20 vuotta sitten elämäni oli sekavaa nuoren aikuisen elämää, vaikka en minä aikuinen silloin ollutkaan kuin iän puolesta. Asuin toki omillani (kun äiti "pakotti" - mistä olen muistaakseni kiittänytkin jälkikäteen :D), mutta aika holtitonta itsensä etsimistähän se aika oli. Olin 24-vuotias, mutta en tiennyt yhtään, mitä elämältä haluaisin. Opiskelin tradenomiksi, kun en muutakaan keksinyt, vaikka sekin vitutti. Juopottelin vähät rahani jo ennakkoon ja kun sain opintolainan, ensimmäinen tehtävä oli maksaa kaverille juomavelat, jotta saattoi jatkaa entiseen malliin, ja kierre oli valmis. Sitä samaa olivat ihmissuhteet, kiertämistä ja etsintää. Olin jo ehtinyt asua kahden naisen kanssa avoliitossa, mutta juopottelu ja "hankaliin" naisiin törmääminen eivät auttaneet rauhoittumaan [enkä sano, ettenkö itse olisi yhtä lailla syypää eroihin - en vaan löytänyt sellaista "vastinparia" elämälleni, jonka kanssa olisin voinut asettua]. Sitten tapahtui jotain yllättävää, missäs muualla kuin Tuomon luona, jossa suurin piirtein asuin puolet ajasta - eli aina, kun juopoteltiin ja teimme sitä usein. Toki olimme vielä nuoria ja viriilejä, emme vetäneet väkeviä tai muita aineita, ja molemmilla oli opiskelut kesken, joten rappioromantiikkaa oli vain fiiliksissä - emme ajatelleet olevamme pohjalla tai mitenkään luovuttaneet.
Olin ollut ahdistunut ja masentunutkin aiemmin armeija-aikaan, mutta tuossa vaiheessa, viisi vuotta myöhemmin, eli 20 vuotta sitten, oli jo pitkään tuntunut vähän samalta ja ahdistus hiipi usein rintaan; suunta oli kadoksissa, ajelehdin ja join, mietin kaiken tarkoitusta ja etsin jotain, valoa pimeydestä. Silloin törmäsin Lauraan, nuoreen punkkarityttöön. Tapasimme Tuomon luona ja olin tietysti tuhannen päissäni ja vielä keskellä yhtä epätoivoista ei-mihinkään edennyttä suhdetta. Sen verran jarrut toimivat, että päätin päättää tuon suhteen ennenkuin tapaan Lauran uudestaan, ja muutenkin, mitä siitäkin nyt muka tulisi: Ikäeroa kahdeksan vuotta ja minä aivan sekaisin. Päätin, että jos taas kerran jotain yritän, niin olen rehellinen. Se riitti ja Laura oli kai tarpeeksi herkkä nähdäkseen heti lävitseni - halusimme molemmat olla toistemme lähellä, läsnä, yhdessä ja yhtä. Aloimme välittömästi seurustella ja kolmen viikon päästä olimme jo kihloissa, vaikka rikki meneviä kivisormuksia jouduttiinkin ostamaan useaan otteeseen - ehkä se oli enne siitä, että tiemme ei tule olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista :D
Olin kuin olinkin löytänyt valon pimeydestä, tumman ja pehmeän valon. Vapauduin, luovuin paineista, ja antauduin suhteelle, jossa saatoin löytää itsestäni uusia puolia, kasvaa ja rakastaa. Pääsin voimieni tunnossa ja vapauden löytäessäni eroon konventioista, sovinnaisuudesta, ja minua pitkään vaivanneista asioista, kuten kirkosta, armeijasta ja lihansyönnistä. Lauran kanssa saatoin toteuttaa itseäni, tulla sellaiseksi, joka halusin olla.
Löysin siis sattumalta tai kohtalon myötä elämäni naisen, vaikken tuota toki vielä 20 vuotta sitten tiennytkään, saati sitä, että sekin löytöretki olisi varsin kuoppaisella tiellä kulkemista, joskin aina elämänmakuista. Ainakin se on ollut täynnä rakkautta, vaikka sekin on ollut monesti koetuksella. Silti minusta tuntuu, että elämä on kohdellut minua hyvin siitä lähtien, kun törmäsimme toisiimme. En voisi kuvitella sen menneen yhtään paremmin, vaikka olisihan se silti helpommin saanut mennä. Meillä on kuitenkin paljon, mistä iloita ja olla onnellisia, eikä mitään ole menetetty. Minä tahdon uskoa siihen, että voitamme kaikki eteen tulevat vaikeudet ja 20 vuoden kuluttuakin voin yhä mennä nukkumaan vaimoni viereen ja sanoa "hyvää yötä rakas", kuten aion tehdä nytkin, lauantaina 30.9.2017, päivää ennen kuin tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun yhteinen taipaleemme sai lähtölaukauksen.
