Siskolle

Synnyit 1977, minä neljä vuotta aiemmin. Seitkytluku on mulle kyllä aika hämärän peitossa, jos omaa lapsuutta miettii. Muistan lapsuudesta välähdyksiä, enkä muista mitään siitä, kun synnyit ja sisaruutemme alkoi. Olen nähnyt kuvia siltä ajalta, kun olit varmaankin vielä taapero, ja kuinka kylvimme yhdessä vaahtokylvyssä nauraen makeasti. Muistan, että isoveljen asemani oli huolehtia siskosta ja olin varmaankin sinulle myös jonkinlainen tuki ja turva, kun menimme yhdessä perhepäivähoitopaikkaan. Aloitin koulun Kannelmäessä ja tulin koulupäivän jälkeen iltapäiväksi samaan hoitopaikkaan.

Kasikytluvulla muutimme Kajaaniin, jossa vanhemmat olivat lähellä omia vanhempiaan ja meidän kainuulaistuminen alkoi. Siltä ajaltakin muistan pääasiassa joitain välähdyksiä, jotka ovat painuneet syvälle mieleen – millaistakohan sisaruutemme silloin oli? Varmaankin aika tyypillistä, nahistelimme, mutta myös välillä leikimme yhdessä, mm. ensimmäisessä kodissamme Rastaantiellä, kun roikotimme jotain pehmoeläintä yläkertaan vievien portaiden välistä ja jaksoit olla siitä loputtoman innostunut. Sitten muutimme Riekkolaan ja olikohan silloin, kun saimme molemmat omat huoneet. Muistan siltä ajalta pääasiassa tilanteita, joissa olin yksin tai kaverien kanssa kokien jotain mullistavaa, kuten ensimmäiset omat musiikkinauhoitukset tai pelikokeilut ennennäkemättömillä kotimikroilla tai kun vaikkapa tein legolinnoituksiani ja kuvittelin itseni niiden maailmaan, tai kun löysin divarit ja haalin sarjakuvia kaapin täydeltä välillä vaihtaen läjän niitä taas uusiin löytöihin. Olet kertonut joskus yhteisistä leikeistämme, mutta ehkä meidän yhteytemme tuossa vaiheessa oli ennenkaikkea perheside ja sisaruussuhde – elimme samassa kodissa, samojen vanhempien ja sukulaisten ympäröiminä.

Kasikytluvun lopulta muistan taas itsekin yhteisiä juttuja; Kuinka sinäkin kiinnostuit musiikista, joka oli minusta upeata, koska musiikki oli itselle aina niin iso juttu. Oli hauskaa, että sinullakin oli omia kasetteja, joita kuuntelit ja diggailit. Jouluisin meillä oli jossain vaiheessa perinne, että hankimme toisillemme lahjoja, joiden pitää olla tosi halpoja, joten ainakin kerran koitin tehdä hauskan yllätyksen ja piilotin purkkapaketin pehmusteläjän sisälle isoon pahvilaatikkoon ja sitten oli hauska kattoa ilmeitäsi, kun avasit sitä. Sen muistan, että saatoimme tuohon aikaan jo jutella enemmän asioista kuin aiemmin, ja aloin kunnioittaa sinua omana itsenäsi omine mielipiteinesi enkä vaan ”pikkusiskona”. Ehkä lapsuudessamme koin, että veit huomion vanhemmilta minun kustannuksellani, ja että ehkä siksi minä koin ajautuvani myös enemmän omaan maailmaani kuin sosiaaliseen käyttäytymiseen. Toki minulla oli aina muutama hyvä kaveri, joiden kanssa jaoimme yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta läheisiä ystäviä minulla ei silloin vielä ollut, enkä muista, että sinunkaan kanssa olisi silloin hirveästi syvimpiä tuntoja jaettu.

Sisko ja sen veli kasarin-ysärin vaihteessa, kuva: Tuuli T.

Ysikytluvun alettua elin itse murrosikää ja myös aikuistumisen ensi hetkiä, vaikka aika hakemistahan se pitkään oli. Samoihin aikoihin sinäkin koit vaikeita murrosiän hetkiä ja paineita koulun ja ystävien kanssa. Uskoakseni silloin lähennyimme, vaikka olin itse tekemässä lähtöä kotoa. Muistan, että olit minulle rakas, kuten olet nyt. Aloimme molemmat eriytyä vanhemmista omiin ympyröihin, minä muutin lopulta pois kotoa ensimmäisen pitempiaikaisen tyttöystävän kanssa ja sinä lähdit opiskelemaan. Muistan ajatelleeni, että elät mielenkiintoista elämää, kun opiskelit Voionmaan opistossa tai kun muutit Helsinkiin. Minä sen sijaan olin jämähtänyt Kajaaniin, koitin yhteiseloa avoliitossa jo toisen kerran, välillä vanhempien luo palattuani. Kun olin jälleen yhdessä tunnemyrskyssä ja keskellä kriisiä, miettien mitä oikein teen, muistan ajatelleeni, että en osaa kertoa tästä kenellekään muulle kuin Mallulle, joten kirjoitin sinulle kirjeen – olit ainoa, jonka uskoin ymmärtävän minua, ja tukevan minua elämänvalinnoissani. Luonasi Helsingissä oli aina mahtava käydä ja olin ylpeä ja onnellinen siitä, että minulla on sinunlainen rohkea, herkkä ja rakastava sisko. Kun sitten törmäsin Lauraan, niin ei mennyt kauaa, että halusin päästä luoksesi Helsinkiin hänen kanssaan, koska tiesin, että tietäisit meidät nähtyämme minun olevan todella onnellinen.

