Paljo peli?

Kollegani ja ystäväni toteaa aina hänen enemmän ja vähemmän reistailevasta terveydentilastaan puhutttaessa, että "kuolema johtaa 6-0". Siitä on muodostunut lentävä lause miehelle, jonka lapsuuteen kuului ihan riittämiin sairaalareissuja, eivätkä terveydelliset ongelmat vieläkään ole tyystin hellittäneet. Aloin miettiä yöllä nukkumaan mennessä (suurin virhe, jota väsynyt voi tehdä, muuten!), että voisiko tuota peli-filosofiaa ajatella laajemminkin ihmiselämän mittakaavassa. Ajankohtaiseksi tämän pohdiskelun tekee tietysti se, että jalkapallon MM-kisat ovat meneillään ja kuumimmat loppupelit alkamassa.


Omassa elämässäni olen myös matsannut kuoleman kanssa, vaikka en ehkä sairaalahoidossa ole joutunut virumaan, mutta kuitenkin. Sydänvaivoja on ollut riittämiin ja jos ajattelee kuuden vuoden takaista tilannetta, kun vuosituhat vaihtui ja maailma ei räjähtänytkään, niin olin silloin aika huonossa kunnossa. Sydämen rytmihäiriöt vaivasivat pahasti, dokasin liikaa, rasva- ja maksa-arvoni olivat huolestuttavat ja verenpaine korkealla, jota seurattiinkin työterveyshuollossa syksyllä 2000 useaan otteeseen. Eka puoliajalla (kyllä, "kuolematesti" näytti jossain vaiheessa, että kuolen 50-vuotiaana, joten elämäni oli kuusi vuotta sitten puolivälissä…) kuolema kyllä johti vähintäänkin sen 6-0. Sen jälkeen matsi on kuitenkin kääntynyt. Puoliajalla valmentaja kuitenkin herätteli eli kohtalo puuttui peliin ja Laura tuli raskaaksi.


Toiselle puoliajalle marssikin uudistunut joukkue ja elämä alkoi pistää kuolemalle kampoihin. Harrastin vaihteeksi liikuntaa FC Huonon riveissä, sitten Miro syntyi ja lopulta olimme niin fiksuja, että muutimme stressaavasta Helsingistä leppoisaan Kajaaniin. Peli oli jo 6-3. Sit sain elämäni tähän asti hienoimman työpaikan ja nyt mulla on vaikeasta vaiheesta – kuolema ei tehnyt ankarasta viime vuoden painostuksestaan huolimatta maalia, vaikka ajoin kolarin ja koimme vaimon kanssa erokriisin – selvittyäni jo kaksi lasta lisää. Humalassakaan en ole ollut kohta kahteen kuukauteen ja tämmöinen menohan nyt on ihan ennenkuulumatonta. Peli on tasan ja elämää edessä vielä vaikka kuinka.


Entäs nyt, ruvetako varmistelemaan tasapeliä eli tyytyä tilanteeseen vai onko tämä jo pudotuspeliä, joka ei voi päättyä tasan? Ehkä tästä mennään vielä jatkoajalle (eli yli sen 50v rajapyykinkin...), jossa nykyjalkapallossa ei enää äkkikuolemaa tunneta. Mikäli peli olisi vielä jatkoajankin jälkeen tasan, huipentuisi peli rankkareihin, joissa onnistuneet rankkarit ois onnellisia eläkepäiviä, ulkomaanmatkoja vaimon kanssa sekä lapsenlapsien kanssa vietettyjä hetkiä. Epäonnistuneet rankkarit ois vanhuuden vaivoja ja kuolema takois rankeista infarkteja ja muuta ikävää.. Mut miten matsi sitten päättyy? Ei kai tässä muuta voi ku katsoa peli loppuun!

