Olen tänä vuonna jaksanut kirjoittaa blogiin vain Työstä ja Alkoholista, joten pitäiskö vetästä vielä kolmas kova ja kirjoittaa Kirjoittamisesta. Tai oikeastaan siitä, että miksi en jaksa kirjoittaa. Tai miksi kirjoittaminen on entistä enemmän, yhä useammin, vain hetkellinen purkaus aiheesta, joka on sydämen päällä. Vai onko se ollut aina sitä?
Jonkin verran olen toki kirjoittanut, olutblogiin lyhyenläntiä arvioita englanniksi ja todella harvoin jotain pientä Facebookiin sekä pari sähköpostia ystävälle. Mihin jäi se kirjoittamisen palo vai sammuiko liekki? Luin tänään muutamaa eri blogia, jota yksi "parikymppinen opiskelija" kirjoittaa. Niissä hän käsittelee mm. viinejä (ja jonkin verran oluita), kasvisruoanlaittoa ja musiikkia. Kaikesta hän kirjoittaa analyyttisesti, yksityiskohtaisesti ja rikkaasti. "Miten jollain voi olla aikaa tuohon kaikkeen?", oli hetken ajatukseni. Sitten muistin, että kyllähän minäkin, kaksikymppisenä (tai no silloin nuorempana) kirjoitin ja vaikka mitä.
Harrastajakirjoittaminen vaatii - ainakin minulla - rauhaa, aikaa, ajattelua, lepoa ja inspiraatioita, sen raa'an duunin lisäksi, mitä kirjoittaminen on. Harrastajakirjoittamista se on, koska en kirjoita ammatikseni, en ole koskaan kirjoittanut (vaikka sain kyllä palkkaa vuosituhannen alkuvuosina kirjoittaessani firman sisäiseen lehteen, mutta silti se oli vain pieni osa duuniani). Nykyisin minulle pitäisi vissiin riittää se, että uusi työkaveri tulee innokkaana kertomaan pikkujouluissa, kuinka minä kirjoitan niin selkeitä toimeksiantoja ja työkuvauksia työnohjausjärjestelmäämme, että ne kelpaavat sellaisinaan dokumenteiksi (lue: ohjeiksi).
Vuosituhannen vaihteessa, ennen kunnollista työelämään siirtymistä, minulla oli kaikki, mitä harrastakirjoittaminen vaati. Ja minä kirjoitin. Sen lisäksi, että kirjoitin pitkiä kirjeitä, kirjoitin Känni-lehteä, josta tuli minulle jonkinlainen henkireikä ensimmäisen lapseni synnyttyä; Minulla oli yhä se oma(kin) elämä ja tärkeä (tärkein) harrastus, jonka kautta sain luotua jotain, kun en koskaan oppinut soittamaan (jos yritinkään) tai piirtämään (jota en edes yrittänyt).
Viime vuosina tämä blogi on ollut enää satunnainen henkireikä. Oikeastaan semmoinen pakkorako ja aika ajoin myös humalaisen mielen purkupaikka, kun ei ole enää löytänyt muita kanavia sanoa maailmalle, että täällä ollaan, kuuleeko vittu kukaan, erakko täällä pulisee. Kai mä ajattelen yhä enenevässä määrin myös niin, että jos kuolema korjaisi yllättäen, niin minusta jäisi muutakin kuin velkaa ja romua ja muistoja. Haluan jättää kirjoitusjälkeeni aina pienen palan minusta.
Kirjoittaminen on yhä minulle tärkeää. Silti tärkeämpiäkin asioita on. Niistä olenkin jo kirjoittanut, kyllähän te tiiätte. Joskus kirjoitan myös töissä ja kännissä (mutta en ole töissä kännissä, enkä enää kirjoita Känniä). Yleensä kirjoittaminen on silloin aika turhaa, töissä inspiraation tappaa kiire ja oman rauhan puute (omaan rauhaan riittää yleensä oma tuttu nurkkaus kotona oman koneen ääressä ilman selän takana kurkkivia ihmisiä) ja kännissä luomisen tuskan tappaa se, että ajattelu on jossain omissa sfääreissään, mutta tekstintuottamiskyky on olematon.
Edellinen blogikirjoitukseni syntyi yhtenä normiaamuna n. 20-30 minuutissa ennen poikasten päiväkotiin viemistä ja töihin raahautumista. Tämä syntyi suurin piirtein samassa ajassa lasten iltapalan ja alkavien iltatoimien aikana. Minulla on koko ajan tunne, että pitäisi olla pesemässä jonkun hampaita. Palaan arkiseen elämääni ja lopetan kirjoittamisen. Mutta vain tältä erää...