Elämämme ovat olleet pitkään erillään eri puolilla Suomea, vaikka asuimme toki jonkin aikaa lähekkäinkin samoilla hoodeilla. Meillä on myös ollut pitkiltä tuntuvia taukoja yhteydenpidossa, ja olemme nähneet vain loma-aikoina, jos aina silloinkaan, mutta aina sinut kohdatessani on sisälläni lämmin olo. Sen sijaan oli hirvittävin tunne ikinä yrittää kaukaa puhelin korvalla kuunnella ja lohduttaa sinua, kun menetit Riston kanssa ensimmäisen tyttäresi. Olen ollut sitäkin onnellisempi seuratessani sinua myöhemmin syntyneiden tyttäriesi kanssa. Olin otettu ottaessani vastaan pyyntösi alkaa nuorimman tyttäresi kummiksi – vaikka olihan se tähtiin kirjoitettu, kun meillä on sama syntymäpäiväkin. Mietin toki samalla ristiriitaisesti, että mitä minulla on kummisetänä annettavaa, koska haluaisin olla mukana hänen elämässään, mutta miten se tulee onnistumaan asuessamme eri puolilla Suomea perheinemme. Toisaalta olen varma siitä, että kummius on yksi lisätekijä näinä elämiemme ruuhkavuosina, että pysymme yhteyksissä, emmekä myöskään menetä sitä sisaruusssuhdetta, joka meillä on menneinä vuosina ollut, ja jonka pohjalta sinua sisko niin kovasti rakastan, kunnioitan ja arvostan.

Kummitytön 1v, kummisedän 40v - kuva: Marianne Leinonen

Nyt kun täytät 40 vuotta, mietin, miten pitkä matka mekin on jo yhdessä ja erikseen tällä pallolla tallattu. Muistan kesät Leinolassa, jolloin pyöräilimme yhdessä Helmi-mummun luo syömään vanhempiemme ollessa töissä – eka päivänä keitettyä pottua, toisena pottumuusia, kolmantena pottuvelliä ja välissä vähän lettujakin samoista aineksista. Muistan yhteiset joulut, jolloin vietimme perhejuhlaa - olimme perheen kesken yhdessä koko illan. Muistan hetket, jolloin jaoimme toisillemme tunteitamme ja ajatuksiamme elämästä. Muistan halaukset aina kohdatessamme ja erotessamme. Toivottavasti elämä on sinulle hyvä vielä pitkään ja saamme jatkossakin nähdä mahdollisimman usein niin hyvissä - kuin huonoissa, niitäkään kun ei elämässä voi välttää - merkeissä, aina toinen toistemme ilona, tukena ja turvana. Me Leinoset, sisko ja sen veli.

Se, mitä tapahtuu toisaalla

Olen kotipoika. Viihdyn parhaiten kotioloissa, mutta toisaalta, kun juttelimme töissä kollegan kanssa, niin totesin, että en välttämättä aina. Hän kysyi vieläpä työstä - ja minähän en ole mikään työn orja saatana. Sattumoisin pidän kuitenkin työstäni ja se on minulle paljon, paljon enemmän kuin vain rahan ansaintaa tai työpaikka. Kummeksuin nuorempana ihmisiä, joilla on työura ja/tai -putki jossain firmassa. Luulisi eläkkeellepääsyn kiinnostavan, kun ryynäsivät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ja miksi? Tosin ei eläkkeelle siirtyminenkään aina hääviä ole. Luovuin ajatuksesta eläkepäivien ihanuudesta, kun kuulin yhden sympaattisen kollegan kuolleen syöpään vuoden päästä siitä, kun jäi eläkkeelle. En tuntenut häntä hyvin, joten en tiedä, oliko hänellä syöpä jo aiemminkin, mutta jotenkin tuo oli semmoinen tieto, että ajattelin, että vittu, en halua ainakaan eläkkeelle. Kun yksi sympaattinen töistä tuttu ukkeli jäi äskettäin eläkkeelle, kysyin, että eikö huvittaisi tulla vielä takaisin, jos pyytävät (koska kyseessä on niin kokenut ja tärkeä tekijä), niin hän hyvin lyhytsanaisesti torppasi nämä ajatukset. Ei nyt ehkä sanonut "vitut", mutta melkein. Meni ehkä kuukausi, niin äijä tuli takaisin, tosin projektihommiin ja osa-aikaisena. Kyl se vaan on niin, että jos sulle soitetaan, että Me Halutaan Sut, Me Tarvitaan Sua, niin jos ei nyt aivan leipääntynyt ole tai jotain muita suunnitelmia ole tehnyt, niin kyllähän se jatkaminen on jos ei nyt "järkevää", niin ainakin mielekästä. Meidät ihmiset on rakennettu myös niin, että me tarvitaan semmoista tekemistä, missä koemme olevamme hyviä ja tarpeellisia.