Synnytyskertomus by J-iskä

14.06.2006 klo 11:26 pitkä odotus päättyi ja sain kolmannen lapseni, työnimeltään Pöpö. Poika syntyi smurffimaisen sinisenä, mutta sai pian punan kasvoilleen – ja siellä se väri on vieläkin, punakka poika! Syntymän jälkeiset strategiset arvot olivat seuraavat:

- Agpar-pisteet 9-9-9 eli kiitettävän ehjä ihminen tulla tupsahti, mutta laudaturia ei, kun veri ei tosiaan aluksi oikein kiertänyt ja poika sinersi, johtuen varmasti osaksi siitä, että napanuora meni ponnistusvaiheessa kaulan ympärille

- Paino 3575g eli 45g vähemmän kuin isoveljellä, mikä varmaankin johtuu siitä, että Mirolla meni pari viikkoa lasketun ajan yli, mutta Pöpö syntyi jo kaksi päivää ennen laskettua aikaa

- Pituus 50cm eli täsmälleen sama kuin isoveljellä

- Pään ympärys 35cm eli sentti vähemmän kuin isoveljellä

Miten homma sitten sujui? Minä kerkesin vaimolle jo parin viikon ajan varmaan joka päivä sanoa, että älähän nyt vielä synnytä, kun töissä on hirveä kiirus, että synnytä vasta 16.6. klo 16. Töissä tosiaan oli kiire, varmaan kovin koko vuonna ja osaltaan ehkä siksikin, että tiesin loman alkavan 14.6. tai aiemmin, jos vauveli olisi päättänyt syntyä…hommat sain töissä nyt sitten kuitenkin sille mallille, että oli mukava lähteä lomanviettoon. Illalla Laura totesi, että lomahökelöksi olin muuttunut ja höpötin koko ajan kaikenlaista tyhmää. Brassien MM-futiksen avauspeli piti töllöttää ja yli puolen yön meni siis nukkumaanmeno. Joskus kolmen maissa havahduin siihen, että Laura oli lähtenyt alakertaan ja vieressä Miro valitteli äänekkäästi, että on kuuma. Vetkuttelin jonkun aikaa odotellen pojan nukahtavan ja lähdin sitten käymään vessassa kellon ollessa ehkä puoli neljä. Poika juoksi pian perässä ja ilmoitti, että nyt noustaan. Noh, lähettiin sitten kattomaan äiskää alakertaan ja totesin heti, että nyt taitaa olla tosi kyseessä – kipeitä supistuksia kuulemma tullut puoli kolmesta lähtien – meitä ei kuitenkaan ollut vielä ehtinyt erikseen käydä herättelemässä – tällä kertaa siis sellaisia tosi kipeitä, joita ei aiemmin tämän raskauden aikana ollut. Supistuksiahan Lauralla oli ollut enemmän ja vähemmän melkein puoli vuotta, mutta sanoin jo hänelle aiemmin, että kyllä sen sitten tietää, kun tulee Niitä supistuksia. Ei muuta ku aamutoimille ja lähtöhässäkän valmistelu käyntiin – vielä tosin piti kuulostella hetki, että jatkuuko ne supistukset vai ei. Sit Laura soitti synnytysosastolle ja sieltä sanottiin, että kannattaa tulla tarkistamaan tilanne. Ei muuta ku valmiiksi pakatut synnytyskassit autoon (myös Mirolle kassi mummolaa varten) ja menoksi. Homma sujui kaiken kaikkiaan yllättävän rauhallisesti, kun jokainen heräsi vähän niin kuin itsestään, eikä tarvinnut esimerkiksi nukkuvaa poikaa repiä sängystä väkisin ylös. Siinä vaiheessa herätimme puhelinsoitolla jo mummolan väenkin odottelemaan kohta saapuvaa hoitolasta ja puoli viiden aikaan olimme jo jakautumaisillaan olevan Lauran kanssa synnytyssalissa.

Ensimmäiseksi tehtiin sisätutkimus, joka paljasti, että aiemmin keväällä noin 3-4cm pitkä kohdunkaulan kanava oli hävinnyt ja kohdunsuu oli 4cm auennut – pitäisi olla 10cm, ennen kuin voi ponnistaa vauvaa ulos. Kätilö aloitti valmistelut, antoi Lauralle sairaalavaatteet ja valmisteli jo vauvelin ensivaatetustakin sekä kytki ensimmäistä kertaa vauvan sydänäänten ja supistusten tarkkailulaitteen käyntiin. Suppareita tuli aluksi ehkä kymmenen minuutin välein, mutta kuitenkin tasaisen varmaan tahtiin. Välillä pidettiin taukoa tarkkailulaitteen käytössä ja välillä taas pantiin käyrät piirtymään. Suihku tuntui Laurasta tässä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta rentouttaa oloa, joka alkoi pikku hiljaa käydä vähän tuskaisemmaksi ja lämpimällä vedellä Laura läträsikin toista tuntia. Minäkin olin suihkukaverina – tosin vaatteet päällä vessanpöntöllä istuen ja muuten tukena, vedenkantajana ja silittelijänä. Jossain vaiheessa synnytystä yritin hieroa Lauran selkää ja muita kipukohteita (mm. reidet, pakarat jne), jolloin vaimo totesi, että ”älä paina”, joten silittelin sitten vaan. Kaipa siitä jotain hyötyä sitten oli, ainakin läsnä olosta.

