasten ja vaimon kanssa, ruoanlaittoa, saunanlämmitystä, tiskihommia, perussiivousta (paitsi imurointia, hyi saatana!) ja sit vaan musaa ja musaohjelmia ja ohjelmia ja joskus vähän elokuvia. Pikkusen kirjoittamista (siskolle koitin kirjoittaa kirjeen, mut en tiiä vieläkään saiko se sitä...) ja riittävästi nukkumista. Muutama olut välillä, parempi muutama kuin paljon, juon liikaa, jos lähden tuonne "ulos", ei ossoo olla ihmisiksi. Alkanu tuntua myös, että parempi ku ottaa sit kevyempää evästä, kun tykkään juuva enkä hifistellä. Sit jos on jotain vahvempaa, niin juon sitäkin niinku vissyä, eikä hyvä seuraa. Sit hävettää ja väsyttää ja vituttaa. Perus. Toistan itteeni.

Mut tämmösen löysin tällä viikolla, mistähän helevetistä.

Komeeta, kaunista meininkiä. Vain vuoden mua nuorempaa eli tosi nuorta kamaa vuodelta 1974. Mahtava löytää tämmönen ja huomata, mistä Opeth on vetässyt lähes koko progevaihteensa. Ja on tässä muitakin hienouksia, mutta silti, miten mä oon tän missannut, vissiin kuullut niitä kuuskytluvun crimsoneita vaan, jotka ei napannu. Tää on sikahieno. Krediitit ugeleille: Robert Fripp guitar & Mellotron, John Wetton bass & vocals, Bill Bruford, drums and percussion with guests Mel Collins sax, Robin Miller, oboe. Appears on Red (1974).

Alun hieno fiilistely, kaunista. Aika perusprogeakin seiskytluvulta tyyliin Yes ja muut kamut. Mut koko ajan aika semmonen surullinen, melankolinen pohjavire. Ja sit alkaa instrumentaaliosio, joka on yksinkertaisesti kauneutta. Se on heviprogea vuodelta 1974, jollaista luulin kuulleeni eka kertaa 2010-luvulla Opethin tekemänä. Ja vitut, King Crimson teki sitä ku mä olin yksivuotias. Doom-heviä perkele! Vaikka ois kuinka progea tai jopa jazzia, niin onpa muuten kovvoo kammaa. Kirjoitan tätä musasta innoissani kahden kaljan voimalla, anteeks! Toki sit alkaa myös oikein semmonen seventies-jazz-vaihe biisissä, josta tietää, ettei olla doom-metallin tai Opethin progesessioiden parissa, mutta hälläkö väliä, sekin on bueno. Mahtava biisi, kaiken kaikkiaan, ai että on ihana löytää menneisyydestä tämmöisiä helmiä! 

Yritin tänään lähettää viestiä yhdellä ihanalle ystävälle, mut ei onnistunut, teknisiä ongelmia. Vitut siitä sitten (viestin kirjoituksesta, ei ihanasta ystävästä, mut momentum meni ohi). Toisellekin teki mieli kirjoitella ja kysellä kuulumisia. Sekä vielä siskolle. En oo saanu aikaiseksi ja kello on yli yksitoista. Harmittaa. Huomenna on päivä uus. Eiköhän tämä tästä.