Sen sijaan, että nyt tässä perjantai-iltana tätä kirjoittaessani ajattelisin, että oispa kiva olla töissä ryynäämässä, arvostan sitä vapautta minkä työni mahdollistaa. Työyhteisö, lähimmät toisistaan oikeasti välittävät ja huolehtivat kollegat, liukuva työaika eikä niskaan hengittäviä pomoja. Kohtalaisen pitkä kokemus samoista hommista (14. vuosi samassa paikassa), mutta vaihtelevat ja myös uusiutuvat työtehtävät sekä mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa tehdä töitä ja joita "palvella". Olen asiakaspalvelija ja pidän siitä roolista. En pidä kiireestä tai valtavasta työkuormasta tai yksitoikkoisista työtehtävistä tai varsinkaan palaverissa istumisesta, mutta pidän monenlaisista tehtävistä työssäni ja varsinkin asiakaspalvelusta, ongelmien ratkaisusta ja auttamisesta. Se antaa minulle monesti enemmän kuin normiarki kotona, jossa minua tarvitaan - tai tarvittaisiin - yhtä lailla...

Tätä kirjoitan omassa yksinäisessä ylhäisyydessäni, kun rakas vaimo ja nuorin poikanen ovat Stadin matkalla ja muut poijat mummoloivat. Ehkä se on se ihmisten puute, tarpeettomuuden fiilis, mikä aiheuttaa sen, että en osaa tästäkään hetkestä nauttia. Toki yritän, tein vain itselleni ruokaa välittämättä kenenkään makutottumuksista tai inhokeista tai tykkäämisistä, ja ostin mielenkiintoisia oluita, tein yhden olutbloggausvideon ja huudatan kovalla Bad Religionia laulaen välillä Stuck a Nerveä ynnä muita klassikoita. Aika uskomattomia muuten nämä Greg Graffinin sanoitukset välillä:
I look to tomorrow for salvation
But I'm thinking altruistically (=epä-egoistisesti)
And a wave of overwhelming doubt
Turns me to stone

Tässä jökötän enkä muuta voi. Tai voin, koska minulla ei ole tänään lapsia hoidettavana. Ajattelin, että lähtisin elokuviin katsomaan Blade Runner 2049:iä, mutta en jaksanut (ja miks vitussa BioRex ei saa näyttää Tokasikajuttua ensi illassa, onko sekin Finnkinon ahneiden paskojen syytä?). Tunnin päästä ois Maria P:ssä jotain bluesin tapaista funk ja reggae -mausteilla, mutta ei jaksaisi. Eniten harmittaa, että kun mietimme tätä päivää aiemmin, olisin voinut lähteä Helsinkiin, mutta en jaksanut ajatella matkustamista...haluaisin olla siellä, siskoni luona, juhlimassa ja halaamassa ja nauramassa yhdessä ja nauttimassa elämästä sellaisen ihmisen kanssa, joka on aina ollut elämässäni, vaikka olemmekin siirtyneet toisaalle. Kirjoitin kuitenkin aiemmin viikolla jo siskolle, joten toivon, että kun panen sen kohta tänne blogiin ja linkin siskolleni synttärionnitteluiden kera, voin olla siellä, ainakin ajatuksissa, vaikken muuten.

Syytön, syyllinen, totuus?