Jossain vaiheessa mukava päiväkätilö (yöllä ensin yövuoron kätilö, jota ei paljon näkynyt, kun vissiin toisessa salissa syntyi silloin peipi), joka oli varsinainen synnytyksen hoitava kätilö, kyseli, että haluaisko Laura kokeilla aqua-rakkuloita. Laura kokeili niitä Miron synnytyksessäkin, joten oli valmis kokeilemaan nytkin. Kyseessähän on kaiketi akupunktiovaikutukseen verrattavissa oleva menetelmä, jossa ihon alle ruiskutetaan steriloitua vettä. Se sattuu ilmeisesti ihan saatanasti, koskapa Laura sanoi, että sattuu enemmän kuin kipeät supistukset – tai siis ainakin siihen mennessä tulleet kipeät supistukset. Tarkoituksena ilmeisesti on tuottaa kipukohdassa ja sen ympäristössä kehon omia endorfiineja ja mahdollisesti siirtää kipua toisaalle. No, näin kävikin. Kaksi rakkulaa kätilö sai laitettua vatsapuolelle, kun Lauralle jo riitti. Auttoi, jos auttoi, mutta enempää kipua Laura ei rakkuloiden laitosta halunnut.

Minä mietin jo jossain vaiheessa, että aikookohan Laura ottaa epiduraalin, joka auttoi Miron synnytyksessä. Lauran kanssa kahdestaan ollessani puhuinkin siitä, että kun se silloin auttoi, niin…mutta en muista, kysyinkö minä, että haluaako Laura sellaista ottaa, ajattelin vaan, että se on hänen asiansa mainita siitä kätilölle, jos sellaista haluaa. No ei maininnut, eikä kätilö kertaakaan kysynyt. Aattelin vaan, että aika jännää, kun tiedän, että Laura kestää huonosti kipua (vai olenkohan/olinkohan väärässä?), mutta homma vaan eteni omalla painollaan.

Puoli yhdeksän ja kymmenen välillä piti jo meikäläisenkin vähän levähtää toiselle petille, kun alkoi istuallaan pilkkiminen eli silmät ei meinanneet pysyä millään auki. Siihen asti yritin sitkeästi olla Lauran tukena, vaikka vaan silitellen. Kätilö totesi muistaakseni jossain yhdeksän maissa, että kohtu tarvitsee kans lepoa ja kehotti Lauraa lepäämään makoillen sivuttaisasennossa, jos vaan pystyy siinä olemaan. Lämpimiä kaurapusseja kannettiin Lauralle helpottamaan pahenevia kipuja. Minä seurasin supistusten välin ja raportoin siinä vaiheessa kätilölle, että noin seitsemän minuuttia oli väli ja nyt pari viimeistä jo aika kovia, joten Laurakin nousi ylös ja kävi vaihteeksi vessassa. Kun kivut alkoivat selvästi puoli yhdentoista maissa olla aika kovia, Laura otti seisovan asennon, jossa nojasi sänkyyn. Silittelin siinä Lauraa aina supistusten aikaan ja huomasin, että nyt alkaa jo olla homma varmaan pahimmillaan. Sisätutkimus kertoi kohdunsuun olevan auki seitsemän senttiä eli vielä pitäis vähän tapahtua ennen kuin voitaisiin siirtyä ponnistusvaiheeseen. Kätilö ehdotti ilokaasua supistusten pahimman kivun eli hänen sanojensa mukaan ”kärjen katkaisemiseen”. Ongelma vaan oli, että hän mainitsi ilokaasun ehkä olevan epäkunnossa ja siitä puuttui lisäksi sellainen paljepussi, jonka kätilö sit haki toisesta huoneesta, mutta se ei vaikuttanut toimivan, kun sen palkeen olisi pitänyt välillä aina ”supistella”, mutta pysyi vaan koko ajan saman kokoisena. Laura veteli ehkä kolmen supistuksen aikana 3-5 kertaa sitä ilokaasua, mutta omien sanojensa mukaan ei huomannut mitään apua – tosin muistelen, että ihan eka imaisun jälkeen ois sanonut, että pikkusen päässä tuntuu, joten mene ja tiedä, mutta ihan samalta ne näytti ne supparit tuntuvan kuin ilman ilokaasua, koska välillä Laura ei muistanut aina imaista sitä ja sitten se luovutti sen homman ja keskittyi nojailuun ja lantion keinutukseen kätilön ohjeiden mukaan. Jossain vaiheessa piti yrittää myös semmosta pikahengitystekniikkaa, jonka ois pitänyt kai rentouttaa kans.

