Odotin että...

...inspiraatio iskisi ja saisin taas kirjoitettua jotain mitä mielen päällä on ollut, mutta toimiva kirjoitusprosessi vaatisi joutilaisuutta, eikä sitä ole elämässäni tällä hetkellä. Töitä, perhe-elämää, kotia - sekä aina silloin tällöin hetki "omaa aikaa", jolloin joko rakkaan vaimon kanssa yhdessäoloa tai harvemmin kaverien kanssa kokoontumista. Pääasiassa kuitenkin elämä on sitä samaa kuin jo pitkään, arkista ja ihan hyvää, vaikka välillä tuntuu, että päivät vaan toistavat samaa rataa. Joinain päivinä mietin, että miten samaa rataa jaksaa päivästä toiseen, mutta sitten taas muistan, että minua tarvitaan arjessa, sekä töissä että ennen kaikkea kotona, eikä se ole mikään turha rasti. Mieluusti siis samaa rataa aina vaan, tuttua ja turvallisen tylsää, mutta myös vaihtelevaa ja etenevää. Muutoksen näkee lapsissa, samoin huolet liittyvät enemmän heihin kuin omaan pärjäämiseen.

Silloin tällöin koen riittämättömyyttä, ärisen, en jaksa, olen poissaoleva. Toisaalta monesti saan muistutuksen, että olen tärkeä, rakas, tarpeellinen. Tehtäväni on saada lapset maailmalle ja luoda heille turvallinen lähtöteline, josta ponnistaa. Kun he ovat ponnistaneet, toivon, että he laskeutuvat jaloilleen ja elämä opettaa, mutta ei lopeta, ainakaan ennen aikojaan.

Töissä teen parhaani ja viimeksi eilen sain asiakkaalta palautetta, että työni on tarpeellista, palvelu pelaa ja homma toimii. En odota asiakkailta kiitosta, mutta ei se haittaakaan :) Vaimon kanssa vietimme sitten viikon päätteeksi iltaa (kiitos isovanhempien, jotka jaksavat poikakolmikkoamme kaitsea) ja vaikka se ei ollut mitenkään ihmeellinen ilta, niin olimme kuitenkin yhdessä ja olimme vastuuvapaita arkisista lapsiperheellisen asioista. Se on helpottava tunne, kun voi hetken vastata vain itsestään, vaikka toki vaimon ottaminen huomioon on ihan yhtä lailla yksi elämän vastuuasioista. Parempi tossun alla kuin taivasalla, varsinkin kun se pitää minut elämän järkevässä syrjässä kiinni ja antaa voimaa. Rakastan!

Vanha ystävä lähetti viikolla sähköpostia pitkän tauon jälkeen ja muistellessani vanhoja totesin, että ehkä joskus on ollut hauskempaa, mutta loppujen lopuksi vain tällä päivällä ja seuraavalla on merkitystä. Oli kuitenkin hyvä kuulla ystävän saaneen elämään paljon merkityksellistä sitten viime näkemän. Jaoin omiakin kokemuksia ja totesin hänellekin, että nyt on hyvä! Elän hetkessä ja niistä hetkistä ei ole tarvis tehdä aina äärimmäisen merkityksellisiä. En elä kuin viimeistä päivää, vaan elän tätä päivää pyrkien harmoniaan. Aina se ei ole mahdollista, varsinkin jos väsyttää, vituttaa ja mieliala heittelee. Silti tai siitä huolimatta löydän päivästä kuin päivästä hyviä hetkiä, muistan vastuuni lähimmäisistäni ja nautin elämästä.

Jotta tästä ei tulisi taas kerran tällainen tylsä kertaus elämän perusasioista, täräytetään blogin täytteeksi kuvakavalkadi toukokuulta 2016. Mukana lapsiani ja ei-vanha ystävä, vaan myöhemmän ajan paras ystäväni ja kollegani, yhtään niitä kaikkia mahtavia vanhoja ystäviäni väheksymättä :)