Uutisten seuraaminen on raskasta. Tietoa tulee joka tuutista, jonka lisäksi "tietoa" tulee lisää joka toisesta. Vanha sanonta siitä, kuinka "totuus on sodan ensimmäinen uhri" tuntuu aina toteutuvan - joka kriisistä, sodasta ja konfliktista puhuttaessa. Välillä mietin, voiko uskoa edes näkemäänsä. Videoissa tai dokumenteissa saatetaan esittää vain toisen osapuolen hirmutekoja tai saada konflikti näyttämään vain siltä, että X pommittaa meitä, koska Y on pyytänyt siltä tukea ja dokumentin pommitettu Z-väki joutuu syyttöminä kokemaan edellisten väkivaltaiset iskut. Haluaisin olla syyttömien, siviilien ja "oikeamielisten" puolella, mutta mistä helvetistä voin tietää, kuka on ja mitä. Järki sanoo vaikkapa, että koska Venäjä pommittaa Syyriassa, on se siellä vain omien intressiensä takia ja tukemassa liittolaistaan, ei tekemässä hyvää tai "oikeutettua". Pommit pudotetaan "kapinallisalueille", joilla kuolee siviilejä, koska he ovat kapinallisten "ihmiskilpiä" tai tukijoita. Parempi kysymys kuin miettiä "syyttömyyttä" on miettiä syyllisyyttä: Venäjä syyllistyy väistämättä kapinallisia pommittaessaan myös siviilien ja infrastruktuurin tuhoamiseen, joten se ei ole syytön osapuoli. Sodassa on kuitenkin Syyrian hallintoa vastaan sotivia "kapinallisia", jotka eivät ole sen syyttömämpiä tehdessään omia iskujaan hallitusta vastaan. Totuus onkin karkeasti yleistettynä se, että syyllisiä ovat kaikki, jotka jatkavat sotaa (tai antavat sen jatkua, koska joko hyötyvät siitä tai eivät hyödy sen lopettamisesta) eivätkä puutu sen syihin vaan pahentavat pohjatonta humanitaarista kriisiä, jonka takia maa on tuhottu ja ihmiset ajettu pakolaisiksi.

En kuitenkaan ajatellut uutisten ja totuuden kadottamisessa tai syyllinen vs. syytön -keskustelussa vain Syyriaa (tai vaikkapa Israelin miehitystä Länsirannalla tai Turkin harjoittamaa kurdien sortoa - joitakin pitkäaikaisia ja hankalia konflikteja mainitakseni) vaan uusimpia uutisia Espanjan Kataloniasta, EU:n sisältä, maasta, jossa pitäisi vallita parlamentaarinen demokratia ja länsimainen sivistys. Uutiskuvat ja muut videot katalaanien itsenäisyysäänestyksen väkivaltaisuuksista ovat olleet järkyttäviä ja ihmisten pieksentä aivan hirveätä katsottavaa.

Periaatteessa "ymmärrän" sen, että hallitus pyrkii estämään valtion hajoamisen, ja "separatismin" nousun - varsinkin kun Katalonia on Espanjan rikkain alue ja miksipä Espanjan valtio/hallinto nyt haluaisi tuhota talouttaan, joka saattaisi johtaa kierteeseen, joka murskaisi mennessään ehkä koko EU:n talouden. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että tätä ei voida estää - tai siis sovitella - rauhanomaisesti, parlamentaarisen demokratian keinoin. Sen sijaan ihmisiä vastaan pannaan poliisit, joiden pitäisi nimenomaan suojella tavallisia ihmisiä väkivallalta! Ihmisiä revitään, hakataan, heitellään, pamputetaan, potkitaan ja ammutaan kumiluodeilla. Kaikkea muuta paitsi kumiluoteja olen nähnyt erinäisissä videopätkissä, joissa tilanne on ollut jokaisessa se, että kansalaiset protestinomaisesti, mutta täysin rauhanomaisesti ja ilman väkivaltaista provosoimista istuvat, seisovat tai laulavat äänestyspäivän tilaisuuksissa - ja aina tilanne päättyy siihen, että poliisit käyvät raa'asti päälle ja poliisien harjoittama yksipuolinen väkivalta alkaa.

Ovatko itsenäisyyttä vaativat katalaanit sitten syyttömiä kohteluunsa? Ainakaan he eivät ansaitse oman valtion taholta väkivaltaa. Sananvapautta ei voi loputtomiin tukahduttaa vapaassa maassa, jos se on rauhanomaista ja perustuu kansalaisten tahtoon. Pelkään pahoin, että Espanjan hallinto aiheuttaa väkivallalla nimenomaan sen, mitä se ei halua: Separatismin nousun, joka tulee johtamaan lisääntyneen väkivaltaan muuallakin kuin Kataloniassa.  Espanjan hallinnon pitäisi nyt myöntää oma syyllisyytensä omien kansalaistensa väkivaltaiseen kohteluun, pyytää anteeksi ja pyrkiä sovintoon. Totuus on, että katalaanien itsenäisyysliike ei tule kuolemaan niin kauan kuin sille annetaan tällainen "syyttömien marttyyrien" viitta, eikä välttämättä sittenkään, mutta vain aika näyttää, mihin tuo konflikti johtaa. Pelkään, että monet syyttömät, jos kohta syyllisetkin, tulevat kärsimään prosessin aikana, ennenkuin rauha palaa Espanjaan ja Kataloniaan.