Kello oli jo päälle yhdentoista, kun kätilö järjesteli synnytystilan eli toinen sänky vietiin pois ja tilalle tuli muovimatto ja sen päälle puinen matala synnytysjakkara. Laura istui jakkaralle ja minä tuolille sen taakse tukien Lauraa käsistä ja selästä. Kätilö teki siinä Lauran istuessa sisätutkimuksen, mutta kohdunsuu oli edelleen vain seitsemisen senttiä auki. Kätilö sanoi aukaisevansa kohdunsuuta kädellään seuraavan supistuksen aikana ja taisi siinä kaksi supistusta mennä, että se saatiin kokonaan avoimeksi. Laura puristi jo tässä vaiheessa aika kovasti käsiäni ja sanoi kätilölle, että kakka tulee, mutta kätilö vakuutteli, että ei se kakka ole vaan vauva, mutta tunne on samanlainen kuin olisi iso jumissa oleva kakka tulossa. Silti joka väliin muisti kätilökin hyvin tukea ja rohkaista ja kakkaamisestakin sanoi, että jos tulee, niin tulee, eikä sitä tartte hävetä.

Toinen kätilö kutsuttiin paikalle siinä jakkaralle siirtymisvaiheessa klo 11.20. Kätilöillä meinasi tulla kiire, kun osa tarvikkeista piti siinä äkkiä kaapeista esille kaivaa synnytyksen edistyessä nopsasti. Viimein klo 11:25 synnytyskätilömme antoi anovalle Lauralle luvan ponnistaa ja pian pää oli ulkona, ehkä kahdella ponnistuksella. Itse en synnytyksen loppuvaihetta nähnyt nyt yhtä hyvin kuin Miron kanssa, silloinhan minä näin vauvan ulos tulon, kun Laura oli polviseisonnassa, nyt Laura näki synnytyksen aitiopaikalta. Tuntui myös, että Laura ponnistusvaiheessa nojasi eteenpäin, joten pitelin vaan jännittyneenä hänen käsistään kiinni ja odotin – mitään en osannut sanoa. Onneksi kätilöt rohkaisivat Lauraa myös puhumalla ja sanomalla esimerkiksi, että ponnista vaan siihen suuntaan, mikä tuntuu oikealta, koska itsellä ei sanoja suusta tullut. Kaikin puolin viimeinen vaihe kävi niin nopeasti, etten oikein ehtinyt ajatella paljon mitään. Vauva oli ulkona ja kätilö katsoi kelloa todeten, että syntymäaika on klo 11:26 eli kokonainen minuutti siinä sitten meni. Pöpö oli ihan sininen ja verinen ja valkoisessa kinassa. Sinisyys johtui napanuorasta, joka oli ollut kaulan ympärillä ponnistusvaiheessa, joka tosiaan onneksi oli sitten niin lyhyt kuin oli. Itse näin, kun napanuoraa repivät jalan ympäriltä pois ja sitten antoivat pikkusmurffia äidin syliin. Minä leikkasin napanuoran, joka oli kuin sitkeätä muoviputkea, jonka sisältä tihkui verta. Toinen huoneeseen tullut kätilö oli vähän iäkkäämpi rempseä täti, joka läpsytteli Pöpön päätä, että alahan rääkyä, että keuhkot rupeavat toimimaan kunnolla ja verikin lähtee kiertämään. Pari pientä rääkäisyä Pöpö päästikin, mutta ei vielä kovin paljon itkenyt. Väriä alkoi kuitenkin pikku hiljaa tulla pieneen poitsuun.

Kätilöt keskustelivat pisteistä ja synnytyskätilö antoi 9 pistettä – väristä lähti yksi piste. Pian Lauralta tuli ulos myös istukka, jota kätilö esitteli; pussi täynnä veristä rihmastoa. Lauran masuakin paineltiin, jotta sieltä tulisi ulos kaikki ylimääräinen ja veriklönttejä tippui alas. Ei mitään verikammoisen hommaa siis. Mietin, että istukat ois varmaan jollekin splatter-filmin tekijälle hyvää tarpeistoa, esim. aivojen korvikkeena kävisivät, kun vähän muotoilis.

Verinen poika pantiin äiskän masun päälle sängylle ja ympärille pantiin peitteitä. Pian sen jälkeen toinen kätilö otti pojan ja kutsui minut pesuhommiin. Ensin kätilö punnitsi Pöpön ja mittasi lämpötilan, joka taisi olla 36.3, vaikka pitäis olla lähempänä 37:ää. Silti pesuhommiin ryhdyttiin. Pesuotetta piti hetki kätilön avustuksella hakea, kun ei heti mieleen muistunut. Nostin kuitenkin Pöpön reippaasti vasemmalla kädellä altaaseen, eikä se oikeastaan jännittänyt, toisin kuin vajaat neljä vuotta sitten Miron synnytyksessä, josta suurin osa muistoista meni varmaan just jännityksen vuoksi unholaan. Uitin Pöpöä altaassa, jossa oli vähän aiemmin ollut 37-asteista vettä, mutta se oli siitä ehkä vähän ehtinyt jo jäähtyä. En olisi halunnut poikaa pitkään siellä uittaa, mutta se tuntui kuitenkin mukavalta ja Pöpökin näytti vedessä viihtyvän. Juttelin kätilölle, että valkea kina ei oikein irtoa taipeista ja hän sanoi, että pese mitä lähtee, koska loput siitä pyyhitään tai imeytyy ihoon. Kinahan on semmoista korvavaikun oloista tahmaista ainetta ympäri vauvan ihoa tämän syntyessä – tämä siis tiedoksi sellaisille, joilla ei ole mitään hajua, mistä tyyppi oikein höpisee. No, lilluttelin Pöpöä siinä ehkä minuutin verran ja sit nostin kuivatukseen ja puettavaksi kätilölle. Pöpö pääsi kapaloiden sisään käärityksi ja väliin meni myös lämpöpullo ruumiinlämmön nostamiseksi. Verensokeri nimittäin oli kans vähän alhainen, koska vauvan keho joutui lämmittämään itseään ja se taas laskee verensokeria.

Käärö pääsi sitten ensimmäistä kertaa tissille ja se onnistui oikein mainiosti. Lauran mielestä Miro oli jo muokannut tissit valmiiksi Pöpöä varten. Ilmeisesti maitoakin jo sai, koska uudelleensynnyttäjällä maito ei vissiin samalla tavalla nouse sitten imusessioiden jälkeen kertarysäyksellä vaan pikku hiljaa. Imu jatkui toisesta tissistä. Myöhemmin verensokeria mitattiin uudestaan ja koska se ei ollut noussut, piti vauveli ryypyttää lisämaidolla. Semmoinen pieni lääkekuppi toimi maitomukina ja kätilö sitä pikku hiljaa suuhun annosteli. Pöpö lutkutti huuliaan äänekkäästi ja imi hassunnäköisesti ylähuultaan. Kädet ja jalatkin alkoivat jo tässä vaiheessa olla punakat, kuten koko poika, eli sinisyys oli pian saatu häviämään.

Soitin sitten appivanhemmille, jossa Miro oli hoidossa ja poika otti uutisen pikkuveljestä tyynesti, jos edes kunnolla noteerasi sanoen: ”Me ollaan menossa liikennepuistoon!” Tuplapapalta ja –mummolta tuli onnitteluja. Soitin kans DaddyCoolille, joka ei kuitenkaan vastannut, joten jätin viestin vastaajaan. Pian isäni soitti takaisin ja taustalta kuului äitini ääni: ”Mitä on tapahtunut?” Yleinen hässäkkä ja puhelun pätkiminen katkaisivat sen touhun. Myöhemmin sain sitten iloisemman soiton, kun äitini kuunneltuaan vastaajaviestin fiiliksissä onnitteli vaavista. Laura pani ystäville ja tuttaville ja sukulaisille tietoa tekstiviestillä ja sai paljon onnitteluvastauksia. Laura oli tosi kalpea ja ensi yrittämällä ei uskallettu edes vessaan asti, mutta kun oli saatu varpajaiskahvit (miulle makkaraleipiä yäk, kun en erikseen ollut maininnut, että en heppaa halua syyä) niin Laurakin jaksoi vessaan asti. Minä pitelin hyvin pakattua pötkylää sylissä ja lämpöpullo korvattiin kapaloiden sisällä kaurapussilla, koska lämpö/verensokeri ei ollut vieläkään kohdillaan. Muutama, tai ehkä enintään neljä tuntia synnytyksestä otimme sitten kätilön kanssa jalat alle ja lähdimme työntämään Lauraa ja Pöpöä sairaalasängyssä kohti synnyttäneiden osastoa. Siellä uhkailivat, että poika joutuu keskolaan sokeritiputukseen, jos ei lämpö/verensokeri parane, mutta vissiin se ryypytyssyöttö alkoi tehota ja verensokeri kohosi, myöhemmin illalla myös lämpö.

Illalla käytin Miroa katsomassa Pöpöä ja äitiään. Eipä se poitsu hirveästi sairaalasta digannut, mutta kävi sentään silittämässä veljensä pehmeätä poskea ja ihailemassa tämän pientä korvaa. Minä vein poijan takaisin mummolaan, kävin kaupassa, saavuin kotiin ja olin pökkerössä. Yö meni hyvin ja pitkään nukkuen, vaikka lokit kirkuivatkin. Minusta oli tullut triplaisukki, vaikka vielä olikin olo aika sekava asian suhteen, eikä sitä oikein vielä tajunnutkaan kai koko hommaa, oli vaan niin väsynyt – mutta onnellinen.

Yö oli mennyt sairaalassakin hienosti ja kantoliinassa kiitävää Pöpöä oli ihasteltu. Minä siivosin yön jälkeisen aamun kotia ja vietin sitten koko iltapäivän ja alkuillan sairaalassa. Mukava oli kannella Pöpöä kantoliinassa ja katella pikku äijää, joka nukkui melkein koko ajan. Molemmat poijan isovanhemmat kävivät päivän aikana kattomassa poitsua. Äitini sanoi poikaa papan näköiseksi (eli siis appiukon) ja isäni katsoi, että poijalla ois oman puolen sukunsa korvat. No, mene ja tiedä, söpö punakka poikahan se on. Tumma tukka ja terävät kynnet – lapaset oltava kädessä, vaikka kuinka lämmin ois, koska raapinut jo naamaansa.

Eilen iltapäivällä päästiin viimein kotiin. Rankinta oli olla huomiota varmasti nyt erityisesti kaipaavan Miron kanssa, eikä vauvaan oikein ehtinyt tutustua. Onneksi sain sitä illalla sylitellä ja sängyssä vielä nostella. Hulluja ilmeitä teki, silmiä pyöritteli katellen valojen ja varjojen tanssia. Sanoin sitä crazy frogiksi. Kävin pesemässä sen pyllyn ja kuivailin. Kestovaippailu alkoi siitä sitten. Laura rupesi sit poitsua sängyssä imettämään ja itse nukahdin heräten seuraavan kerran vasta kolmelta, kun Miro rynni sänkyymme. Viideltä pitikin jo herätä isovelkun kans, jotta äiskä ja Pöpö sais vielä nukuttua.

On se Pöpö kyllä ihmeen rauhallinen ollut tähän mennessä, ihan kuin Rauhallinen Erkki –kirjan Erkki-vauva, ei paljon itke ja hereilläkin ollessaan vaan kahtelee pikkusen önisten, tosin pääasiassa vaan nukkuu (tai syö tissei, joista ilmeisesti aikas hyvin evästä tulee). Mut ei me sille anneta nimeksi Erkki. Nimen julkaisusta ollaan vielä vähän epäselviä, että pihdataanko me sitä miten pitkään. Jotkut sen jo tietääkin.

Lauralla on ollut pari päivää aika kovia jälkisupistuksia ja Panadol Zappia on pitänyt mussuttaa, mutta voisinpa kyllä kuitenkin väittää, että Laurakin on samaa mieltä, jos totean lopuksi, että synnytys sujui kaiken kaikkiaan hienosti ja jopa helposti. Nyt alkaa sit vauva-arki, mut se onkin jo ihan toinen tarina se…

PS. Pöpölle omat nettisivut suunnitteilla, toteutus tosin voi olla vähän hitaahkoa, kun on nyt toi vaativa esikoinen olemassa, eikä vaan yhtä nukkuvaa pötkylää...